SOM MORO, sanoo kaikkien kaveri Vesa Rantama

Päätoimittajan tehtävistä kirjoitusvapaalle siirtyvä Vesa Rantama luotaa toistaiseksi viimeisessä blogikirjoituksessaan kulttuurijournalismin periaatteita ja muistuttaa pienten julkaisujen suuresta merkityksestä.

Onko kulttuurijournalismi journalismia ollenkaan, kysyttiin mediailmiöitä käsittelevän Kupla-podcastin kauden avaavassa jaksossa viime viikolla. Mediayrittäjä Jani Halmeen ja Suomen Kuvalehden toimittaja Vappu Kaarenojan vetämän sarjan agenda on kysyä epämukavia kysymyksiä media-alan toiminnasta. Tässä se on varsin virkistävä ilmestys, sillä suomalaista journalismia on usein leimannut median toimintaa kyseenalaistamaton eetos.

Kaarenojan ja Halmeen muotoilema journalismikäsitys on kuitenkin aika erityinen, etten sanoisi eksklusiivinen. Siinä toimittaja on riippumaton ammattilainen, jolla ei ole kytköksiä muille aloille ja joka aika ajoin laskeutuu toimituksen suojista esittämään kohteilleen ikäviä kysymyksiä. Toimittaja ei suhtaudu aiheisiinsa intohimoisesti eikä välttämättä edes ole niistä kiinnostunut.

Kaarenoja kysyy, miksi kulttuuritoimittajat ovat puolustaneet pahoin kärsinyttä kulttuurialaa korona-aikana. Jos tavoitteena on puolustaa yhtään mitään, hän sanoo, toimittajan on hakeuduttava vaikka ”Taiteilijat ry:n toiminnanhohtajan paikalle”. Nämä käsitykset sopivat varmasti politiikantoimittajien puoluesidonnaisuuksiin, mutta absurdiuskerroin nousee välittömästi, kun astutaan ovilive-lähetysten ulkopuoliseen todellisuuteen.

Ei ole kulttuurijournalismia ilman kulttuuria.

Kaksi asiaa sekoittuu kuplalaisilta toistuvasti: jonkun tietyn toimijan puolustaminen omien sidonnaisuuksien vuoksi ja kokonaisen alan, arvomaailman tai elämäntavan puolustaminen. Ensin mainittu voi olla joskus ongelma kulttuurijournalismissa, kuten muillakin median osa-alueilla – mutta alalla kyllä pohditaan sidonnaisuuksia hyvinkin perusteellisesti. Jälkimmäinen ei ole ongelma, vaan koko pointti. Ei ole kulttuurijournalismia ilman kulttuuria.

Kuplassa kuvattu kulttuuri voisi olla kaksipuoluejärjestelmän osapuoli, jonka toisella puolella äänistä kamppailee kulttuuriton junttius.

Haluaisinpa nähdä riippumattoman sankaritoimittajan tasapainoilemassa demokratian ja diktatuurin välisten etujen ja haittojen välillä Lapuan liikkeen kaapattua vallan – tai pohtimassa, miten tosiasiat itse asiassa näyttävät puolustavan Kiinan valtion käsitystä sananvapaudesta. Jos journalismi alkaa nähdä itsensä muusta yhteiskunnasta riippumattomana vyöhykkeenä, tulee se samalla julistaneeksi itsensä uhanalaiseksi. Käsitys ei nimittäin pohjaudu yhteenkään tunnettuun faktaan. Toisaalta moinen ajatus voinee elää vain yhteiskunnassa, joka on globaalisti sananvapauden mallimaiden joukossa.

Oho, kulttuuritoimittaja sai ilmaisen festarilipun! Nyt hänen on mahdotonta sanoa yhdestäkään festarista mitään ikävää. Voi ei, nyt hän meni julkaisemaan kirjan! Hän on monikansallisen kirja-alan agentti.

Tällainen arvovapaa sankaritoimittaja voi edes ideaalitasolla elää ainoastaan suuren toimituksen tarjoaman kollegiaalisen suojan ja kuukausipalkan rakentaman puskurin suojissa. Hyvä esimerkki on The New York Timesin toimituksen selvitys toimittajien omistamasta taiteesta, jollaista kuplalaiset Suomeenkin toivovat.

Unelmien riippumattomalta Manhattanilta käsin on toki helppo julistaa pitkälti freelancereista ja monenlaisista sekatyöläisistä koostuva kulttuurijournalismin kenttä toivottoman verkottuneeksi. Oho, kulttuuritoimittaja sai ilmaisen festarilipun! Nyt hänen on mahdotonta sanoa yhdestäkään festarista mitään ikävää. Voi ei, nyt hän meni julkaisemaan kirjan! Hän on monikansallisen kirja-alan agentti.

Jani Halme luettelee esimerkkinä Musiikki & Median ”ja tämmöiset näin”, väittäessään että kulttuuriala palkitsee kulttuuritoimittajia. Valitettavasti tämä tämmöiset näin on tyhjä arpa, sillä yhtäkään toista vastaavaa tapahtumaa ei ole ainakaan itselleni tullut vastaan. Musiikki & Media on myös kulttuurijournalismissa erikoisuus, ei mikään malli alan käytännöille.

Kupla-ohjelma oli ensimmäinen koskaan kuulemani lähetys, jossa kriitikolle tarjotaan edes teoreettista mahdollisuutta olla se kiva tyyppi. Vilpitön kiitos siitä!

Festareilla heiluva ”mukava tyyppi” ja ”kaikkien kaveri” on myös vänkä mielikuva tyypillisestä kulttuuritoimittajasta. Kaarenoja kertoo Hesarissa oppimansa nyrkkisäännön, että toimittajan pitää aina olla vähän pettynyt, jos poliitikko kehuu hänen juttuaan. Arvatkaapa, onko sama kuolematon elämänviisaus kulkenut muutettavat muuttaen myös kriitikkopiireissä?

Kriitikko ja kulttuuritoimittaja toki voivat olla eri henkilöitä, mutta monesti he ruumiillistuvat samaan kehoon. Kupla-ohjelma oli ensimmäinen koskaan kuulemani lähetys, jossa kriitikolle tarjotaan edes teoreettista mahdollisuutta olla se kiva tyyppi.

Vilpitön kiitos siitä!

***

Jos kulttuurijournalismi ei ylipäätään ole journalismia, niin Nuoren Voiman kaltainen pienjulkaisu ei sitä ainakaan ole. Lehden tehtäväksihän on määritelty kirjallisen kulttuurin edistäminen. Lisäksi sitä julkaisee aatteellinen järjestö, jonka hallituksessa ei istu riippumattomia sukuyhtiömiljonäärejä tai muita HS Visioon sopivia kyborgeja, vaan, herra paratkoon, kirjailijoita lihassa ja veressä!

Suomessa toki on varsin hyvää lainsäädäntöä, joka takaa pientenkin toimitusten riippumattomuuden, mutta minkäs teet, yksittäisen toimittajaparan kontaktien penäys on vain niin paljon tylsää lakitekstiä lähestyttävämpi kulma. Joskus olen pikkujouluissa kirjailijalle puhunut, mutta mahdollisesti jatkoilla tapahtuneesta karaoken laulamisesta minulla ei ole muistikuvia.

Totta on, että emme Nuoressa Voimassa julkaise niin paljon journalismia kuin haluaisimme: toimittajat eivät meidän tämänhetkisellä palkkiotasollamme halua penkoa kulttuurialan ikäviä salaisuuksia ja valtion taidelaitosten budjetteja vaan lähinnä kirjoitella erinomaisia esseitä omista intohimoistaan.

Joskus olen pikkujouluissa kirjailijalle puhunut, mutta mahdollisesti jatkoilla tapahtuneesta karaoken laulamisesta minulla ei ole muistikuvia.

Lisäksi julkaisemme novelleja ja runoja, kuten The New Yorkerin tyyliset epäjournalistiset läpyskät rapakon takana. Jos sattumanvaraisesti valittu yksittäinen juttu meillä ei usein olekaan journalismia, itse en hetkeäkään epäröisi kutsua Nuorta Voimaa kokonaisuudessaan kulttuurijournalismiksi.

Tavoitteemme on tuoda esille kulttuurista tietoa ja näkökulmia, jotka muuten jäisivät piiloon. Emme tee uutisia vaan käsittelemme kaikkien aikojen ilmiöitä ajankohtaisina ja kulttuurina laajassa mielessä. Meillä on oma pieni paikkamme tiedonvälityksen ekosysteemissä, jota isot mediat eivät ole halukkaita täyttämään. Jos nyt katkaisemme kaikki kontaktimme alalle ja ryhdymme riippumattomiksi kulttuuriroboteiksi, se ei tee Nuorta Voimaa enemmän vaan vähemmän journalistiseksi. Politiikan toimituksissa opittuja viisauksia kun voi vain hyvin rajatusti soveltaa muille journalismin aloille.

Mutta nyt suonette anteeksi, tällä kaikkien kaverilla on jo kiire apurahataiteilemaan. Kiitän kaikkia lukijoitamme näistä vuosista, lukekaa Nuorta Voimaa jatkossakin ja toivottavasti näemme kahden vuoden päästä! Som moro, kuten maailman tamperelaisin runoilija Kari Aronpuro kirjoitti. 

Vesa Rantama siirtyy helmikuun alusta alkaen kirjoitusvapaalle päätoimittajan tehtävistä. Hänen sijaisenaan aloittaa 1.3. Johanna Osváth.