Nukkumisen puolesta

Suorittaminen on aikamme vitsaus, joka valuu myös taiteen vastaanottoon. Vastalääke on onneksi yksinkertainen: tarvitsee vain vähän vetelehtiä. Kirjallisuuden ja elokuvien tapauksessa on turvallista jopa nukahtaa.

Taas eräänä sunnuntai-iltana nukahdin elokuvan äärelle. Tarkovskin Peilin unenomaiset kohtaukset lipuivat suljettujen silmäluomieni tuolla puolen piittaamattomina siitä, katselinko niitä vai en. Eikä kyseessä suinkaan ollut kertaluontoinen tapahtuma. Barbara Lodenin Wanda, Alfred Hitchcockin Vertigo, Hayao Miyazakin Tuuli nousee… Tässä vain muutamia viime aikoina katselemistani elokuvista, joiden äärelle olen tyytyväisesti nukahtanut. Läheiseni tuntevat taipumukseni nukahtaa kesken elokuvan ja pilkkaavat siitä lämpimästi.

Taiteen äärelle nukahtamista pidetään usein kannanottona teosta ja sen laatua kohtaan. Kiinnostavaa kyllä, huonot elokuvat ja kirjat saavat harvoin uneliaaksi – pikemminkin ne synnyttävät hereillä pitävän ärsytyksen tunteen. Sen sijaan hidastempoiset asiat usein kiinnostavat minua. Totaalinen antautuminen niiden rytmille saattaa joskus johdattaa uneen. (Toisinaan olen ihan vaan väsynyt.)

Hyvien runokirjojen tapauksessa en ole juuri koskaan täysin varma siitä, milloin jokin tulee oikeasti luetuksi loppuun.

Eikä kyse ole tietenkään pelkästään elokuvista. Jokainen lukeva ihminen tietää, että kirjan päälle on nautinnollista nukahtaa. Äänikirjan tapauksessa vaikutus on erilainen, mutta hyvä lukija kyllä tietää, miten alitajunnan maailmaan johdatellaan. Olen aloittanut Erja Mannon lukeman Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan kuuntelemisen varmasti kymmeniä kertoja. Ennen kuin ensimmäinenkään madeleine-murunen on ehtinyt koskettaa kitalakea, olen useimmissa tapauksissa – tiedätte kyllä… 

Luettujen kirjojen ja katsottujen elokuvien listaaminen on yleinen käytäntö runsaasti näitä taidemuotoja kuluttavien sosiaalisessa mediassa. Jokaisen kuukauden lopuksi päivitetään lista viimeisen kierron aikana koetusta. Niinä kausina, joina en ole ahdistunut ja riittämättömyyden tunteen näivettämä, saan näistä listauksista iloa ja parhaimmillaan suoranaista inspiraatiota. Olen itsekin edistänyt lista-ajattelua kannustamalla sukulaislapsiani tarttumaan Helmet-kirjastojen vuosittain järjestämään lukuhaasteeseen.

Itselleni lukeminen on pikemminkin syklistä puuhaa.

Silti jokin luetun listaamisessa myös hiertää. Kyse ei ole ainoastaan suorittamisen tunnusta, vaan myös sen ehdottamasta lineaarisesta lukutavasta. Ikään kuin kirja olisi sellainen asia, mikä tuosta vain avataan, luetaan alusta loppuun, suljetaan ja merkitään valmiiksi. (Vielä tehokkaammat ihmiset tietysti hoitavat asian tuplanopeudella kuunnellen – näin tarina etenee silloinkin, kun oma pää ei enää jaksa vetää.) Itselleni lukeminen on pikemminkin syklistä puuhaa. Siihen kuuluu intensiivisiä heittäytymisen kausia, mutta myös takapakkeja, hitaita suvantoja sekä erehdyttävästi koomaa muistuttavia hetkiä, jolloin pölypallot valtaavat kirjojen reunat… Joskus yksi sivu on intensiivisesti luettu, mutta teos kokonaisuutena ihan kesken. Välissä voi hyvin ottaa vaikka torkut.

Hyvien runokirjojen tapauksessa en ole juuri koskaan täysin varma siitä, milloin jokin tulee oikeasti luetuksi loppuun. Kannen sulkeutumisen jälkeen alkaa vain hiljainen talvehtimiskausi, jonka jälkeen kirja jälleen aukeaa ja tulee ehdottaneeksi jotain aivan muuta kuin mihin edellinen kerta johdatti. Sama pätee moniin essee- ja novellikokoelmiin. Toisinaan mietin: jos tekstille on tarkoituksellisesti valittu lyhyt muoto, miksi ehdoin tahdoin romuttaisimme sen suorittamalla kirjan valmiiksi?

Joku ehkä ajattelee, että lukutapani on yksinkertaisesti laiska. Hyväksyn sen. Mutta suorittamisesta luopuminen avaa havainnon myös sellaiselle luettavalle ja katsottavalle, joka ei ehkä ylitä teoskynnystä, mutta on silti lukemisen arvoista: lehdille, vihkoille, zineille ja muille pienpainatteille. Se on perehtymistä kirjallisuuden maaperään sen sijaan, että kilpailisi siitä, kuka kasvattaa tänä vuonna suurimman sadon. Yhteen voittavaan lajiin panostamisen sijasta voi keskittyä outoihin kokeiluihin. Ei ole niin vaarallista, jos joku niistä epäonnistuu.

Joku ehkä ajattelee, että lukutapani on yksinkertaisesti laiska. Hyväksyn sen.

Ja mitä nukahtamiseen tulee, niin kyllä paremmissakin piireissä osataan. Elokuvatuottaja ja Filmmaker -lehden päätoimittaja Scott Macaulay kirjoittaa, miten hänellä oli tapana mennä puuduttavien työpäivien päätteeksi Tarkovski-näytöksiin. Ymmärrettävistä syistä hän usein nukahti. Mutta ei hätää! Kanonisoitu elokuva heijastettiin valkokankaalle uudestaan ja uudestaan, ja kerta toisensa jälkeen myös Macaulay raahautui elokuvateatteriin. Riittävän monta toistoa takasi sen, että ajoittaisesta mielen harhailusta huolimatta kokonaisuus lopulta hahmottui. Itse asiassa nukahtelu jopa auttoi Macaulayta virittäytymään Tarkovskin unenomaiselle taajuudelle. 

Näennäisestä tehottomuudesta seuraava toisto toimii usein paremmin kuin yksikään täydellisyyteen tähtäävä kertasuoritus. Siis kauniita unia!

Kuva: Taija Roihan kotialbumi