Joonas Sojakka
Iiris Miettinen
Iiris Miettinen

Onko lavarunous vallankumous? Ainakin se on uusi mainstream

Blogi
|
Maaria Ylikangas
|

Lavarunous ei lähtenyt eriyttämään itseään 2000-luvulla vallinneista runoestetiikoista, vaan kutsui kaikki esittämään runoa. Se sulatti itseensä kaiken. Siksi se on nyt valtavirtaa.

Enää ei, onneksi, tarvitse käydä keskusteluja siitä, miten lavarunous eroaa ”kirjoitetusta”, kirjallisesta tai painetusta runoudesta - tai kuunnella itsestäänselvyyksiä siitä, että lavarunot toimivat huonommin paperilla kuin paperille kirjoitetut runot. Lavarunous ei suostunut opponoitavaksi, vaan lähti vetämään omaa linjaansa.

Esiintyvän runouden nykyinen vaihe lähti todella käyntiin joskus kymmenisen vuotta sitten Helsingissä – vaikka tokihan Turku vei runot baareihin ensin. Nyttemmin lavarunouskulttuuri on levinnyt mitäkuinkin koko maahan.

Laji on kiinnostavassa vaiheessa jossain instituutiokriittisyyden ja institutionalisoitumisen välillä.

Yksi institutionalisoitumisen merkki on, tietysti, antologia. Viime perjantaina julkistettiin Lavarunous – vallankumous! (Enostone), joka edustaa lavarunouden preesensiä niin hyvin kuin kirja voi. Kirjan tekemistä on tehty Helsinki Poetry Connectionin saaman Kirsi Kunnas -runopalkinnon viime talvena. Kunnas raateineen halusi nimenomaan palkita elävän runokulttuurin edustajan.

Lavaruno elää lavalla, se jakaa näytelmän tai musiikkiesityksen hetkellisyyden ja ainutkertaisuuden.

Kirjan toimittaneet Veera Koivaara, Jonna Nummela ja Hanna Rentola muistuttavat, että kansiin pantujen runojen suhde esityksiin on kuin draamatekstin suhde näytelmään – tai jotain vastaavaa, ehkä sanavihkonen levykansien sisällä. Molemmissa tapauksissa varsinainen teos on aina muualla kuin painetussa muodossa. Lavaruno elää lavalla, se jakaa näytelmän tai musiikkiesityksen hetkellisyyden ja ainutkertaisuuden. Kuitenkin monet lavarunon tekijät myös kirjoittavat runoa julkaisemista varten.

Lavarunous - Vallankumous! sisältää tekstejä 56 runoilijalta, kultakin yhden. Määrä on hurja, eikä kansissa tietenkään ole kuin osa säännöllisesti lavarunoa tekevistä. Antologian runot ovat keskenään hyvin erilaisia, ja vaikka onkin poetiikkoja, jotka elävät nimenomaan lavarunouden parissa, Lavarunous - Vallankumous! osoittaa kulttuurin monipuolisuuden.

Lavarunous ei lähtenyt eriyttämään itseään 2000-luvulla vallinneista runousestetiikoista, vaan antoi kaikille tilan esittää runoa. Se sulatti itseensä kaiken. Siksi se on uusi mainstream.

Tämän puolesta tuntuu todistavan tämänvuotinen Debytoi runoilijana -kilpailu. Nuori Voima järjesti sen 25. kertaa, ja kilpailun kautta on noussut julkisuuteen useita olennaisimmista nykyrunoilijoistamme – Silja Järventaustasta Olli-Pekka Tennilään ja Reetta Pekkasesta Eino Santaseen. Kollegani Vesa Rantaman kanssa kävimme tänä vuonna läpi 192 kilpailutyötä tuomarisilmällä, ja vaikuttaa siltä, että murros on tapahtunut.

Puheenomainen, iskevä, sosiaalisista asemista tietoinen, humoristinen lavarunoestetiikka on saanut vahvan jalansijan kirjallisen harrastuksen keskiössä.

Modernistisesta, kuvallisesta perinteestä ponnistava niukkasanainen, kieltä metaforilla ja korkealentoisuudella estetisoiva runo on selvästi vähentynyt. Sen sijaan puheenomainen, iskevä, sosiaalisista asemista tietoinen, humoristinen lavarunoestetiikka on saanut vahvan jalansijan kirjallisen harrastuksen keskiössä.  Lavarunoudelle ominaiset tunnustuksellisuuden, autobiografisuuden ja identiteetin teemat nousivat niin ikään vahvasti päällimmäisiksi, ja samoin sen (ja instagram-runouden) piirissä kehkeytyvä nk. tyttörunous oli vahvasti edustettuna.

Uusi antologia ei ole ensimmäinen laatuaan. HPC ja osuuskunta Poesia julkaisivat yhdessä Lava-antologia –nimisen paksun kirjan vuonna 2013 (toim. Juho Nieminen, Aura Nurmi ja Kasper Salonen). Jotkut kirjoittajat ovat uudessa antologiassa samoja kuin kuusi vuotta sitten, mutta erot ovat lopulta merkittävämpiä kuin yhtäläisyydet.

Lavarunous – Vallankumous! on jaettu osastoihin HPC:n järjestämien tapahtuminen mukaisesti. Kultakin runoilijalta on pääsääntöisesti  valittu mukaan yksi teksti – tekijöitä on siis paljon, mutta kirja ei ole järin paksu. Se ei sisällä vain suomenkielistä runoutta, voi vaikka selata esiin Muhaned Durubin runon ”Kaarlenkatu 7”, joka on julkaistu sekä arabiaksi että suomennoksena: ”Yö on Helsingin talvessa pitkä / hiljaisuuden löyhkästä sakea // hullujen hiljaisuuden // On niin tyyntä, ettei täällä uskoisi kenenkään tappavan itseään!” (72, suom. Sampsa Peltonen).

Ukkostaheristävänä perjantai-iltana julkkareissa esiintyi Iiris Miettinen, jonka teksti ”Kesäyöt tekee meistä räjähdysherkkiä” löytyy kirjan lopusta, Nuorten Open Mic –osiosta. Kuulin ja näin Miettisen esityksen ennen tekstin lukemista. Seitsemännen kerroksen näkymät kesäiselle iltataivaalle valaisivat Miettisen esitystä, jonka painot, murtumat ja elävästi liukuilevat puheenkohdat nousivat läsnäolon myötä sanojen merkitystä korkeammiksi. Nyt myöhemmin, keskellä päivää tavallisena keskiviikkona naapurin siimaleikkurin urakoidessa kasvustoa pihakeinun alta, tekstin lukeminen saa aikaan kaipauksen. Kesäilta, jota kohti leikkuri tekee työtään, oksasilpun haju, joka vahvistuu illan kosteuden kohotessa.

Teksti pakottaa löytämään eteenpäinvirtaavan rytmin, puheen, muistuman esittäjänsä painonvaihdoksista jalalta toiselle.

Miettisen teksti luo painetun runon piiriin omaa tyyliään, jossa lavarunoudelle tyypillisesti semantiikka elää ja liikkuu vahvasti tekstin myötä. Jatkumot ovat pitkiä, joten tekstilainauksen tekeminen on vaikeaa (ja siksi edessä häämöttävä sitaatti on pitkä). Se ei juuri muodosta koloja, se ei tyrki edestakaiseen lukemiseen, vaan teksti pakottaa löytämään eteenpäinvirtaavan rytmin, puheen, muistuman esittäjänsä painonvaihdoksista jalalta toiselle silloin perjantaina.

”Ja yö on enää itseensä virtaavissa joissa / pimeää heijastavissa kahviloissa / se on tiukkaan kiedotuissa kapaloissa / alas kasvoilta varistuaan / mytätyissä lakanoissa // eikä siihen silloin voi enää koskea / on vain käännettävä poskea / tyynyn kuulaalle puolelle” (117)

Olennaista on juuri paikka ja tilanne, jossa teksti tuli todeksi. Tämä, mikä on painettu kirjan sivuille, on osatotuus – kaunis mutta luonteeltaan erilainen. Ehkä eron voi todeta hyvin vanhanaikaisesti: esitys syntyy ja katoaa käytännössä samanaikaisesti, teksti pysyy. Juuri tekstin pysyvyyden trooppi on ajatuksena tämänkin antologian takana: tallennetaan jotain kirjoitettua jälkeä siitä, minkä perusluonne on paikkaan ja aikaan sidottu. Teksti säilöö, uskoi jo Shakespeare soneteissaan: “ei kuolema voi kerskua, että käyt sen varjossa / kun ikuisissa säkeissä liityt aikaan. / Niin kauan kuin on henki tai silmät nähdä, / niin kauan tämä elää, elämäsi lähde.” (Sonetti 18, suom. Kirsti Simonsuuri, alkuteksti 1609). Tämä merkitsee tietysti runoilijan kuolemattomia säkeitä, jotka ikuistavat kohteen kauneuden.

Tekstit tuntuvat paperillakin pyrkivän irti paperista.

Lavarunous – Vallankumous! tuntuu aiempaa Lava-antologiaa autonomisemmalta. Havaintoni perustuu lähinnä johonkin intuitioon, tekstit tuntuvat paperillakin pyrkivän irti paperista. Ehkä se on perusteltavissa jollain piirteellä: painon ja painottomuuden, nousun ja laskun, lyhyen ja pitkän tavun paikantelulla. Minulla ei ole riittävästi tietoa metriikasta minkäänlaisen pika-analyysin toteuttamiseksi.

Toisaalta lavarunouden piirissä elää myös perinteisempiä muotoja. On vaikkapa proosarunoa: “Öisin sen iho oli samettia, kun se puhkesi kukkaan liian täydessä / kylpyammeessa ja vajosi pohjaan asti” (Sofi Salokannel, 103). Myös kuvallinen, lyhyt muoto elää lavarunoudessa. “Sammaleet on kuivuneet / kivien päälle / puiden runkojen hopea pinta / ei hengitä enää” (Heta Keskinarkaus, 76). Laajemmista niukkasanaisista tuotannoista sopii mainita Harri Hertell, joka kirjoittaa hyvinkin modernistishenkistä tiivistä havaintorunoa lavarunouden puitteissa. Lavarunoisinta Hertellin säkeissä onkin usein helsinkiläisyys.

Lavarunouteen on kasvanut natiivien polvi.

Kaikkiaan tekstit tuntuvat valmiimmilta, puhekielisyyden, rytmin ja merkitysten kirjoittaminen vapautuneemmalta. Laji on kehittynyt, ja hyvin onkin. Antologia on ihana. Lavarunouteen on kasvanut natiivien polvi, jolle painetun runouden traditio ei ole vallitseva, vaan se on vain yksi horisontti muiden joukossa.

Tie runouden uudesta valtavirrasta institutionalisoitumiseen on silti pitkä. Apurahajärjestelmä tunnistaa yhä heikosti monitaiteisuutta ja uusia lajeja, joskin lavarunouden tilanne näyttää jatkuvasti valoisammalta. Silti useat moni taiteenlajeja työssään yhdistävät taiteilijat ovat yhä katvealueilla, eikä tämä koske vain lavarunoilijoita.

Lavarunous - Vallankumous! on nimetty hauskasti; nimi pohjautuu Kirsi Kunnas -palkinnon perusteluihin. Mutta jos otetaan vallankumous vakavasti, niin lavarunous on tosiaan ollut iloinen, tanssiva vallankumous runoudessa. Kyse ei ole niinkään estetiikoista kuin uskosta yhteisöön. HPC:n lavarunous on paitsi taiteenlaji myös urbaani alakulttuuri. Vaikka kynnykset on pidetty matalina, suuri osa antologiankin teksteistä huokuu elämäntapaa ratikoiden kantomatkan päässä.

HPC on toteuttanut omalla tavallaan yhteisöllistä utopiaa, jossa keskeinen ajatus on inklusiivisuus, tasa-arvo, moninaisuus ja antihierarkkisuus. Väistämättä se on kuitenkin sosiaalisesti normitettua, ujous, sosiaalinen kömpelyys ja kulmikkuus tuntuvat hankalilta palikoilta. Vaikka seksuaalisuus ja kehonkuva koskettavat kaikkia, kuten runouskin, eivät seksi-, kehopositiivisuus tai dägä ole siltikään kaikkia varten. Se pinta, jossa yhteisö ja sille ominaiset tavat loppuvat mutta taide jatkuu, on niin ikään kiinnostava. Ehkä se vielä pilkistää.

 

Ps. Debytoi runoilijana –voittajat, joita on viisi, kolme tekstiä ja kaksi äänitettä, julkistetaan elokuussa, Nuoren Voiman Iho-tuplanumeron ilmestyessä.

Kirjallisuutta:

Lava-antologia. Toim. Juho Nieminen, Aura Nurmi ja Kasper Salonen. Helsinki Poetry Connection ja Poesia, 2013.

Lavarunous - Vallankumous! Helsinki Poetry Connectionin runoantologia. Toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela ja Hanna Rentola. Enostone, 2019.

Shakespeare, William: Nautintojen ajan aarre. William Shakespearen sonetit. Suom. Kirsti Simonsuuri. Yliopistopano, 2005.

 

 

Kommentoi

14.6.2019 09:49

Kiitos tästä katsauksena toimivasta esseestä.

14.6.2019 10:13

Kuopiossa vuonna 2000 aloitettu Poetry Slam ei ilm. kuulu lavarunouden historiaan.

14.6.2019 14:24

Toki slamit ja Kuopio kuuluvat lavarunouden historiaan, mutta juttuhan ei ole katsaus lavarunouden historiaan. /Maaria

Lisää uusi kommentti

Kommentti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.