Vaikuttava miesperse, elävältä hautaamista ja taikakristalleja – Nuori Voima Ruotsissa
Nuori Voima vieraili Göteborgissa kulttuurilehtikonferensissa ja pääsi levittämään stringien ilosanomaa. Tukholmassa päätoimittajia odotti omituinen futuristinen torvi.
Kaupunkilaiset eivät olisi halunneet iljettävää, lasista tornihotellia juuri tähän kohtaan satamaa. Syystuuli takoo vasten lasitornin ikkunoita, ne on pinottu 33:een kerrokseen. Väsyttää ihan helvetisti. Olemme nukkuneet niin vähän, että on vaikea hahmottaa kaikkea sitä, mitä ennen hotellin aulaan astumista on edes tapahtunut. Johanna on nukahtanut suorakulmaiseen istuma-asentoon aulan upottavalle sohvalle. Otso tuhoaa ruotsalaista donitsia. Siinä on sokerikuorrute.
Göteborg. Hotel Drakenin viereen avautuu läpeensä gentrifikoitunut Pustervikin alue. Unenpuutteesta sammaltavan katseen takaisessa horistontissa aurinko pyrkii väkisin tunkeutumaan esiin massiivisten harsopilvien takaa. Myöhemmin hotellihuoneen ikkunasta tarkkaillessa pienten ihmisten ja autojen liikkeitä tuntuu kuin pelaisi SimCityä nousuhumalassa. Johannan huoneen sängyn yläpuolelle on ripustettu kuva Mads Mikkelsenistä, Otso taas joutuu tyytymään Ruben Östlundiin. Lännestä käsin piirtyy esiin määränpäämme – monoliittinen ”kaljatalo”, Lagerhuset, jonka sisällä Göteborgin kirjallisuustalon tiloissa järjestetään pohjoismaisten kulttuurilehtien konferenssi.
Kastikkeista kipinöintiä
Kun Lagerhusetin ikkunasta katsoo merelle, horisontissa siintää Pohjoismaiden korkein ja fallisin kerrostalo Karlatornet. Olemme oikeassa paikassa.
Kahden päivän ajan pienehkölle lavalle puretaan usean kulttuurilehden sisältö. Lavalla käydään niin kulttuuripoliittista metakeskustelua kuin esitetään proosaa ja runoutta. Kahvinkeitin hyrrää tauotta. Prinsesstårta on nostettu pöydälle.
Johanna osallistuu konferenssin aloituspaneeliin yhdessä liettualaisen Dovydas Kiauleikisin (Literatūra ir menas) ja ruotsalaisen Ann Ighen (Ord & Bild) kanssa. Sähäkästi vedetyn ja debatoivan paneelin aiheena on kulttuurilehtien rooli ja tulevaisuus epädemokratisoituvassa ajassamme. Puheeksi tulee, aivan sattumalta, Nuoren Voiman pikkarikampanja, joka kirvoittaa myöhemmin saamamme palautteen perusteella yleisössä ihastusta.
Kiauleikis puntaroi stringejämme hetken ja kuvailee niitä sitten sanalla ”saucy” eli ”kastikkeinen”. Olemme tyytyväisiä.
Silkkikirjallisuuspikkarit taitavatkin olla ainoa asia miesmuistiin, jota ruotsalaiset eivät ole keksineet ennen meitä, mutta jonka he saattavat pian monetisoida ansiokkaasti. (Tosin seksikkyyskeskustelua on kuulemma käyty Ruotsissa jo todella paljon ennen meitä, ja sen mainitseminen näyttää herättävän kollegoissamme yhtä silmiinpistävää väsymystä kuin meissäkin.) Norjalaiset kollegamme ovat myös tietoisia pikkareistamme, sillä vain viikkoa ennen konferenssia norjalainen sanomalehti Klassekampen oli uutisoinut Suomessa käytävästä onkolukeminenseksikästä-keskustelusta.
Nuori Voima on edustanut tämänkaltaisissa tilaisuuksissa viime vuosina harvoin, sillä työaika ei meinaa riittää edes kotimaan kamaralla vaikuttamiseen. Miksi meidät edes kutsuttiin konferenssiin, ihmettelemme yhteen ääneen. Saamme asiasta vihiä ensimmäisen konferenssipäivän päättäneellä illallisella: eräs kulttuurilehtiä tapahtumaan valikoinut järjestäjä oli syvästi vaikuttunut pikkarikampanjan aikaisten nettisivujemme etusivuista, jossa maksimalististinen verkkobanneri esitteli kaunista stringeihin verhoiltua miespersettä.
Kirjailija Marit Kapla luennoi alun perin kulttuurilehteen kirjoittamastaan esseestä, joka paisui lopulta 800-sivuiseksi, August-palkinnon voittaneeksi Osebol-romaaniksi. Vuonna 2019 julkaistu etnografinen, Svetlana Aleksijevitšin hengessä kirjoitettu romaani on jo nyt pohjoismaisen kirjallisuuden nykyklassikko, joka on julkaistu myös pari vuotta sitten englanniksi Penguin Booksin kautta.
Järjestäjät ovat selkeästi nähneet vaivaa, jotta keskusteluilla olisi tilaa kipinöidä. Toimittaja Ingrid Elam hiillostaa kollegoitansa heidän editointikäytännöistään poikkeuksellisen konkreettisesti. Käy ilmi, että lehden toimituksessa työskentely on pohjimmiltaan, maasta ja käytännöistä riippumatta, loputonta huonosti palkattua päätöksentekoa.
Kuulemme myös suomenruotsalaisten toimijoiden uusimmista tuulista, sillä ne menevät helposti sivu suun yksinomaan suomalaista kulttuurijournalismia seuraavilta. Digitaalisen runouden hanke Kontradiktion tekee meihin vaikutuksen.
Kulttuurijournalismin tila Pohjoismaissa ja Baltiassa
Johannan äityy paneelissa kehumaan Ruotsin kulttuurijournalismin tasoa, minkä johdosta niin yleisöstä kuin lavalta purkautuu epämääräistä tuhinaa. Herregud! Vaikka kulttuurijournalismin elintila on vuosien varrella kaventunut myös länsinaapurissa, ruotsalaiset eivät tuttuun tapaan ymmärrä, miten hyvin asiat kansankodissa yhä ovat. Ruotsissa, kuten kuulemamme mukaan muissakin Pohjoismaissa, jopa keltainen lehdistö ylläpitää yhä uskottavia kulttuuripalstoja. 1
Valkovenäläinen, Puolasta käsin toimiva kulttuurijournalisti Maryna Vesialukha luo esitelmällään tarvittavaa perspektiiviä siihen, millaista kulttuuritoimijoiden ahdinko voi pahimmillaan ajassamme olla. Tosiasioita luetteleva alle puolituntinen katsanto Valko-Venäjän autoritäärisen hallinnon kuristusotteessa työskentelyyn on hyytävää kuunneltavaa. Kulttuurijournalismia on käytännössä mahdotonta tehdä Valko-Venäjältä käsin – Aljaksandr Lukatšenkan hallinto on lukinnut vankiloihin journalisteja ja kulttuuritoimijoita. Kiellettyjen kirjojen lista on mittava. Kaikki muu paitsi propagandistisen materiaalin tuottaminen on hallinnon silmissä ekstremististä, ja täten vankeusrangaistuksen veroista, toimintaa.
Valkovenäläinen kulttuurijournalismi on täten hyvin diasporista. Pohjoismaisten osallistujien jupinat lukijakadoista, äänikirjaistumisesta, valtamedian typertymisestä sekä kulttuurilehtien ja niiden tekijöiden taloushuolista tuntuvat – oleellisuudestaan huolimatta – verrattaen mitättömiltä valkovenäläisten journalistien ahdingon edessä.
Liettulaisten kollegoidemme mielestä on eriskummallista, että Suomessa pidetään esillä venäjänkielistä kulttuuria – edes sellaista, joka on selkeästi Putinin hallinnon vastaista. Jopa venäläisen kirjallisuuden klassikot ovat Liettuassa pannassa. Kun Otso mainitsee, että keskisuuri kustantamo julkaisi juuri järkäleellisen tuoreita käännöksiä Tšehovin novelleista, saamme vastaamme ihmetystä.
Suomalaista kirjallisuutta on viime vuosina käännetty liettuaksi melko paljon, ja se on myös ollut luettua: esimerkiksi Anni Kytömäen, Marisha Rasi-Koskisen, Meri Valkaman, Saara Turusen ja Monika Fagerholmin teokset ovat saaneet Liettuassa hyvän vastaanoton. Nolostumme, kun liettulaiset utelevat, mitä liettuankielistä kirjallisuutta on viime vuosina suomennettu. Otso pelastaa tilanteen arkistomuistillaan ja kaivaa mentaalisista kätköistään tiedot pari vuotta sitten suomennetusta Ričardas Gavelisin Vilnan pokerista sekä sitä edeltäneistä 25 vuotta sitten suomennetusta Rupikonnakultin jälkiä -runoantologiasta ja vuonna 2008 suomennetusta nykydraama-antologiasta. Selostus ei suinkaan pääty tähän, vaan Otso alkaa vauhtiin päästyään kehua Šarūnas Bartasin uutta elokuvaa, joka tuskin edes tulee Suomessa levitykseen.
Kuten kaikki hyvät tapahtumat, konferenssi päättyy runouteen. Göteborgilaisen runouden harmaahapsinen legenda Ulf Karl Olov Nilsson (aka UKON) osoittaa, että minkä tahansa virkkeen perään voi osuvasti lisätä ”and then i was buried alive”. Vasta esityksen jälkeen opimme, että runoilijalta on suomennettu Leevi Lehdon ja Miia Toivion toimesta runoteos Synopsis vuonna 2008. Suomennoksen takakansitekstin perusteella UKONia on sanottu Ruotsin hauskimmaksi nykyrunoilijaksi. Emme epäile väitettä, sillä nauramme sujuvasti myös ruotsinkielisille runoille, vaikkemme ymmärrä niistä mitään.
Vielä pari päivää konferenssin jälkeen tekee mieli ajatella hymyssä suin kaiken vastaantulevan elävältähautaamista.
Suomi-Ruotsi-séance Tukholmassa
Jäämme taktisesti vielä yhdeksi yöksi göteborgilaiseen pilvenpiirtäjäämme, sillä seuraavana päivänä Tukholman Södermalmissa järjestetään taiteellista Suomi-Ruotsi-ystävyysottelua muistuttava Vastakarva-festivaali Konträr-teatterissa. Tähtäimessämme on erityisesti festarin avaava Niko Hallikaisen Prima Materia -performanssi. Hyppäämme Göteborgissa VR:n vihreän junaan ja saavumme teatterin ovensuuhun liki tajuamattamme. Huuhdomme hermostuneesti lämpiön salmiakkispiraaleja alas Kukko-oluella, osittain pian alkavan esityksen aikaansaaman innostuksen vuoksi, mutta myös siksi, että M/S Viking Gracemme irtautuu Söderin satamasta alle tunti esityksen arvioidun päättymisajan jälkeen.
Kohtaamme kuhisevassa lämpiössä maamme johtavan teatterikriitikko Maria Säkön, joka syö pähkinöitä. Kaikki on kohdillaan.
Esityksen alkaessa purppurat spottivalot piirtävät juuri ja juuri esiin permannolla käyskentelevän Hallikaisen. Katsojat vangitaan välittömästi lumottuun taikakristalliin. Modernin subjektiviteetin ja maagisten voimien ristipainetta tutkiva esitys muistuttaa liminaalia hymniä, jossa eksistenssin tihein kuona jalostetaan kullaksi sana-alkemian avulla.
Esityksen alku nojaa sekä visuaalisesti että audatiivisesti hämyiseen ambienssiin, jonka luomiseen Hallikainen käyttää omituista futuristista torvea. Mikä toi on, Johanna kysyy Otsolta. Salee joku halpa paska, Otso vastaa. Lopulta ambienssin katkaisee jersey clubista muistuttava elohopeainen biitti, joka värähtelee vasten palavien suitsukkeiden ja röökin aikaansaamia ilmasolmuja. (Hallikainen polttaa suitsuketta ja tupakkaa yhtä aikaa, ja näky on niin viehättävä että Johanna meinaa tipahtaa tuolilta).
Hallikaisen esitys tuntuu häilyvän näkemisen ja hallusinoinnin rajapinnalla. Prima Materian estetiikka kanavoi osittain myös alkemististen yksityiskohtien kautta varhaiskeskiaikaista, esikirjallista maailmassaoloa. Smaragditaulun sanoma ei koskaan kuulunutkaan As Above, So below, vaan As Above, Below, kuten Hallikainen luennallaan muistuttaa. Kyseessä ei ole vertaus, vaan muistutus: se, mikä on alhaalla, on ylhäältä, ja toisin päin. Ja kohta ylhäällä ovat niin salmiakkispiraalit kuin Kukko-olutkin.
Umberto Econ mukaan keskiajan maailma oli aikalaisilleen kollektiivinen hallusinaatio, joka näyttäytyi symbolisena, mystistä olemassaoloa kuhisevana metsänä. Se koettiin alati jatkuvana pyhänä tarinana. Econ mukaan siirtyminen mystisestä rationaaliseen moderniin tapahtui silloin, kun näkeminen syrjäytti hallusinoinnin.
Hallikaisen intiimi, yleisön kanssa jutusteleva esiintymistapa muistuttaa vahvasti anglosaksisen esittävän runouden perinteestä. Esityksen näkemisen myötä Prima Materia -kirjan suhde keskiaikaa edeltävään oraaliseen traditioon tuntuu selvemmältä. Minimalistiseen esillepanoon nojaavaa esitystä seuratessa tuntuu usein siltä, että Hallikainen kajauttelisi ilmoille skolastisia ajankuvia purppuran loitsukirjan kullanhohtoisilta sivuilta.
Harvinaisen selväksi tulee myös, että Hallikainen on myös helvetin karismaattinen esiintyjä millä tahansa kielellä. Pääsemme takaisin Suomeen käytännössä vain ja ainoastaan Hallikaisen karisman ansiosta. Hän toteaa kesken esityksen, että kahden tyypin pitäisi nyt poistua jos haluavat ehtiä laivaan, ja ovea kohti kipittäessämme katsomosta purkautuu huvittuneet aplodit.
”They’re not performing, why are you clapping at them? The fuck is wrong with you Swedish audience” Hallikainen puhisee, ja se on viimeinen lause, jonka kuulemme.
Taivas ja helvetti
Ehdimme arkkiin. Otso voittaa ilmakiekossa lukemin 6-5. Johanna ostaa vadelmaveneitä. Näemme tuotteen, joka tulisi muuttamaan kaiken, mutta johon emme uskalla vielä kajota – glögilonkeron eli glönkeron. Nappaamme tuulisella ulkokannella muutaman ”Edelmannit laivalta” -inspiroituneen kuvan Otson surrealistisella puoliruutufilmikameralla. Mikä toi on, Johanna kysyy Otsolta. Salee joku halpa paska, Otso vastaa. Club Voguessa Liberacen henkeä uhkuva innokas pianisti soittaa ”Highway to Hellin” ja ruotsalainen urosnelikko taputtaa mukana omituisen iloisesti. Tältäkö tuntuu olla Ållsång på Skansenin sisällä? Viereisessä hytissä bylsitään koko yö eläimellisen kovaäänisesti.
Selviämme Suomen Turkuun, ja pian olemme taas kotona, tätäkin kokemusta rikkaampana. Edelleen väsyttää ihan helvetisti.
Kuvat: Otso Venho.
Lisää uusi kommentti