William Warby / Unsplash
Amanda Gorman The Hill We Climb

Yhdenvertaisuuden edistäminen on kirjallisten instituutioiden velvollisuus

Blogi
|
Taija Roiha
|

Ala-asteen pihaa muistuttavasta ”saako vai eikö” -keskustelusta on siirryttävä pohtimaan, mikä edistää hyvää. Joskus se edellyttää keinotekoisilta tuntuvia työkaluja.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin virkaanastujaiset muistetaan kahdesta asiasta: harmaahapsisesta, sympaattisissa lapasissaan värjöttelevästä Bernia Sandersista, sekä kaikkien aikojen nuorimmasta virkaanastujaisrunoilija Amanda Gormanista. Gormanin runo, ”The Hill We Climb”, teki kansainväliseen yleisöön lähtemättömän vaikutuksen heti esittämisen hetkellä. Pian virkaanastujaisten jälkeen sen käännösoikeuksia alettiin myydä eri maihin. Kiistojakin syntyi: osin käännöksessä hukattujen väitteiden myötä kiistakapulaksi muodostui se, tuleeko Gormanin kääntäjän olla ihonväriltään musta tai ruskea. Tai pikemminkin: eikö kääntäjä saa olla valkoinen.

Nyt Gormanin virkaanastujaisruno on käännetty myös suomeksi. “Kukkula jolle kiipeämme” -nimellä julkaistun runon on kääntänyt työpari Aura Nurmi ja Laura Eklund Nhaga, runoilijoita molemmat.

Eklund Nhaga avaa Instagram-storyissään sitä, miksi puhe jonkin asian luvallisuudesta tai sallimisesta on monin osin turhauttavaa. ”This is not primary school”, emme ole ala-asteella, Eklund Nhaga tiivistää. On olennaisempaa keskittyä siihen, mikä on hyväksi jollekin yhteisölle, tekstille tai asialle sen sijaan, että väittelemme lupa-asioista. Aikuisten ihmisten voisi kuvitella kykenevän joopas-eipäs -tyyppistä kissanhännänvetoa monimutkaisempaan eettiseen puntarointiin.

Marginalisoitu ihmisryhmä ei ole vielä päässyt edes alkuun, kun vallanpitäjät ovat jo huolissaan oman asemansa horjumisesta.

”Saako mitään enää sanoa” on valitushuuto, mitä on totuttu kuulemaan jo hyvän tovin usein etuoikeutettujen ihmisten tahoilta. Tytti Rantanen kommentoi aihetta vuonna 2017 julkaistussa niin & näinin pääkirjoituksessa kääntämällä kysymyksen toisin: ”Kaikkea saa! Mutta kriittinen itsereflektiotuokio ei olisi pahitteeksi. ‘Saako enää?’ -kysymyksen sijaan voisi kysyä ‘Tarvitseeko vieläkin?’ tai ‘Miksi haluat?’”

Toinen usein kuultu kuolonkorahdus liittyy edistyksellisyyden rajan ylittymiseen eli siihen, miten milloin mikäkin periaatteessa hyvä näkemys on mennyt “liian pitkälle”. ”Kysymys siitä, missä menee raja, on maailman epäinhimillisin”, sanoo Eklund Nhaga Insta-ruudun toisella puolella ja puree sormeaan. Logiikka on tuttu: marginalisoitu ihmisryhmä ei ole vielä päässyt edes alkuun kun vallanpitäjät ovat jo huolissaan oman asemansa horjumisesta.

 

***

Aloittaessani Nuoren Voiman toisena päätoimittajana kuluvan vuoden tammikuussa odotin muiden asioiden muassa kuumeisesti mahdollisuutta päästä tonkimaan lehden arkistoja. Koin tärkeäksi tuntea paremmin sitä perinnettä, jonka jatkajaksi olin tulossa. Halusin etsiä ja löytää, mutta ensisijaisesti tunsinkin itseni lehtipinojen keskellä musertuneeksi. Nimien perusteella arvioituna kirjoittajien sukupuolijakauma oli 2000-luvulle asti sellainen, ettei kaltaisillani ollut siellä sijaa. Yhtäkkiä myös aiemmin arvostamani, lehteen kontribuoineet mieskirjoittajat alkoivat menettää hohtoaan. He näkivät kaiken eivätkä tehneet mitään. Tai siltä se ainakin jälkikäteen katsottuna vaikuttaa.

Taasko pitää laskea? Taas.

Edeltäjäni Maaria Ylikangas kirjoitti Nuoren Voiman jäähyväistekstissään omasta ulkopuolisuudestaan suhteessa lehteen. Ennen päätoimittajuuttaan hän tunsi olevansa ”lähes sopivan fiksu lukemaan Nuorta Voimaa mutta en missään tapauksessa riittävän kompetentti kirjoittamaan siihen”. Epävarmuus on aloittelevan kirjoittajan ammattitauti, mutta Ylikankaan mukaan ”se kertoo myös Nuoresta Voimasta. 1900-luku jätti perinnökseen leimallisesti niin korkealentoisen ja elitistisen julkaisun, etten kokenut osallisuutta siitä. Koin olevani kylässä lehden sivuilla. Kyse ei ollut ainoastaan intellektuaalisesta perinnöstä, vaan myös sukupuoliasetelmasta.”

Tätä representaation kriitikkojen tuntuu usein olevan vaikea sulattaa: itsensä kaltaisten näkeminen haaveilemillaan paikoilla saa toimimaan. Kuten Sofia Blanco Sequeiros kirjoittaa tuoreimmassa Nuoren Voiman kolumnissaan (2/2021): ”Representaatiota kaivataan, sillä se tuo aiemmin valkokankaan, sivujen, näyttämön ja nuottien ulkopuolelle jääneitä hahmoja täysivaltaisen ihmisyyden piiriin ja omaehtoisen toimijuuden piiriin.”

Representaatiovajetta ja sen merkityksellisyyttä on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole sitä itse kohdannut. Tulee olo kuin olisi pikkulapsi – rakentavampaa olisi varmaankin olla välittämättä koko jutusta. Muistan alentavan katseen, jolla moni mies on suhtautunut juttuihini tietyn tilanteen ankeasta sukupuolijakaumasta. Taasko pitää laskea? Taas.

 

***

Seksismi ja misogynia eivät tietenkään ole suoraviivaisesti rasismiin rinnastettavia alistamisen ja ulossulkemisen muotoja, vaikka kulkevatkin usein käsi kädessä. En tiedä, miltä kirjallisuuden parissa toimiminen Suomessa rodullistetulle tuntuu, eivätkä nämä ihmiset myöskään ole minulle tai muille valkoisille omista kokemuksistaan tilivelvollisia. (Tietysti voin yrittää ymmärtää, ja yritänkin, lukemalla ja kuuntelemalla. Mutta se on silti aina jossain määrin eri asia.)

Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että itse koettu ulkopuolisuus tekee meistä alttiimpia olemaan solidaarisia myös niille kamppailuille, jotka eivät kosketa suoraan meitä itseämme. Se on käyttövoimaa, joka kannattaa hyödyntää sikäli kun ei halua olla ihminen, joka tiettyyn asemaan päästyään muuttuu välinpitämättömäksi toisten kamppailuille.

Keinotekoisten korjausliikkeiden käyttäminen on välttämätöntä lähtökohtaisesti epätasa-arvoisten asetelmien korjaamiseksi.

Silti pelkkä solidaarisuuden alttius tai siihen liittyvä hyväntahtoisuus ei automaattisesti tarkoita tavoitteissa onnistumista. Itse asiassa kulttuurin toimintakenttää tuntuu usein vaivaavan sen usko omaan edistyksellisyyteensä samalla, kun todellisen yhdenvertaisuuden toteutuminen laahaa kammottavalla tavalla perässä. Eklund Nhaga puhuu instastoryissaan ”keinotekoisista korjausliikkeistä”, joiden käyttäminen on välttämätöntä lähtökohtaisesti epätasa-arvoisten asetelmien korjaamiseksi.

Tarvitaan sensitiivisyyslukijoita, kaavamaiselta tuntuvaa laskentaa ja muita keinoja erityisen huomion suuntaamiseksi marginalisoituihin ihmisryhmiin ja heidän asemansa parantamiseen, erilaisia keinoja erilaisiin tilanteisiin. Tästä on kyse myös siinä, että ihonväri on yhtenä tekijänä otettu huomioon myös Amanda Gormanin virkaanastujaisrunon kääntäjien valitsemisessa.

 

***

Nuori Voima on osa kirjallista instituutiota. Se tarkoittaa vastuuta, mikä puolestaan edellyttää tekoja. Seuraavaksi esimerkkejä muutamista mahdollisista.

Yksikään julkaisu tai julkaisija ei voi vain odottaa, että aika korjaa asiat ja representaatiot. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi juttuja tilaavien ja tekstiehdotuksia hyväksyvien päätoimittajien on jatkuvasti kiinnitettävä huomiota siihen, että tekstejä tilataan aktiivisesti esimerkiksi rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä. Sen sijaan että odotamme rodullistettujen kirjoittajien lähestyvän meitä hattu kourassa, lähestymme heitä myös itse.

Toinen olennainen seikka liittyy ilmapiiriin: siihen, että saamme ihmiset kokemaan olonsa tervetulleiksi. Usein itsensä tervetulleeksi kokemisen perusedellytys on tunne siitä, että tulee kohdelluksi tasaveroisena muiden yhteisöön kuuluvien kanssa. Rasismiin ja kirjoittamiseen liittyvissä kysymyksissä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että rodullistettua kirjoittajaa ei kohdella maskottina, jonka tehtävänä on tarjoilla osoitus valkoisten toimittajien hallinnoiman lehden tai muun julkaisun edistyksellisyydestä. Mustan tai ruskean taiteilijan tehtävä ei ole olla instituutioille ”multiculture checkbox”, kuten Sonya Lindfors asian on muotoillut. Hänen tehtävänsä on olla taiteilija.

Valkoisuuden hegemoniaa pitävät yllä valkoiset, eivät rodullistetut ihmiset.

Checkbox-ajattelun vastustaminen tarkoittaa myös sitä, että ihmisille pitää antaa aito mahdollisuus kieltäytyä heille esitetystä tarjouksesta. Ei käy, että kutsumme mukaan yhden, ja hänen kieltäytyessään lyömme hanskat tiskiin – ja pahimmassa tapauksessa vieläpä syyllistämme kieltäytyjää siitä, ettei mukaan kutsuttu halunnut osallistua oman instituutiomme korjaustalkoisiin.

Kolmanneksi on olennaista muistaa, että valkoisuuden hegemoniaa pitävät yllä valkoiset, eivät rodullistetut ihmiset. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli emme toimittajina ja muissa rooleissamme osaa puuttua omissa julkaisuissamme valkoisten kirjoittajien (osin tiedostamattaan) käyttämään rasistiseen kieleen tai ajatteluun, emme voi myöskään olettaa, että eri rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluvat kirjoittajat – olipa kyse sitten mustista, ruskeista, romaneista, saamelaisista, aasialaistaustaisista tai muista vähemmistöistä – voisivat kokea oloaan meidän joukossamme tervetulleiksi. Käytännön tasolla esimerkiksi asiatekstin editoinnissa on tärkeää ohjata sen tekijää myös muiden kuin valkoisten kirjoittajien lähteiden pariin – silloinkin, kun teksti ei käsittele spesifisti ”rotua”.

 

***

Internetkulttuurissa tuntuu usein siltä, että asioiden pitäisi manifestoitua heti. Ei tarvitse, sillä prosessit ovat usein ja erityisesti kirjoittamisesta puhuttaessa hitaita. Mutta toiminnan pitää alkaa heti (tarkemmin sanottuna sen pitäisi olla jo alkanut). Jos pitää valita, kuten ajan rajallisen luonteen tuntevat usein joutuvat, on parempi käyttää resurssit julistamisen sijasta tekemiseen senkin uhalla, etteivät sen tulokset heti näy ulospäin. Kysymys ei ole irtopisteiden keräilystä vaan muutoksen tekemisestä. Se on hidasta, mahdollisesti epäpalkitsevaa, mutta varmasti välttämätöntä.

Tämän tekstin tarkoituksena ei ole kiillottaa sen julkaisijan sädekehää tai esittää itseään edistyksellisemmässä valossa kuin se todellisuudessa on. Nuori Voima on monessa asiassa alussa, eikä sen kirjoittajakunta vieläkään ole moninainen samassa suhteessa kuin sitä ympäröivä yhteiskunta on. Epätäydellisyyden uhallakin on välttämätöntä, että valkoiset eivät sälytä vastuuta omien järjestelmiensä uudistamisesta niiden niskaan, jotka ovat epäkohdista jo eniten kärsineet.

 

Kirjoituksessa on hyödynnetty SARVin Inkluusiokoulutusta kriitikoille -tapahtuman nostattamia ajatuksia. Koulutuksen puheenvuorot tulevat kuunneltaviksi Kritiikin Uutisten YouTube-kanavalle. 

Lisää uusi kommentti

Kommentti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.