Jaroslav A. Polák
isoäiti ja lapsenlapsi

Taide ja hoiva ottavat aikaa

Blogi
|
Maaria Ylikangas
|

Hoivataiteella on ikävä kaiku. Yleensä sanalla tarkoitetaan hankeluontoisesti rahoitettavaa taidetta, jonka päätehtävä on 1) saada taide vaikuttamaan edes hetkeksi yhteiskunnallisesti perustellulta, 2) paikata olemattomia henkisiä resursseja hoitokodeissa, antaa hetkeksi merkityksellistä puuhaa tai seurattavaa laitoksissa hoidettaville asiakkaille, kuten heitä järjestelmässä kutsutaan.

 

Mistä nousee tarve pitää hoivaa alhaisena yhteiskunnallisen toiminnan muotona?

 

Nuoreen Voimaan (1/2019) kirjoittamassaan esseessä Emilia Kukkala tähdentää hoivan ja taiteen yhteistä potentiaalia. Suurella osalla tämän yhteiskunnan aktiivisista (ts. työtätekevistä) aikuisista ei ole sitä aikaa, jota taide ja hoiva edellyttävät. Aikaa, jota vastuu muista edellyttää. Aikaa nielevät toistuvuus, jatkuvuus, toistuvuus, jatkuvuus, saman äärellä, ilman lisäarvoa, välttämättömyyden ajamana.

 

Keskustelussa (Nuori/Voima -klubilla, 1.3.2019) Kukkala totesi: ”Se tekniikka, jolla yhteiskunta väheksyy sekä hoivaa että taidetta työnä, perustuu samaan lähteeseen: ne ovat molemmat välttämättömiä ja niissä molemmissa on muutosvoimaa.”

 

Molemmissa on myös kyse ajasta. Hyvinvointijournalismi on jo pitkään ammentanut juttuaiheensa ajanhallinnasta: Ihmisten täytyy lakata sanomasta, että heillä on kiire, se maagisesti lopettaa kiireen. Pitää oppia ottamaan omaa aikaa, siten voi maagisesti luoda aikaa. Pitää uskaltaa heittäytyä, se luo kokonaisen rinnakkaistodellisuuden verran aikaa.

 

Antti Nylén näyttää Häviö-monologissaan lukijalle uransa sedimenttikerrokset. Taloudellinen tilanne on pysynyt tuskallisen vaikeana ja mielentila on asettunut kapeaan, ahdistusvallien rajaamaan uomaansa. Apurahajärjestelemän ytimessä on syyllisyyttä ja häpeää. Sillä elättää tuskin itsensä, saati perhettään.

 

Vanhustenhoidon hirveä tila syntyy siitä, että hoivaajien ajasta on tullut voitontavoittelun väline. Voitontavoittelun logiikka siellä, missä keskeinen asia on aika, aiheuttaa suurta kärsimystä. Hoitajatkin vaihtavat alaa, koska kärsivät. Hoivasta riippuvaisella ei ole tätä mahdollisuutta. Hän tarvitsee muiden aikaa.

 

Jollain kaltevalla pinnalla taiteelle omistautunut ja hoivalle omistautunut kohtaavat. He ovat tehneet taloudellisesti, yhteiskunnallisesti, työelämällisesti tyhmän valinnan. Kotona lastaan tai lapsiaan yli soveliaan vuoden ajan hoitavaa (naista) kaihertaa. Tästäkö sitä vielä työllistyisi, jotenkin asiallisesti, eikä työssäkäyväksi köyhäksi. Ceeveekin lepää, karttumatta.

 

Kukkala sanoo, että pienen lapsen tarpeille omistautuminen luo uuden tilan: “yhtäkkiä aikuisella ihmisellä on aikaa ajatella ja olla tärkeä palkkatyön ulkopuolella”. Häviön riemastuttavuus on siinä, että se tekee muotokuvan ihmisestä, joka elää juuri näin. Helppoa se ei ole, vaan kerryttää paremminkin köyhille tuttua elämänkokemusta, jossa arvokasta tietoa on se, miten pitkään mitäkin laskua voi vitkuttaa ilman että alkaa olla tosipulassa (josta toimeentulevien ei tarvitse mitään tietää), ja luo vuosisyklin, jossa edellisvuoden erääntyneet laskut maksetaan tulevan vuoden työtulosta. Nylén kuvaa taloudellisia reunaehtoja yksityiskohtaisesti. Palkkatyön ulkopuolella eläminen on miinoitettua ja ovelasti sanktioitua, köyhästä ei paljoa muuta voi tulla kuin köyhempi.

 

Häviön ytimeksi jää jonkinlainen ristiriita. Taiteilija haluaa siedettävän ja jatkuvan tulon siitä, että hän tekee työtään - jopa sellaisina prosesseina, jotka ulkopuolisen silmään näyttävät ehdalta joutilaisuudelta - ja jotta hän perheenisän roolissa pystyy kestävällä tavalla hoitamaan oman osansa perheen elatuksesta. Mene töihin ja pane rahoiksi, sanotaan sivusta. Moni menee ainakin välillä töihin, paneepa ehkä rahoiksikin. Nylénillä ei kuitenkaan tunnu olevan juuri halua myöntyä tähän, vaan Häviö pyrkii radikaalisti oikeuttamaan taiteilijoiden oman tilan, ja se vaatii yhteiskuntaa antamaan resurssit tuolle tilalle.

 

Kukkala puolestaan vaatii feminismiltä enemmän kuin palkkatyötä tekevien naisten aseman ja tilipussin parantamista. “Tasa-arvo ei saa olla vain osallisuutta kapitalismista”, hän sanoo.  

 

Tässä feminismissä kirjoittaminen on enemmän kuin kliseenmukainen oma huone. Se on tila, joka muotoutuu kuperiin, koveriin, teräviin, pehmeisiin, kylmiin, upottaviin seiniin törmäillen. Ajatellapa sitä vapautta, kun saisimme hoivarauhan, ajatusrauhan, kirjoitusrauhan.

 

***

Aloitamme Nuoren Voiman verkkolehdessä uuden palstan, joka antaa säännöllisen väylän runojulkaisuille. Ensi viikolla silmiä hellivät kevätrunoilijan sipsirunot.

Emilia Kukkalan essee “Kirjailija on ammattiluuseri” löytyy uusimmasta Nuoren Voiman numerosta (1/2019). Julkaisemme tekstin myöhemmin verkossa, lehden irtonumeron voi ostaa jo sitä ennen.

Antti Nylénin Häviö (Kosmos 2018) on kirja, jota saattaa löytyä hyvin varustelluista kirjastoista ja kirjamyymälöistä.

 

Kommentoi

7.3.2019 16:58

Ole yksin. Ole tyhjä. Ole köyhä. Makaa. Kuole. Sitten maailma pelastuu. Sanoo Koivukylässä asuva [Koskinen], 66, yksi kansallisen köyhyysrajan allapuolella olevista vantaalaisista eläkeläisistä. Ps, Kunpa voisi kuollessaan ajatella: minä koin köyhyyden ja se oli ihmeellinen.

Lisää uusi kommentti

Kommentti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.