Runeberg on Suomen tärkein kirjallisuuspalkinto – lyhyt lista julki

Iloitsen siitä, että kirjallisuus on niin ihmeellisellä tavalla säilyttänyt oikeuden kaikenlaiseen outoon, fantasiahoureisiin, provokaatioihin, groteskiin ja hulluuteen. Unelmoin korkeista näköalapaikoista ja avarista näkymistä, joiden kontekstit ulottuvat paljon laajemmalle kuin mitä ikinä osaisimme odottaa. Unelmoin kielestä, joka kykenee ilmaisemaan kaikkein epäselvimmänkin intuitiomme, unelmoin metaforasta, joka ylittää kulttuurierot, ja viime kädessä kirjallisuudenlajista, joka on avara ja ylittää kaikki rajat, mutta jota lukijat silti rakastavat.

(Olga Tokarczuk Nobel-puheessaan, suom. Tapani Kärkkäinen)

Kaikkein paras kirjallisuus on yleensä sellaista, jolle ei vielä ole nimeä. Sen tietää myös Nobel-voittaja Olga Tokarczuk tällä viikolla pitämässä palkintopuheessaan. Tokarczukin suomennetuista teoksista Vaeltajat (2007, suom. Tapani Kärkkäinen 2012) kelpaa esikuvaksi sellaisille tekijöille, jotka haluavat kokeilla, mihin asti romaania voi venyttää. Nimellisesti teos kertoo paljon matkustelevasta kirjailijasta, ja siinä mielessä saattaa olla vähän vanhentunut kyseenalaistamattoman fossiilisen liikkeen eetoksessaan.

Vuonna 1993 syntyi nykyinen yhden diktaattorin ja kuuden rivissä seisovan romaanikirjailijan malli syntyi.

Samaan aikaan se kasvaa kattavaksi liikkeen kuvaukseksi, jonka virta imee mukaan kaikenlaisia historian tärkeitä tapahtumia ja kuriositeetteja. Lentokentillä epäkiitollisesti nuokkuvalle yleisölle luennoivat matkapsykologian asiantuntijat ovat vain yksi fantastinen elementti teoksen mosaiikissa: matka on kaikki ja ei mitään, ja lopulta kaikkea siltä väliltä. Niinpä aihetta kuvaavan kirjallisuudenkin on hyvä olla avoin laajalle joukolle kokemuksia ja kertomisen tapoja.

Edellisestä seuraa, että tärkeimpiä kirjallisuuspalkintoja ovat sellaiset, jotka eivät rajaa ehtojaan kovin tiukoiksi – jos voittajaksi kelpaa vain lahjakääreeseen sukkelasti sujahtava uutuusromaani, pois karsiutuvat heti paitsi novellit, runot ja esseet, myös teokset, jotka häälyvät lajien rajoilla. Jälkimmäisten pois jääminen saattaa olla Finlandia-palkinnon suurin puute. Vuodesta 1993, jolloin nykyinen yhden diktaattorin ja kuuden rivissä seisovan romaanikirjailijan malli syntyi, palkinnon huomioarvo on kasvanut mutta sisäisesti siitä on tullut ontto. Vuosittain toistuvaan marssiin saadaan koristeeksi vain pieni osa siitä väristä ja diversiteetistä, jonka kenttää seuraava aktiivibongari voi havaita.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa valittu, kahdeksantoista kirjaa Runeberg-palkinnon pitkä lista oli kirjallisuutta aktiivisesti ja työkseen seuraavallekin hämmästyksen aihe: että Suomessa on yhdessä vuodessa julkaistu tuollainen määrä tasokkaita teoksia, joista monia on hyvin vaikea kategorisoida. Mikä on Pirkko Saision Epäröintejä – elämäkerta, esseeteos, novellikokoelma, työpäiväkirja vai romaani? Paras vastaus lienee jotain siltä väliltä, eikä tämä tarkoita, että teoksen muoto ei olisi hallittu ja että se ei olisi viihdyttävä lukea, päinvastoin.

Entä Antti Salmisen Mir? Onko kyseessä fragmenttikokoelma, lyhytproosateos, runoelma, arkistoparodia vai romaani? Teoksen tulevaisuudessa löydetyt, sienten varjobiosfääriä kuvaavat mystiset asiakirjat puhuvat omasta vain omasta puolestaan ja jättävät vastuun lukijalle. Kirjallisuuden suuria iloja on kantaa vastuuta, pätisipä tosielämässäkin.

Maria Matinmikko ja Antti Salminen keskustelevat teoksistaan Nuori/Voima-klubilla Korjaamon vintillä kello 20.30. Tervetuloa! 

 

Maria Matinmikon Kolkka on reportaasi paikasta-jota-ei-ole, mutta myös runoteos, romaani, aforismikokoelma ja feministinen manifesti. Kritisoin korkeintaan sitä, että Runeberg-raati ei nostanut kutkuttavaa kirjaa pitkältä listalta lyhyelle.

Jo aiemmin olen kritisoinut Runeberg-raatia siitä, että he poimivat erinomaisen runovuoden satoa kovin niukasti pitkälle listalleen – hybridikirjat kertovat jotain oleellista ajastamme ja voivat olla tärkeitä, mutta tällä haavaa ne tuppaavat olemaan proosaa. Silti suuren ilon aihe, että meillä on vielä tällainen kirjallisuuspalkinto, jossa kaikki kukat voivat olla kukkia. Vielä hämmästyttävämpää on se, että yhä on olemassa raadillinen kirjallisen työn sankareita – tällä kertaa Sinikka Vuola, Marissa Mehr ja Julia Tidigs – jotka ovat tuosta vain valmiita lukemaan 242 teosta vuoden aikana.

Mahdoton työ. Nämä ihmiset ansaitsevat mitalin, eikä tämä kaluttu kielikuva riitä.

Ralf Andtbacka: Potsdamer Platz. En dikt (Förlaget)

Malin Kivelä: Hjärtat/Sydän (Förlaget/Teos, suom. Laura Jänisniemi)

Laura Laakso: Mrs. Milkyway (Aviador)

Maija Muinonen: sexdeathbabies (Teos)

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY)

Pirkko Saisio: Epäröintejä – tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä (Siltala)

Aki Salmela: Eläimen varjo (Tammi)

Antti Salminen: Mir (Poesia)

Maria Matinmikko ja Antti Salminen keskustelevat teoksistaan Nuori/Voima-klubilla Korjaamon vintillä kello 20.30. Tervetuloa! 

Nuoren Voiman blogi jää joulutauolle, palatakseen freesimpänä loppiaisen jälkeen. Erinomaista loppuvuotta kaikille lukijoillemme! T. Kirjallisuuspalkintotoimittaja