Palkittu: fasisti ja antifasisti

Ruotsin Akatemia ilmoitti siirtyvänsä pois eurosentrismistä ja mieskeskeisyydestä. Siirtymä ei vielä onnistunut - lähellekään.

Nobelin palkinnossa yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla korkeakirjallinen painokkuus ja keveä, kupliva julkisuus, kun kirjanystävät veikkaavat omia suosikkejaan ja kokoontuvat odottamaan palkinnon julkistusta lokakuun alun torstai-iltapäivänä. (Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö)

Sanna Nyqvist kirjoittaa uudessa, hienossa tietoteoksessaan Räjähdemiehen perintö Nobelin palkintojen alkuperäisistä myöntöperusteista. Elinikäinen kirjallisuusihminen, räjähdetehtailija ja dynamiitin keksijä Alfred Nobel jätti jälkeensä melko kryptisen testamentin, joka oli 1800-luvun lopun suuri skandaaliuutinen.

Nobelin varakas suku käräjöi pitkään edesmennyttä mustaa lammasta vastaan ja Pariisissa asuneen miljardöörin omaisuutta hamusi myös Ranskan verokarhu, mutta mikään ei auttanut: oli perustettava viisi palkintoa, joista kirjallisuuden alan joutui vastentahtoisesti ottamaan kontolleen ”akatemia Tukholmassa”. Jouduttiin tulkitsemaan, että Nobel oli tarkoittanut Kustaa III:n vuonna 1786 perustamaa Ruotsin Akatemiaa. Nationalismin kulta-aikana monille akateemikoille oli kauhistus ruveta jakamaan käsittämättömiä summia Ruotsin ulkopuolelle.

Ehto osoittautui joka alalla pian mahdottomaksi täyttää, mutta kaikkein vaikeinta oli kirjallisuudessa.

Kaikkien, kaikkiaan viiden Nobelin palkinnon jakoperusteissa mainitaan, että palkinnon vastaanottajan on oltava alallaan edellisen vuoden aikana eniten ihmiskuntaa hyödyttäneen keksinnön takana. Nyqvistin mukaan ehto osoittautui joka alalla pian mahdottomaksi täyttää, mutta kaikkein vaikeinta oli kirjallisuudessa:

Kirjallisuudessa käännösprosessit vievät vuosia elleivät vuosikymmeniä, joten olisi ylivoimaisen haastavaa yrittää selvittää, mikä teos maailmassa on ollut edellisenä vuonna ansiokkain. Käytännössä kirjallisuuden palkinto on ollut luonteeltaan pikemminkin elämäntyöpalkinto kuin tunnustus tietystä teoksesta, vaikka palkintoperusteissa onkin saatettu nostaa esille jokin yksittäinen teos kirjailijan tuotannosta.

Kiinnostavinta kirjallisuuden perusteissa on Nobelin maininta, että palkinto jaetaan ”parhaimman idealistista suuntaa (idealisk rigtning) edustavan teoksen” tekijälle. Epäselvää muotoilua on tulkittu sekä idealismia että kirjallisuuden ”ideaalia” kannattavana – eli yhtä lailla poliittisesti ja muodollisesti.

Kumpikin tulkinta on myös itsessään saanut lukuisia variaatioita palkinnon historian varrella: siinä missä alkuvuosina korostui tietty nationalistinen, yhtenäiskulttuuria tukeva idealismikäsitys, myöhemmin palkintoa on jaettu kerkeämmin niin poliittisille toisinajattelijoille (Sartre, Solženitsyn, Morrison) kuin muodon rikkojille (Beckett, Jelinek). Alfred Nobel oli eläessään varsin radikaali niin yhteiskunnallisilta kuin taiteellisilta näkemyksiltään, joten kehitys tähän suuntaan on yleisesti nähty palkinnon hengen mukaisena.

Odotettavissa oli paitsi esteettinen statement, myös jonkinlainen vakuuttelu siitä, että akatemia ei epäilyksistä huolimatta ole poliittisesti taantumuksellinen.

Tämänvuotinen kaksois-Nobel on poikkeuksellinen, koska kyseessä on paitsi palkittujen, myös Akatemian itsensä kunnia. Akatemiaan kuulumattoman Jean-Claude Arnaultin toteuttama seksuaalinen ahdistelu, raiskaukset ja korruptoitunut vallankäyttö johtivat täysin epäoikeudenmukaisesti siihen, että naisjäsenet jättivät joukolla elinikäisiä tuolejaan. Tilalle adertoniin on nopeasti nimitetty uusia jäseniä, jolloin Suomikin sai oman Ruotsin akateemikon (Tua Forsström). Odotettavissa oli paitsi esteettinen statement, myös jonkinlainen vakuuttelu siitä, että akatemia ei epäilyksistä huolimatta ole poliittisesti taantumuksellinen.

Itse veikkasin, että Akatemia läpsäisisi kevyesti kaksi kärpästä yhdellä iskulla: palkitsisi korkeatasoisen puolalaisen (Olga Tokarczuk) ja unkarilaisen (Lászlo Krasznahorkai) kirjailijan, joista molemmat ovat vahvassa kansainvälisessä nosteessa, ja näpäyttäisi samalla kirjailijoiden kotimaiden hallituksia, jotka joutuisivat kiemurtelemaan avoimien vastustajiensa kasvaneen arvovallan kanssa. Vaikka yksi veikkaus osui oikeaan ja toinenkin entisen Habsburgien dynastian tarkkuudella, oli Akatemian ratkaisu skitsofreenisempi. Taiteellisesti korkeatasoiset kaksi kirjailijaa palkittiin varmasti, mutta poliittisesti Akatemia tuntuu vetävän köyttä keskenään.

Olga Tokarczuk on paitsi kirjailija, myös Puolan ainakin kansainvälisesti tunnetuin nykyintellektuelli, joka on ottanut useaan otteeseen voimakkaasti kantaa nationalistista historiantulkintaa vastaan. Hän on puhunut puolalaisten suorittamasta kolonialismista, miesten ja katolisen kirkon vallasta sekä puolalaisten osuudesta juutalaisvainoihin tavalla, joka on suututtanut Laki ja Oikeus -puolueen täysin. Pari päivää sitten istuva kulttuuriministeri Piotr Gliński totesi televisiossa, että ei ole pystynyt lukemaan yhtäkään Tokarczukin kirjaa loppuun asti ja että mieluummin pitäisi palkita ”järkevä puolalainen kirjailija, joka ymmärtää puolalaista yhteiskuntaa ja puolalaisia”. Feministi, antifasisti ja kasvissyöjä: idealistisk riktning kunnossa tähän asti.

Ruotsin Akatemia antoi juuri pari päivää sitten lausunnon, että Nobeleissa tullaan siirtymään pois päin ”mieskeskeisestä” ja ”eurosentrisestä” kirjallisuusperinteestä.

Serbimielisestä nationalismistaan tunnettu itävaltalalainen, slovenialaistaustainen Peter Handke on kenties se ”järkevä” valinta, johon Puolan kulttuuriministerikin voi olla tyytyväinen. Handke, kuten Tokarczuk, on minulle henkilökohtaisesti tärkeä kirjailija, mutta on aika hankala ajatella, että hän edustaisi ”parasta idealistista suuntaa” eurooppalaisessa nykykirjallisuudessa. Ruotsin Akatemia antoi juuri pari päivää sitten lausunnon, että Nobeleissa tullaan siirtymään pois päin ”mieskeskeisestä” ja ”eurosentrisestä” kirjallisuusperinteestä. Molemmat palkitut edustavat jonkinasteista eurosentrisimiä ja on vaikea keksiä Handkea paremmin molempia taantumuksellisuuden ehtoja täyttävää tekijää.

Handken palkitseminen on johtanut mielenosoituksiin ja palkintojen perumiseen jo ainakin viidentoista vuoden ajan. Vuonna 2006, jolloin Handke oli puhunut kansanmurhaaja Slobodan Milosevicin hautajaisissa, peruttiin hänelle myönnetty Heinrich Heine -palkinto. Vuoden 2014 Ibsen-palkinto Oslossa johti mielenosoituksiin, jollaisia on aivan varmasti luvassa myös joulukuussa Tukholmassa.

On esitetty, että on Akatemialta hieno ele näyttää, että taantumuksellisimmatkaan lausunnot tai vastarannankiiskeys eivät turmele Handken 1960-luvulta alkavan kirjallisen tuotannon arvoa. Minustakin olisi kyseenalaista sulkea hänen tasoisensa tekijä kokonaan Nobeleiden ulkopuolelle, mutta juuri tänä vuonna Handken palkitseminen näyttää todella oudolta.

Tokarczuk voitti vuoden 2018 palkinnon, joten on kuin Akatemian valkoiset mieskonservatiivit olisivat järkeilleet: palkittiin antifasisti ja nainen, joten vuonna 2019 on siis palkittava fasisti, mies. Tasapuolisuuden harha ei ole ohi.

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. 240 s. Tammi 2019.

Kuva: Georg Hochmuth/APA/AFP (Getty Images), Gary Doak (Alamy Stock Photo)