Totuus

Ennen kirjallisuuden Nobel-voittajan julkistamista syksyllä 2025 Nuoren Voiman toimitus lupasi, että mikäli Krasznahorkai voittaa, tapahtuu kolme asiaa: toimitus hyppää mereen, kirjoittaa Unicum-blogitekstin ja päätoimittajat ottavat Krasznahorkai-aiheiset tatuoinnit. Enää tatuoinnit uupuvat. Toimituksen reportaasissa matkataan Unicumin ja Saatanatangon voimalla alkumunan luo, aliseen ja Helsingin pustalle.

Mikä on perimmäinen totuus maailmasta?

Eräänä perjantai-iltapäivänä Johanna, Otso ja Telma lähtevät etsimään vastausta kysymykseen eväinään László Krasznahorkain Saatanatango, kasa puhelinnumeroita sekä yksi korkkaamaton Unicum-pullo.

Nuoren Voiman odysseia lähtee liikkeelle, luonnollisesti, kirjallisuuslehti Parnasson vastaavasta tuottajasta, ultrajuoksija Karo Hämäläisestä. Toimitus kohtaa Hämäläisen sattumalta Teatterikorkeakoulun ruokalassa. Hämäläinen on juuri tullut – mistäpä muualtakaan kuin – juoksulenkiltä. Hän vastaa kysymykseen perimmäisestä totuudesta: ”Oi ei… Oi ei… Douglas Adamsin vastaus on 42, mutta nojaudun ennemmin Juice Leskisen näkökulmaan. Juice laulaa Elämää-kappaleessaan: sen kun elää vaan, beibe.”

Johanna, Otso ja Telma päättävät elää. Unicum-pullon korkki napsahtaa auki bussin numero 71 takaosassa kello 13:47. ”Ögötsögörö”, Otso julistaa, millä hän saattaa tarkoittaa egészségedre, unkarilaista kippistä.

Ensireaktiot unkarilaisesta yrttiviinasta ovat ilahtuneita.

”Ei niin pahaa kuin tanskalainen akvavit”, Telma kuvaa.

”Raukea olo jo yhdestä huikasta. Maistuu unohdukselta”, Otso runoilee.

”Mitä haluaisit unohtaa?” Johanna kysyy.

”Pahimmat viholliseni, eli Kela-virkailijat ja konnarit. Luulen, että Petteri Orpo ei juo Unicumia.”

Unicum-pullon korkki napsahtaa auki bussin numero 71 takaosassa kello 13:47. 'Ögötsögörö', Otso julistaa, millä hän saattaa tarkoittaa egészségedre, unkarilaista kippistä.

Bussin takaosaan paistaa armoton kevätaurinko. Kyytiläiset alkavat hikoilla, pitkän talven muisto valuu ulos huokosista. Otso kysyy, mitä Johanna haluaisi unohtaa.

”Kivun siitä, ettei Ville Valo ole vastannut haastattelupyyntööni”, Johanna liikuttuu ja katsoo ohi ajavia autoja.

Telma ei ehdi lohduttaa kollegaansa, sillä hän innostuu, kun bussi suhahtaa hänen isänsä työpaikan ohi Kumpulassa. ”Olisinpa tajunnut, niin oltaisi voitu mennä moikkaamaan. En kyllä tiedä, miksi”, Telma hihkuu.

Bussi kaartaa Salpausselänpolulle. Nuori Voima on saapunut Helsingin Pihlajistoon tasan yksi asia mielessään. Toimitus nousee linjurista, katsoo ympärilleen ja kysyy yhteen ääneen: ”Missä muna?”

Vuonna 1971 Helsingin Pihlajistoon pystytettiin unkarilaisen taiteilijan Tamás Ortutayn veistämä Alkumuna, joka on saanut inspiraationsa Kalevalan ensimmäisistä maailmansyntysäkeistä:

Muuttuivat murut hyviksi
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi

 

 

Telma huudahtaa. Hän näkee ruskean kimpaleen, joka kiiltelee kevätauringossa kuin vastaus. Toimitus tarpoo koppuraisen lumen yli munan juurelle, jossa kukaan ei ole jäljettömyydestä päätellen seisonut pitkään aikaan. Tiaiset ja Google livertävät: HAM:in sivujen mukaan veistos oli alun perin Budapestin kaupungin lahja Helsingille. Muna päätettiin pystyttää Pihlajiston tuliterään lähiöön Unkarin kansantasavallan pääsihteerin János Kádárin Suomen vierailun yhteydessä.

Vilkkaan tien viereiseen pöpelikköön maastoutuva vaskimuna on vaikuttava näky. Kolmikko kipuaa munan juurelle ja alkaa hivellä kylmin sormin sen sisältä ulostunkeutuvia raajoja ja elimiä. Johanna ottaa huikkaa sokaisevassa auringonvalotulvassa. On kuin maaemätähti olisi päättänyt keskittää kaiken energiansa juuri tähän munasen yläiseen hetkeen.

Ilmarinen, make me sampo ooh ooh, Johannan puhelin veisaa, kun Anna Erikssonin seireenilaulu kajahtaa ilmoille. Munan juurelta toimitus soittaa neuvostonsa jäsenelle ja Erikssonin kaimalle Anna Kalliolle, sillä he toivovat, että Kallio voisi selittää, mistä munamyytissä on kyse. Huhujen mukaan Kallio on viettänyt edellisenä kesänä paljon aikaa inkeriläisten, karjalaisten ja suomalaisten maailmansyntyrunojen parissa.

 

 

”Maailmanluomisen myyttejä on monenlaisia”, Kallio alkaa kertoa vakuuttavasti. ”Joissakin munija on sotka, joissakin pääskynen… Koskettavin on mielestäni myytin variaatio pääskysestä, joka koettaa itse kasata rikkoutunutta munaa kokoon. Mutta maailman luominen ei mennyt niin, että ensin ei ollut ja sitten oli. Kaikkea kamaa ja tyyppejä on ollut jo valmiiksi.”

Kuulostaa kaoottiselta. Sampo is a supernova, kuten Eriksson sen taitavasti sanoittaa.

”Mutta Anna… mikä on mielestäsi perimmäinen totuus maailmasta?” Johanna kysyy.

Kallio ei epäröi vastata: ”Kerran eräs oraakkeli kertoi sen minulle. Hän sanoi: omenainen. Olin tosin itse kirjoittanut vastauksen. Toisin sanoen, Johanna, sinä tiedät jo vastauksen omaan kysymykseesi.”

On kuin maaemätähti olisi päättänyt keskittää kaiken energiansa juuri tähän munasen yläiseen hetkeen.

Johanna kätkee sydämeensä Kallion sanat ja jää tutkistelemaan niitä, kun Otso jo päättää, että tarvitsemme Alkumunan tulkitsemiseen myös toisenlaista näkökulmaa. Hän soittaa kirjailija V. S. Luoma-aholle, joka vastaa matkaltaan työhuoneelle. Luoma-aho on WhatsApp-kuvakkeessaan pukeutunut college-paitaan, jossa lukee ”Let the boy watch”. Kytkemme videon päälle ja pyydämme veistotaiteeseen perehtynyttä Luoma-ahoa watch.

”Death Star”, kirjailija tokaisee nopeasti ja jatkaa: ”Tulee mieleen Warhammer 40K, H. R. Giger ja Zdzisław Beksiński. Surrealismin vaikutushan tuossa näkyy.”

”Näyttää myös vähän joltain pahaenteiseltä silmältä. Onhan tässä meno vähän sellainen ’grimdark’”, Luoma-aho luonnehtii.

Luoma-ahon puhelin on rikki eikä hän kuule kunnolla toimituksen kysymyksiä. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi linjan päästä kuuluu hajoava ääni:

”Onks teillä tulossa joku Unkari-numero vai mihin tää liittyy?”

Kukaan ei vastaa. Sen sijaan Johanna kysyy Luoma-ahon mielipidettä maailman perimmäinen totuus -asiaan. ”Kysymys on kielipelin ulkopuolella, en suostu vastaamaan”, kuuluu repliikki kuin vuorten takaa. Tasapeli.

Kun toimitus yrittää lopettaa rätisevää puhelua, Luoma-aho hätääntyy. ”Ettekö aio kysyä minulta mitään Krasznahorkaista?”

Telma, Otso ja Johanna katsovat toisiinsa neuvottomina. Olisi keksittävä äkkiä jotain. ”Mitä Krasznahorkai ajattelisi siitä, mikä on perimmäinen totuus maailmasta?” Johanna sopertaa.

”En minä tiedä. Kysykää Krasznahorkailta”, Luoma-aho vastaa. Toimitus päättää jättää Luoma-ahon ja hänen huoltoa kaipaavan puhelimensa rauhaan.

 

 

Telma upottaa kätensä Alkumunan uurteisiin ja huomaa maassa kasvavan pientä torvijäkälää. Jotain sieltä munan sisältä on tulossa, todetaan ääneen. Munassa pullottaa emätintä muistuttava uloke, jonka keskellä olevan raon sisältä pilkottaa kaksi omituista helmeä. Otso katsoo helmiä ja viimeistelee Unicum-pullon.

Maailma on nyt luotu, joten seurue jatkaa matkaansa yli vaarojen autotien, ohi kuntosalin ja korttelikaupan. Alas portaita ja vieritse Kalevala-aiheisten muraalien, kohti hiidenkirnua johon vain langenneet voivat pudota.

 

 

Munasen alainen puoli: Bar Jisto.

Kolmikko astuu sisään. Seinälle on heijastettu hevosurheilua. Aavikon kivipaasien väleissä juoksee vaaleita, äärimmilleen viritettyjä ratsuja sekä vakavia miehiä. Toimitus istuu ikkunapöydän äärelle (ikkuna? miksi täällä edes on ikkunat? tummennetusta lasista erottuu pimeää ja betonia, ei muuta.) ja asettaa sen päälle Saatanatangon sekä tyhjän Unicum-pullon. Johannan päässä alkaa soida piinaava hanurikierto Krasznahorkain kirjaan pohjaavan Béla Tarrin Saatanatango-elokuvan legendaarisesta baarikohtauksesta. Olisi oikeastaan pieni ihme, jos ei alkaisi.

”Perimmäinen totuus maailmasta on, että elämä taivaltaa alati kohti lopullista katoamista”, Otso sanoo heti, kun on saanut Karhu-tuopin eteensä.

”Elämän totuus on kokemuksessa”, Telma vastaa.

”Ei, kyllä perimmäinen totuus on rakkaus”, Johanna lausuu Kallion viisaus edelleen sydämessään.

Kuin vastauksena kysymykseen, jota ei enää tarvitsisi esittää, Jistossa alkaa soida yhdentekevä pop-biisi. Naisääni laulaa: ”We don’t need no answers, we just need the moment”. Hetki on lähellä pyhää.

Pöydällä ääneti huutava Saatanatango muistuttaa itsestään. On soitettava taidemaailman talonmies Janne ”Satantango” Aarrelammelle. Toimitus on kuullut huhua, että Aarrelampi tatuoi kyseisen sanan vatsaansa katsoessaan Tarrin elokuvaa.

”Pitää paikkansa”, hän vahvistaa linjan päästä tarmokkaasti. Aarrelampi on juuri herännyt uuteen päivään. ”Uudelleenkatsoin Saatanatangoa ja join viiniä. Se elokuva alkoi puhutella tosi paljon, mulla oli sellainen six steps forward six steps back -elämäntilanne. Joten otin stick n’ poke -välineet esiin siinä sitten. Satantango-sanassa on sitä paitsi hyvät kirjaimet. Sanat on hyviä. En oo koskaan tykännyt esimerkiksi pääkallotatuoinneista.”

 

 

Johanna tiedustelee Aarrelammelta, millaiset Krasznahorkai-aiheiset tatuoinnit Nuoren Voiman päätoimittajien pitäisi ottaa.

”Ottakaa se Seiobo There Below -kirjan ”The Exiled Queen” -novellin ristikkokuva etureiteen tai selkään. Tai sana Kárhozat kaulaan”, Aarrelampi improvisoi. Otso virkistyy silminnähden.

Totuus-kysymykseen Aarrelampi vastaa siteeraamalla sukkelaa ystäväänsä Teemu Iltolaa: ”Turha ruveta riihettää ku biitti eteenpäin viilettää”.

Lausunnoissa alkaa hahmottua kaava. Kenties totuus on lähempänä kuin koskaan aikaisemmin.

Otso kertoo ohimennen, että Bar Jisto on kääntäjä Viljami Hukan lempibaari. Tunnelma sähköistyy, kun sohvaan ilmestyy Hukan muotoinen aukko. Toimituksen puheluun Hukka vastaa junasta. ”En anna nyt haastatteluja”, kuuluu turhautunut ääni, joka lisää nopeasti: ”Mutta siis onhan Jisto semmonen kuoppa, arkkitehtonisesti kiinnostava. Soittakaa Idalle. Se on meinannu pitää synttäritkin siellä.”

Otso soittaa Idalle. Ida ei vastaa.1 Vesiperä.

'Perimmäinen totuus maailmasta on, että elämä taivaltaa alati kohti lopullista katoamista', Otso sanoo heti, kun on saanut Karhu-tuopin eteensä.

Hetken odysseia on suuntaa vailla. Mitä seuraavaksi? Löytyisikö perimmäinen totuus ilmeisimmästä – pöydälle asetetusta Saatanatangosta? Telma avaa kirjan sattumanvaraisesti sivulta 184 ja alkaa lukea otetta Irimiásin puheesta: ”Keskeistä ei ole pelkästään se, miten kaikki tapahtui, sillä emmehän me oikeastaan edes tiedä mitä on tapahtunut… Käytössämme olevat tiedot ja lausunnot ovat keskenään hyvin ristiriitaisia, ja nostan hattua sille – jos sallitte rahvaanomaisen ilmaisun – joka kykenee erottamaan totuuden tästä arvelluttavasta sekamelskasta… Lopulta tiedämme vain sen, että lapsi on poissa.”

Rahvaanomaisia ilmaisuja ei toimituksen linja voi sallia, mutta arveluttavalta sekamelskalta nämä maailman luomisen jälkeiset tapahtumat tosiaan vaikuttavat. Sitä paitsi, lapsesta puheenollen, Johannan on lähdettävä hakemaan lastaan läsnäolevaksi päiväkodista. Otson ja Telman harteille jää päivän viimeisen tehtävän toteutus: heidän on tasapainoteltava patonkia päidensä päällä kuin Saatanatango-elokuvan baarikohtauksessa, jonka hanurikierto jatkuu yhä tämän blogitekstin taustalla.

Maailmankaikkeus on Nuoren Voiman puolella, kuten tavallista: Lähi-Alepasta löytyy punalaputettu, esipaistettu patonki. Kalvakka leipä sopii täydellisesti haettuun estetiikkaan. Otso ja Telma päättävät antaa auringon paistaa sen valmiiksi ja suuntaavat Viikin pellolle, eli Helsingin pusztalle. ”Mitä tää valkonen juttu on?” Telma kysyy ja nostelee jalkojaan demonstratiivisen korkealle etsiessään reittiä läpi peltoaukean. Otso katsahtaa maahan: Jotain valkoista. Se ei ole lunta.

Tunnistamattomasta substanssista, liejusta ja lätäköistä piittaamatta kaksikko repäisee patonkipaketin auki.

Sisäisen ja ulkoisen tasapainon voi saavuttaa lähes harjoittelematta. Patongit ehtivät lentää kaaressa valkoista mönjää märkivään peltoon vain joitakin kertoja. Leipä otsalla Telma ja Otso tuntevat aistien nollaantuvan. Olo on raukea. Aurinko ja tuuli katoavat maan päältä. Pienen hetken ajan totuus on patongin muotoinen.

 

 

Myöhemmin illalla Telma hinkkaa nahkakenkien valkoiseksi muuttuneita kylkiä Oopperan vessassa. Otso syö ruskeanvalkeiksi värjäytyneet patongit vailla kuolemanpelkoa, sillä Telman mukaan ”225-asteinen uuni nyt tappaa bakteerit muutenkin”. Johanna nukuttaa kolmevuotiasta lastaan ja kysyy tältä kuiskaten: ”Mikä on perimmäinen totuus maailmasta?”

Lapsi vastaa: ”En tiedä. Kerro mulle.”

• 1. Ida Karoskoski vastaa toimitukselle myöhemmin vuolain sanankääntein. He ymmärtävät Hukan olleen oikeassa.

  ”Hyvä maanalainen vaibi, riittävän väljää, aina tilaa, ei ikinä (paljoa) jonoa karaokeen. Optimaalisen kokoisia ja muotoisia hevosenkenkälooseja, kiehtova puistomainen betoniympäristö jossa voi kesällä hengailla. Pihassa on erilaisten gargoilien kokoelma. Siellä ei ikinä törmää puolituttuihin, eikä kukaan ulkopuolinen tule kysymään, että 'saisko tähän istahtaa' ja ala päättymättömästi horisemaan. Se on lähinnä baaritaivasta mitä tiedän.

  Baarin sisustus on myös miellyttävän neutraali, sillä se ei yritä olla mitenkään erityisen viihtyisä. Ei tarvetta 'olohuonemaisuudelle'. Työntekijät on keskieurooppalaiseen tyyliin asiallisia ja inasen tylyjä, mitä arvostan, tai onhan se niiden oikeus. Kiva että se on niin jemmassa eikä omien arkireittien varrella. Vai onkohan sittenkin parasta Jistossa se kun en koskaan oikeen muista tarkalleen missä kohtaa se on tai millainen mesta se olikaan. Nytkin kun koitan muistella niin on aika blurri, mut joka kerta sinne päästessä se lunastaa odotukset, en oo ikinä tippaakaan pettynyt. Eiks se kuitenkin yleensä mee just toisinpäin?”