Täsmäeväitä kriitikontyöhön joukkoistetulla asiantuntemuksella

Jos kerran (kriitikon) täytyy sivistyä, lukea ja seurata aikaansa, mitä hänen kannattaa lukea? Nuori Voima kysyi asiantuntijoiden sankalta joukolta - tämän listan avulla kohenee tietämyksen taso.

Jokainen on varmasti lukenut joskus kritiikin, josta tuntuu puuttuvan asiantuntemus. En siis tarkoita kritiikkiä, josta on eri mieltä, vaan sellaista, josta yksinkertaisesti paistaa jonkinlainen tietämättömyys.

Joskus vaikutelma johtuu siitä, että kriitikko on päättänyt jättää pois jonkin asian, joka on juuri sinusta olennainen. Joskus se johtuu siitä, että kriitikko ei oikeasti ole tiennyt ja selvittänyt jotain asiaa.

Ajattelin tätä kysymystä lukiessani Anna Helteen Todellisuus pahoinpiteli runon –tietokirjaa. Se käsittelee kysymystä nykyrunon yhteiskunnallisuudesta. Kirja palauttaa mieleen puheenvuoroja joissa väitetään, että nykyruno kikkailee kieliorientoituneesti eikä ole yhteiskunnallista. Ihmisten asenteet voivat olla mitä tahansa, mutta samaa käsitystä on esitetty läpi edellisen vuosikymmenen kulttuurijournalismissa ja kritiikissä. Ja yhtä kärsivällisesti sitä on oikaistu.

Asia on siis käytännössä fakta, ja se on ollut fakta koko ajan.

Helle osoittaa tutkimuksen keinoin, että nykyruno on yhteiskunnallista, joskus jopa poliittista. Asia on siis käytännössä fakta, ja se on ollut fakta koko ajan (tutkimus ei ole tehnyt siitä sellaista). Nykyruno käsittelee usein omien keinojensa avulla, sekä temaattisesti että muodollisesti, asioita, jotka yleensä miellämme yhteiskunnallisiksi: kehollisuus, sukupuoliroolit, ympäristö, tasa-arvo, mielenterveys, digitalisaatio, lapsen oikeudet, sairaus, vanhemmuus, kuolema. Jokainen runo tai runoteos ei käsittele näitä asioita, mutta jopa perinteisesti eskapistisena pidetty luontorunous on latautunut poliittisesti sanoisinko 70-luvulta lähtien, kun ympäristön saastumiseen liittyvät teemat tulivat tietoisuuteen.

Kuinka sitten on mahdollista, että kulttuurijournalismissa on levitetty kerkeästi paikkansa pitämätöntä informaatiota siitä, että nykyruno ei olisi yhteiskunnallista? Fakta on yksinkertaisimmillaan tekninen, vahvistettava asia: montako henkilöä onnettomuusajoneuvossa oli – kuinka monta influenssarokotetta otettiin tammikuussa – mikä on jäätilanne Merenkurkussa 26.2.2020. Jos tällaiset yksinkertaiset perustiedot heittävät journalistisessa jutussa, ne pitää oikaista. Lähtökohta on, etteivät ne heitä. Kulttuurijournalismi harvoin käsittelee näin simppeleitä kvantitatiivisia, ajallistettavia ja paikallistettavia asioita. Tiedon luonne on liukuvampaa. Mutta siitä huolimatta on mielekkäällä marginaalilla tiedettävissä, mikä on totta ja mikä ei.

Väite runouden yhteiskunnallisuuden puuttumisesta on tarkistettavissa ja korjattavissa a) lukemalla jonkin verran nykyrunoutta ihan ajatuksen kanssa (oma havainto), b) kysymällä joiltakin nykyrunouden tekijöiltä (jotka halutessaan voivat kertoa mitä ovat tavoitelleet ja miksi), c) kysymällä nykyrunouteen erikoistuneilta asiantuntijoilta (akateemiset tutkijat tai muut erikoistuneet), d) lukemalla kirjallisuuslehtiä säännöllisesti. Debatti siitä, onko tuo yhteiskunnallisuus mielekästä, onko runous hyvää tai ymmärrettävää, tai että pitäisikö yhteiskunnallisuuden ilmetä jotenkin toisin, on eri asia, ja jokaisesta kysymyksestä on mahdollista kiistellä.

Kriitikon tai journalistin asiantuntemusta ei voi kuitenkaan rinnastaa taiteilijan tai tutkijan asiantuntemukseen.

Miten sitten kulttuurijournalistit ja kriitikot voisivat parhaiten pysyä kärryillä seuraamiensa alojen muutoksessa – etenkin kun kulttuurijournalistin hommaa on välillä seurata vähän sellaistakin, minkä tuntija hän ei ole? Ja kriitikko on usein ensimmäisiä, jotka sanovat julkisesti jotain jostain teoksesta. Toki sekin on totta, että kun kriitikko tai journalisti tekee juttunsa sellaisesta kulmasta, joka ei ole mieluinen tai edullinen tekijälle, asiantuntemuksen puutteesta saa usein risuja. Kriitikon tai journalistin asiantuntemusta ei voi kuitenkaan rinnastaa taiteilijan tai tutkijan asiantuntemukseen. Nämä kolme kehää jakavat vain pienen yhteisen pinta-alan.  

Kuitenkin sitä kuulee yhtenään toiveita sille, että kriitikot sivistäisivät itseään enemmän tutkimuksen parissa. Harvemmin kerrotaan, miten. Mitä oikein pitäisi seurata tai lukea, mistä tietoa sitten pitäisi etsiä, kun googlausmetodi johtaa pinnallisen ja toisteisen tiedon ääreen?

Kysyin käytännön vinkkejä Facebookissa, ja kysymykseeni vastasi melkoinen määrä taiteen, kritiikin tai tutkimuksen parissa työskenteleviä. Sain kymmenittäin kommentteja, joista hyvä osa avaa näkökulmia asiantuntemuksen luonteeseen. Teen siis aiheesta toisenkin merkinnän, kahden viikon päästä tämä blogi kysyy millaista kriitikon asiantuntemuksen tulisi olla.

Suurin osa vastauksista tuli kirjallisuuden tuntijoilta, mutta muitakin aloja sivutaan. Vinkit ja linkit ovat tietysti satunnaisia, mihinkään kattavaan lukulistaan suppealla gallupilla ei tietenkään päästä. Hyvä lukija, jos jotain tulee mieleesi, lisää ihmeessä sivistävä linkki tämän merkinnän kommentteihin.

 

1) Kriitikon tulkinnalliset taidot:

Affektiteoria tutkii kehollisuuden, tuntemusten ja tunteiden merkitystä esim. taiteen vastaanotossa ja teoksissa. Siihen tutustuminen auttaa jäsentämään ja hyödyntämään tunteiden roolia omassa työskentelyssä (muistutan: kriitikko on itse oma työvälineensä!), ja lisäksi se antaa välineitä teosten aistimuksellisen ja emotionaalisen ilmaisun käsittelyyn.

Niin&näin -lehti on julkaissut erikoisnumeron affektiteoriasta.
 Myös suomenkielinen perusteos kirjallisuuden alalta on julkaistu (2016): Anna Helle & Anna Hollsten: Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Johdantoluvun avulla saa jo vallan hyvän käsityksen.

New Yorkerin juttu valottaa affektiteoriaa yhteiskunnallisten tunteiden tutkimisen välineenä.

Sara Ahmedin kirja Tunteiden kulttuuripolitiikka (suom. Tapani Kilpeläinen) on feministisestä näkökulmasta laadittua affektifilosofiaa.

Lynne Pearce: Feminism and the politics of reading (1997)

Marianne Liljeström & Susanna Paasonen (toim): Working with Affect in Feminist Readings: Disturbing Differences. (2010, laaja arvio löytyy tästä)

Ja vielä affektista medianäkökulmasta Deleuze-Guattarissa kieriteltynä (englanniksi).

 

NARRATOLOGIA eli kertomuksen tutkimus on niin ikään hyödyllistä jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Myös tarinallistaville journalisteille! Kertomuksen vaarat -hanke onkin hyvin seurattu, mutta se kannattaa silti linkittää – hankkeen someanalyysit mediateksteistä ovat seurattuja, mutta blogia kannattaa myös lukea.

Täsmävinkit narratologiasta:

Markku Lehtimäki: ”Sofistikoitunut kertomus ja lukemisen etiikka”. Avain-lehdessä.

The Living Handbook of Narratology – tarkista käsitteitä, kuten “reader”, “plot”, “unreliability”, “narration in film”.

 

 

2) KIRJALLISUUDEN erikoistärppejä

Kokeellisuudesta, materiaalisuudesta, visuaalisuudesta jne on puhuttu ensiksi runouden ja sitten proosankin yhteydessä. Kuulostaa ehkä hankalalta, mutta kieli on kriitikonkin työväline, ja usein kokeellisuuden hahmottaminen kirjallisuudessa paljastaa potentiaaleja ja näkökulmia siellä, mikä tuntui alunperin arkiselta ja ilmiselvältä. Lisäksi: jos meinaa olla uskottava kirjallisuuskriitikko, hiljaista tietoa kannattaa imeä.

Juri Joensuu: Menetelmät, koneet, kokeet on väitöskirja – jonka voi lukea saman tien netistä.

Vastakaanon-antologia (2011) toimii esipuheineen johdatuksena kokeelliseen kotimaiseen runouteen. Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (2018) taas käy laajalti läpi menetelmällisen kirjoittamisen mahdollisuuksia.

The Routledge Companion to Experimental Literature (2012)

Kybertekstiin ja digitaalisuuteen johdattavat Markku Eskelinen: Cybertext Poetics (2012) ja Lori Emerson: Reading Writing Interfaces (2014).

Visuaalisesta runoudesta: Imagining Language (1998) katsoo avantgarden historiaa 3000 vuoden ajalta yllättävien rinnastusten avulla, The Last Vispo Anthology (2012, johdatus visuaaliseen runouteen niin töiden kuin esseidenkin muodossa).

At a Distance: Precursors to Art and Activism on the Internet (Chandler & Neumark, 2006) tutkii eri kommunikaatioteknologioita taiteellisessa aktivismissa, arvio tässä.
Concrete Poetry and Conceptual Art: A Misunderstanding (Hilder, 2013) Tutkielma konkreettisen runouden ja käsitetaiteen keskinäisestä skismasta, siitä huolimatta että niillä on paljon yhteistä.

Työmaana runous (2012) esittelee runoudentutkimuksen nykysuuntauksia.

 

KIRJALLISUUSSOSIOLOGIA auttaa ymmärtämään miten kenttä toimii, ja muistuttaa siitä, ettei kukaan toimi tyhjiössä. Myös maku, ja siten esteettinen arvostelma, syntyvät sosiaalisessa ja institutionaalisessa ympäristössä.

Hallila et al. Suomen nykykirjallisuus 2.

Huhtikuussa ilmestyvä Hanna Kuuselan teos Kollaboraatio – yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa.  

Mikä on kirjallisuuden tehtävä nykyajassa? https://read.dukeupress.edu/poetics-today/article-abstract/40/1/7/137805/The-End-of-Literature-or-What-Purposes-Does-It

 

3) Sukupuoli, etnisyys, valta, marginaalit, identiteetti

Kaikki seikkoja, jotka tuntuvat kaipaavan jonkinlaista huomiota. Vaikka et itse olisi lainkaan kiinnostunut niistä, luultavasti taiteenalasi ja monet kollegasi ovat. Siksi perehtyminen kannattaa.

Alice Walkerin esseekokoelma In Search of Our Mothers’ Gardens (tekstejä suunnilleen ajalta 1966-1984) kuvaa rodun vaikutuksia kirjallisuuteen ja sen vastaanottoon. Kate Zambrenon Heroines valottaa modernistien puolisoiden asemaa, ja toimii varjohistoriana.

Teknologian, vapauden ja feminismin suhteista -- Laboria Cuboniks: The Xenofeminist Manifesto

”Everyone is female”, kirjoittaa Andrea Long Chu. Hänen teoksensa Females (2019) ilmestyi viime syksynä. Tekijän haastattelu.

 

 

5) Lehdet ja hakemistot

Runouslehti Tuli&Savu (ja muut kirjallisuuslehdet, mm. Nuori Voima, tilaa, koska miksi et!) kannattaa silloin tällöin silmäistä. Erikoislehtiä kannattaa seurata siksikin, että niissä on jonkin verran ammatillisesti olennaista luettavaa ja juurikin taiteen/yhteiskunnallisen tutkimuksen popularisointia.

www.mustekala.info  kirjoittaa eri taiteista, lähinnä kuva- ja esitystaiteen painotuksilla. www.editmedia.fi  on kuvataiteen sivusto, josta ainakin minä ammennan sivistystä säännöllisesti. www.kritiikinuutiset.fi  pureutuu kritiikin spesifeihin kysymyksiin ja paneutuu taiteenaloihin jutuissaan. Lehteä julkaisee Suomen Arvostelijain Liitto, jonka vuosikirjoja kannattaa pitää silmällä. www.onequartmagazine.com   on myös upea julkaisu seurattavaksi – julkaisujen luonne vaihtelee, mutta ajankohtaisuus on taattua. muista lehdistä www.zelda.fi ja www.ruskeattytot.fi   on sivistyneen nykylukijan seurantalistalla, samoin kuin ruotsinkielinen www.astra.fi .                        

Lisäksi on olemassa akateemisia lehtiä useilta erikoisaloilta, mutta tietämättä niiden nimiä on helpointa sukeltaa avoimiin tietokantoihin hakusanojensa kanssa. Englanninkielisiin pyyntöihisi vastaa Directory of open access journals  ja suomenkielisiä julkaisuja löytyy Journal-tietokannasta. 

Tieteen termipankkia ei kannata myöskään sivuuttaa.

 

6) Jokerivinkit, eli muutama täsmätärppi:

Valkoinen on myös ihonväri, vaikka se vaikuttaakin neutraalilta. Lue Sara Ahmedia verkosta: ”Declarations of Whiteness: The Non-Performativisty of Anti-Racism”.

Vihan ja Inhon internet -sarjakuvateos (Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo) auttaa luomaan parempaa verkkoa, ja on siksi tarpeellista luettavaa jokaiselle joka ylipäätään käyttää internetiä. Lisäksi kannattaa seurata Vehkoon Valheenpaljastaja-juttuja Yleltä, koska ne valottavat tätä arkista verkkotoimintaympäristöämme.

Ei ole salaisuus, että kuraattorit kokoavat taidenäyttelyt, mutta alan julkaisut ovat takuulla mysteeri monille. OnCurating -lehti heittäytyy Melvillen Bartlebyn ”mieluiten en” -henkeen.

YouTubesta löytyy ContraPointsin (Natalie Wynn) videoesseitä, jotka selvittävät loisteliaan vasemmistolaisesti eri käsitteitä, Esim. “Opulence” -jakso käsittelee luokan, varallisuuden ja maun suhteita.

Outi Salonlahden gradu käsittelee vammaisten ja kuurojen taiteilijoiden mahdollisuuksia taidekentällä: ”On aina oltava 200% parempi”: vammaisten ja kuurojen taiteilijoiden toimintamahdollisuudet ja taiteilijapolut” (2019)

Stuart Hallin esseitä ilmestyi viime vuonna suomeksi, ja ne käsittelevät monia keskeisiä yhteiskunnallisia tendenssejä – lue siis Mitä on tekeillä? Esseitä vallasta, uusliberalismista ja monikulttuurisuudesta. (suom. Mikko Lehtonen)

Konkreettiset esimerkit siitä, miten uudet taiteenlajit tulevat kritiikin piiriin, ovat lopulta vähissä. Lavarunous ja runolevyt ovat kuitenkin paljon keskusteltu esimerkki tästä. Johanna Osváthin puheenvuoro käsittelee asiaa.

Kuvataiteen puolella kuuma peruna on taas ollut kansainvälisen jetset-elämäntavan ja ilmastonmuutostietoisuuden painajaismainen yhteentörmäys. Jenni Nurmenniemen teksti tuo esille nyansseja ja riippuvuussuhteita fossiilisesta taidemaailmasta sekä ajatuksia niiden purkamisesta.