Hybridi-identiteetti munalla ja kinkulla kiitos. Nuoren Voiman matkaesseet V

Queer-lapsen kotiinhaku ja vähän riitaa Jouni Hynysen maskuliinisuudesta.

Ei meillä täällä niitä sellaisia ole

They say Paris is dead

Lived through London and drank through Memphis

The things you live by were once just a guess

And there ain't no glory in the west

(Dramatisoin vähän keskustelua koska ei kukaan oikeesti mein jaaritteluja jaksa kuunnella)

- Siis oikeesti, kelaa ite et elät nuoruutesi kaapissa kaupungissa, jossa hallitseva miehen malli on Jouni Hynynen. Kato tätä.

Youtube-videossa Jouni Hynynen on haastateltavana Kirjamessuilla vuonna 2014: “Kyllähä jos se ihan karkeesti aatellaan niin, elämä on paskaa.”

- Mitä sä katot, ai eiks toi ollu siinä Äijät-hommassa?

- Joo joo, siis nimenomaan se oli The Äijä Man miun nuoruudessa. Siis Kotiteollisuus on The Bändi josta Lappeenranta tunnetaan, eli tää on yhtä kuin hegemoninen maskuliinisuus siellä. Tätä on Lappeenrantalainen Mies. Kelaa kun kasvat tässä ympäristössä kaapissa ja siut kasvatetaan tytöksi vaikka oot poika.

- Siis aivan kamalaa. Ei mikään ihme jos on pakko muuttaa pois.

- Niinpä. Siihen kuuluu niin ultimaattinen toksinen maskuliinisuus, just tää “elämä on paskaa” -homma. Miehellä saa olla tunteita joo, mutta vaan kyynisiä.

- Joo mä tunnistan tätä jostain 2000-luvun alusta tätä alakulttuuria. Tuo kun mies puhuu tunteista, niin tekee sen jotenkin pilkallisesti. Tavallaan puhuu joo, mutta vetää sen kuitenkin kurjuudeksi että on puhunut.

- Ja sit samalla rajautuu se onnellisuuden mahdollisuus pois, sillä onni on jotain ohimenevää harhaa kuitenkin. Kun pitää asennoitua kyynisesti. Sie et voi käytännössä olla ollenkaan iloinen paitsi jos oot kännissä. Tyhmät on selvänä iloisia ja kypsä mies osaa olla negatiivinen jo valmiiksi.

- Kaikki toksisen maskuliinisuuden kliseet, ei ihme jos on vähän kaappi puristanu sulla. Psyykkisesti aivan kestämätön miehen rooli. Miten teillä siellä sit oli kaikki ne jotka tuli ulos?

- Ne kato muutti pois ja tuli ulos sitten. Kun hei, ”ei meillä täällä niitä ole”.

- Ei hitto toi äijämiehen malli on kyl ihan jäätävä.

Juovat kahvia, ollaan hiljaa.

- Oot sie siis ikinä kuunnellu Kotiteollisuutta?

- Varmaan jotain radiobiisejä kun on sattunut kohdalle, mutta en sellain aktiivisesti.

- Sehän on siis oikeesti tosi hyvä bändi. Aattelin että ootkohan käsittäny sen väärin, ettet linjaa sitä vaan tän keskustelun perusteella.

- No aika lailla tuon toksisen käsityksen oon siitä saanutkin.

- Siis itse asiassa nyt on kyl pakko sanoa että Kotiteollisuus oli siinä kulttuurisessa kontekstissa todella raikasta. Ja kyl mie palaan edelleen kuuntelemaan sitä parin vuoden välein, siellä on joitain biisejä joihin on latautunut niin paljon sellasta yleispätevää ihmisen kokemusta maailmasta.

- Liittyyks tää siihen Hynysen maskuliinisuuteen jotenkin, niillä ei käsittääkseni mitään hirveen herkkää tunnetta ole?

- Ootko kuunnellu vaikka ton Kuolleen kukan nimi -levyn?

- En.

- No niin et. Siis todellakin on herkkää jos siitä lähetään. Ja sillä tavalla raskaan kautta kivuliasta ja syvällistä, että se itse asiassa yhdistää herkän tuntemisen sellaiseen routaiseen idän maskuliinisuuteen. Se paljastaa miten ruokottoman kauniita tunteita mies pitää sisällään. Mie tiiän että tää voi olla kalliolaiselle hankala ymmärtää, en usko että ei-lappeenrantalainen edes saa tästä täysin kiinni et mikä se autenttisuus on.

- Öö niin mähän oon kyllä Espoosta.

- No mut siis kuitenkin tää on kyllä henkilökohtaisesti mun maskuliinisuuden yksi vahva juuri. Mie oon lappeenrantalainen tuon ajan nuori mies, vaikka miut ekana kasvatettiin tytöksi. Tuo lepramaskuliinisuus olen minä. Jos siitä sanotaan että se on vääränlaista maskuliinisuutta, niin sie voit ihan yhtä sanoa miulle henkilönä että oon vääränlainen mies.

- Okei hei nyt tässä taisi tapahtuu joku käänne mitä mä en ihan täysin ymmärrä.

- No nyt mie kuule selitän siulle Jouni Hynysen hahmon kulttuurisesta merkityksestä lappeenrantalaiselle maskuliisuusidentiteetille.

Näytän sulle vedyn kuvan netistä

Jos olisin katsonut kohtausta telkkarista, olisin pitänyt sitä laiskasti kirjoitettuna:

homopari kiistelee siitä, kenellä on oikeus haukkua Hynysen äijä-maskuliinisuuden toksisia piirteitä, vaikka toinen on aloittanut keskustelun puhumalla miten tämä samainen maskuliinisuusrooli piti kaapissa teini-ikäisenä.

Selitin siinä sitten, miten Hynysen (julkisuushahmon) maskuliinisuus itse asiassa on uniikki yhdistelmä autenttista rouheutta, ulkoapäin ihmiseen tunkevan brändäysvimman ja kaupallisuuden torjumista ja ihmisen aitojen kulmien näyttämistä silloinkin kun kapitalismi vaatii niiden siloittamista piiloon. Se aitous antaa mahdollisuuden paikalliseen yhteisöllisyyteen, jota teillä uusimaalaisilla ei varmasti koskaan tule olemaan kun olette niin pirstaloituneita ja teillä on täällä niin kauhian isoja ja monimutkaisia nämä kaupungitkin. Ei ole Hakaniemennorppaa lajina olemassa, ei ole ja niin edelleen.

Se aitous antaa mahdollisuuden paikalliseen yhteisöllisyyteen, jota teillä uusimaalaisilla ei varmasti koskaan tule olemaan kun olette niin pirstaloituneita ja teillä on täällä niin kauhian isoja ja monimutkaisia nämä kaupungitkin.

Ihminen, joka ei tiennyt vedyn ja atomin eroa, kuunteli. Ja totesi ymmärtävänsä, että tämä oli minulle tärkeää. Ei ihan ymmärtänyt miksi.

Näytin hänelle vedyn kuvan netistä.

Hän kohotti kulmakarvojaan ja sanoi: “Jaahas, selvä.” Kysyin ottaisiko sen vai atomin.

Ei tiennyt sitäkään.

Tajusin mitä tilanteessa oikeasti tapahtui. Minä loukkaannuin, sillä tuntui että arvostelemalla Hynysen maskuliinisuutta tuo eri paikallisidentiteettiä edustava ihminen arvostelee myös minua lappeenrantalaisena miehenä. Hynynen tosiaan oli julkisena hahmona sellainen, että hänestä saattoi käyttää kategoriaa Lappeenrantalaisen miehen malli. Lepra-Äijä. Minun ja poikaystäväni paikallisidentiteettien vastakkainasettelussa tämä Lepramaskuliinisuus pulpahti hetkellisesti dominoivaksi identiteettini osaksi, ja sitä ei saanut uhata. Se ohitti tässä kontekstissa jopa meitä kahta yhdistävän queer-identiteetin, joka oli alunperin tuntunut olevan paikallisidentiteettini kanssa kivuliaassa ristiriidassa.

Usein juuri ne identiteetin alueet joita nousee näin säikähtäen puolustamaan, ovat niitä joista itsellä on herkintä epävarmuutta. Tuntui että minua sattui nyt johonkin syvälle, joten oli pakko sorkkia lisää. Käännyin kattomaan sisäänpäin ja lähin reissuun, joka manifestoitui fyysisenä matkana Lappeenrantaan.

Go west ja Helvetistä itään tappeli kumpi voitti

What's a boy to do?

Hit the road with a dollar or two

Haunted by what he knows he can't do

Gets it off his chest

Julistan alkaneeksi identiteetin-sisäisen aikamatkailun kultakauden.

Cause there ain’t no glory in the west

Niin helvetistä itään kuljetaan

Se kuulostaa hulppealta, vähän jotain viboja shamanismista ja psykoanalyysista, mutta todellinen syy oli koronarajoitteissa. Ulos itsestä, kotikaupungista ja kotimaasta ei voinut tänä kesänä tähytä joten matkailukauden suunta piti vetää sisäänpäin. Tästä käännähdyksestä selvittyään saattoi jälkeenpäin huomata että matkalla vastaan tulevat kokemukset jättivät silmät auki, laajemmin kuin lentoreissu poikineen.

Sillä nyt matkataan hybridien identiteettien eri alueille.

Identiteetti on ihmisen muodostava palapeli eri aikakausilta ja eri kehollisista moodeista, joiden läpi on kulkenut. Identiteetti ei ole yksi staattinen sana tai tila: se on alati hilluva ja vellova huokoinen hybridi, muotoutuva eri elämän kolauksissa limittäisten ja vastakkaisten virtausten kokonaisuudeksi, ja silti yksi kokonainen henkilö joka satut olemaan juuri nyt, MINÄ tässä moi! Kuin yksi ja sama atomi, mutta toisaalta keitto-, toisaalta savukinkku, ja toisaalta miksei toisinaan metallilankojen napakalla painalluksella viipaloitu muna.

Eri sijainnit ihmisen identiteetissä ovat väkisin ristiriidassa keskenään, eikä niiden yhteiselo ole aina mahdollista samassa paikassa, ajassa tai sosiaalisessa yhteisössä. Siksi tarvitaan matkailua oman identiteetin tiluksilla. Matkustaja on tietysti se joka minä itse on nyt, eikä nykyminästä tarvitse luopua matkustaessaan.

Nyt vuonna 2020 matkaliikkeen suunta kiepsahtaa ympäri: normiksi tullut kaaos väsyttää, joten haromme juuria joihin tarttua. Epävarmuuden tulviessa ulkona käännymme kollektiivisesti katsomaan kohti omaa sisäistä kartastoamme. Mitäs täältä teini-iän tulvamailta ja notkelmista löytyikään?

Matkan tarkoitus on sukellella hybridin identiteettimme kerroksilla, testata oliko näiden kerrosten läpi kulkemisen lopputulos sittenkään kokonainen ihminen.

Mutta toisinaan nykyminän asenne aiemmin niin vimmaisesti katkottuja ja taakse jätettyjä juuria kohtaan on muuttunut. Kun 15 vuotta sitten halusimme lähteä kämäisiltä kotiseuduiltamme ASAP (go west! / lots of open air), nyt hamuamme takaisin. Matkan tarkoitus on sukellella hybridin identiteettimme kerroksilla, testata oliko näiden kerrosten läpi kulkemisen lopputulos sittenkään kokonainen ihminen.

Jäikö ehkä jotain mitä pitää käydä noutamassa mukaan?

Minulle haastavin matkakohde oli lappeenrantalaisidentiteettini queer-kerros. Vaikka eihän se fraasi jota mekin nuorena toistelimme ollut koskaan totta: meillähän oli täällä niitä sellaisia pitäjä täynnä. Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta vaikka kuinka paljon lappeenrantalaisia queer-kategoriaan solahtavia ihmisiä: eri ikäisiä lesboja, homoja, transsukupuolisia ihmisiä, transvestiitteja, vaikka ketä. Puhuimme heidän vieressään siitä miten heitä ei ollut täällä enkä oikein tiedä miksi niin oli tapana tehdä. Jähmettynyt fraasi Ei meillä täällä niitä ole sai vielä minun ikäpolveni ihmisiä muuttamaan kaupungista pois, palaamatta muuten kuin näille sisäisen lapsen kotiinhakumatkoilleen, jollaiselle olin itsekin päätynyt.

'Cause there ain't no glory in the west

Tälle identiteettini kerrokselle matkustin kesällä 2020 kun ajoin Lappeenrantaan aikuisena ja kokonaisena(?) ihmisenä. Lännessä oli hyvä mutta Pet Shop Boysin tilalle soittimeen oli luiskahtanut Helvetistä itään. Sinne itään oli päästävä, sillä koronakevään yli haudotut ristiriidat hynyskeskustelussa ja lepralaisen miehen identiteetissä eivät jättäneet rauhaan.

Queer-lapset kotiin pullakahville!

Onnekseni samoihin aikoihin kun vielä yrjöilin Pink Catia kakkosvallilla ja huusin väärää sukupuolta edustavasta teinikidastani unelmaa lähdöstä länteen, joku siellä lännessä kirjoitti jo tekstiä tällaisten aikakoneiden dieseliksi. Olen hänelle suunnattoman kiitollinen.

poikatyttö voi jossain tapauksissa olla tarinan sankari (heteroavioitumiseensa asti tietenkin!), mutta tytön piirteillä toimiva poika (joka minäkin olin) on mahdoton oleva.

Artikkelissaan Pervolapsen häpeä ja toivo kirjallisuuden- ja teatterintutkija Lasse Kekki kertoo vuosituhannen alun kielellä kuinka häivytetty on sellainen poikalapsi joka on queer. Kuinka näkymättömäksi vaiettu, pois heitetty ja irrallinen hän onkaan. Kulttuurisessa kodissa johon kasvamme tällaisella lapselle ei ole sijaintia: poikatyttö sen sijaan voi jossain tapauksissa olla tarinan sankari (heteroavioitumiseensa asti tietenkin!), mutta tytön piirteillä toimiva poika (joka minäkin olin) on mahdoton oleva. Jotain mitä pitää parantaa nopeasti ettei kukaan ehdi nähdä; tai ainakin kaikki yhdessä katsotaan poispäin tästä lapsesta. (Kuulettehan tuon Tove Janssonin “Kröhöm”-hymähdyksen: kyllä, tiedämme kuinka rakentaa ihmiselle näkymättömyys ja olemme lukeneet kuinka se puretaan.)

Queer-lapsen olemassaolon kieltämisen ja äänettömästi sovitun näkymättömyyden Kekki sitoo Julia Kristevan abjektin, inhoreaktion kautta ulkopuolelle heitetyn, käsitteeseen. Queer-lapsi tuntee kehossaan ettei hänen tulisi olla mutta silti HÄN ON, elää sisällä kodissaan kodin kuuluvuudesta ulos heitettynä. Tässä epätilassa hän sisäistää itseensä kulttuurisen häpeän oman itsensä olemassaolosta.

Minkälaista siis voi olla se koti-ikävä joka saa aikuiseksi kasvaneen queer-lapsen katsomaan taakseen?

Aikuisen queer-identiteetin kurominen osaksi lapsuuden paikallisidentiteettiä ei ole uniikki tarina. Minäkin olen ehkä osa suurempaa aaltoa, jossa tapahtuu ex-queer-lasten juuria kohti kurottaminen, paluumatka vielä sanoittumattoman häpeän haavoille. Näillä alueilla tuntuu kuulumattomuuden veresliha, iho ei ole vielä saanut tarpeeksi valoa kasvaa itsen suojaksi.

Samankaltaisella taajuudella väreilevää ristiriitaista nostalgiaa – koti-ikävää isovanhempien sukupolven kuviteltuun kuuluvuuteen – näkyy normcoreksi kutsutun kulttuurin piirissä. Kulta Katriinan järjestämissä virtuaalipäivätansseissa, Litku Klemetin ja Maustetyttöjen vilpittömän lakonisessa tunnerekisterissä, Jyväskylän Jytää ja iskelmää -klubeilla ja muissa normcore-tapahtumissa joissa ihmiset unohtavat hetkellisesti hävetä juuriaan ja itseään. Popeimmassa ja kaupallisimmassa muodossaan tämä kuuluvuus on tietysti Antti Tuiskun uudessa tuotannossa. Hämmentävät hanurisessiot koivikossa, aiemmin nololta tuntunut tapakristillisyys ja kasari-Madonna laitetaan samaan pataan ja vedetään pullakahvit päälle. Tavisarki on yhtäkkiä aivan todella cool ja muuten Prismaanhan on juuri saapunut hänen syysmallistonsa, suurelta osin UNISEX! Antti Tuiskun puhumana jopa aiemmin tylsä tapakristillisyys näyttää tiedostavan ihmisen itse valitulta alakulttuurilta, pakotetun menneisyyden perinteen sijaan.

Kun Tuisku laulaa halusta kuulua tavallisuuden kategoriaan, tuntuu kuin Hynysen kyynisyyden ja hipsterien puhkikuluneen ironiadroppailun sijaan hän olisi tosissaan. Se tekee hänen musiikistaan pelottavan vallankumouksellista. Haalistuneiden mummolakuvien eläminen todeksi nykyitsenä ei tunnu biiseissä taipuvan last season -kulttuurin pilkaksi, ei liioin hauskaksi läpäksi käydä vähän kaivelemassa noloja menneitä ullakolla, vaan se on matka niille omien juurten alueille, joilla sijaitsee kuuluvuuden affekteja. Toivon aina häntä kuunnellessani että tämä vilpittömyys on totta: että Tuisku olisi päättänyt hakea kulkuluvat näille alueille omana aikuisena itsenään ja todella nauttisi matkasta niinkuin esittää nauttivansa.

Jospa hän olisi se, joka ei vedä mattoa jalkojen alta vaan antaa fiilistellä pullakahveja – eikä pilkkaa myöhemmin naiiviudesta tuntea onnellisuutta jostain niin tavismaisesta. Nolo, yks tykkäs oikeesti.

Peck käyttää naamioteatterin tekniikoita luodessaan hahmoa, joka vikuroi nykypäivän ja menneisyyden sekä urbaanin ja maaseudun välillä ja jättää tarpeeksi kulttuurisia tarttumakohtia mukaan hyppäämiseen.

Vielä Turkuakin kaempana lännessä samaa representaatiota tuottaa Kanadaan asettunut Show Pony, queer-cowboy Orville Peck. Muunmuassa klassista balettia, musiikkia ja teatteria opiskellut countryartisti performoi kaipuuta lande-identiteettiin samaan aikaan viimeisen päälle kieli poskessa tuotetun kinkyvivahteisen homoskeneilyn kanssa. Peck käyttää naamioteatterin tekniikoita luodessaan hahmoa, joka vikuroi nykypäivän ja menneisyyden sekä urbaanin ja maaseudun välillä ja jättää tarpeeksi kulttuurisia tarttumakohtia mukaan hyppäämiseen. Silti tuntuu, että kohti katsoessa hahmo ratsastaa jo toisaalla, muuttaa muotoaan. Peck on helppo nähdä maisemassa kuin maisemassa ja samaan aikaan hän ei kuulu täysin mihinkään: valkoisen paidan reuna on asteen verran liian puhdas tallille, mutta muoviseksi Instagram-ikoniksi hänessä on jotain liian rouhean todellista. Liikekielestä huokuu autenttisuus, mutta silti sitä on vaikea paikantaa yhteen rooliin.

Nowhere left to go, goin's all we know

Ridin' past the best

And there's still no rest

There ain't no glory in the west

Tätä Orville Peckin kappaletta laulaen ajoin Lappeenrannan rajojen sisäpuolelle kesällä 2020. Luennassani yhdistin sen jatko-osaksi Pet Shop Boysin ”Go West” -biisille: lähdin mutta nyt on palattava juurille kohtaamaan itsensä. Kaikkea ne sanoivat, mutta ei sieltä lännestä sitten mitään onnea löytynyt. Musadiggarikaverit sanoivat Facebookissa, etteivät nämä kaksi biisiä varsinaisesti liity toisiinsa, mutta minun dramaturgiaani ne sopivat.

Minusta tuntuu että sekä Tuisku että Peck tahoillaan tekevät taian, joka on mahdollista yksinomaan klovnin tai naamiosta syntyneen hahmon avulla: ihmiskehon läpi kulkeva hyperreaktiiviinen, sähköistyvä ja tiivistyvä autenttisuus on niin “beyond”, että lopulta sisältä pullahtaa jokin kokonaan uusi.

Sekä Tuiskun että Peckin hahmot ovat omilla maillaan kollektiivisessa kulttuurisessa neuvottelussa: luvasta kuulua omille juurilleen, niille joihin itsellä tosin oli jo lähtökohtaisesti omistajuus.

Kysymyksiä siitä, saanko minä olla täällä. Vaikka olen silti.

Ehkä siinä on queer-normcoren liikevoima. Kuolemanvakava leikki elementeillä joissa on ladattuna sellainen määrä kuuluvuutta, että kenen tahansa tässä kulttuuripiirissä eläneen keho tärisee turvan affekteja. Tämä kulttuuri kuuluu minulle. Kun aikuistuneet queer-lapset palaavat käyttämään näitä taakse jätettyjä alueita ilman pilkkaa tai ironiaa, alkaa syntyä kokonaan uusia maita. Niillä on mahdollista sijaita kotonaan nykyisen queer-identiteettinsä kanssa ja samaan aikaan tuntea omistajuutta alueisiin, joilla kasvoi ohi katsottuna abjektina. Tällaisen kulttuurileikin vastakkainasetteluja purkava voima on roima.

Häpeän alueilta noudettu voima

Matkalla oman identiteetin eri palaset on pakko neuvotella ensin itsensä kanssa osaksi samaa kokonaisuutta. Siten sietää hetkiä joissa joku ulkopuolinen koettaa väittää että vain osa identiteetistä on tervetullut. Jopa häpeän maille matkustaminen on ihmisen palvelus itselleen, sillä hybridi-identiteetin punominen joustavaksi kankaaksi auttaa käyttämään omien juurten voimaa.

Monet identiteetin osat ovat sellaisia, joista haluaisimme vaieta. On noloja itsen paloja, on sellaista vähän naiiveja paloja, joita emme enää allekirjoita. On ihannekuvia, jotka ymmärsimme myöhemmin väkivaltaisiksi tai jotka ovat nykyisen arvomaailmamme vastaisia. Nämä palaset ovat silti osa identiteettiämme. Niihinkin on hyvä matkustella, mutta ei niitä tarvitse sieltä sellaisenaan tänne roudata.

Kun ihmisen minuus on huokoinen ja elävä, matka juurille nostaa pintaan ravinteikasta multaa nykyitselle. Matkassa on kuitenkin aina se vaara, että vanhaan minään ja kulttuuriin päin katsominen ajaa pakonomaiseen juuttumiseen jollekin tasolle, pahimmillaan itsen rajojen sulkemiseen. Voi käydä niin että vanhan ihannointi syrjäyttää nykyitsen muuttuvuuden, identiteetin luontaisen hengityksen, ja ihminen jähmettyy. Silloin saattaa alkaa pystyttää mustavalkoisia rajoja, takertua minun ja tuon toisen vastakkainasetteluun, lopulta menettää yhteyden toiseen eläväiseen kun yhteyksiä enemmän keskittyy erottaviin rajoihin. Omista juurista noudettua tietoa voi käyttää kasvun sijaan kuorten kohmettamiseen itselleen - routamaata riittää kyllä niille jotka haluavat sellaista viljellä. Jouni Hynysen sanoin: “Kaiva poika kaiva vaan / Routa ei lopu milloinkaan”.

Erityisen kivuliailla alueilla matkustelu saattaa tuntua niin sietämättömältä, että jarrut on pakko iskeä pohjaan. Siksi minunkin ensimmäiseen kokonaisena ihmisenä tehtyyn leprareissuuni kului kaapista tulon jälkeen useita vuosia. Kesti vuosia pystyä tuntemaan muuta kuin häpeää siitä, ettei minunlaisiani kuulunut siellä olla, ja että OLIN SILTI.

Erityisen kivuliailla alueilla matkustelu saattaa tuntua niin sietämättömältä, että jarrut on pakko iskeä pohjaan. Siksi minunkin ensimmäiseen kokonaisena ihmisenä tehtyyn leprareissuuni kului kaapista tulon jälkeen useita vuosia.

Vuosituhannen alun Kekki ilmaantui taluttamaan tämänkin rotkon yli: hän kertoi mikä voima on queer-lapsen itsen tunnistuksen kaipuuseen liittyvä uteliaisuus. Halu etsiä tietoa johon kiinnittyä, halu löytää peili jossa minä (erilainen kuin ne tarjotut kuvat) näkyisi, se olisi erilaisuuden häpeän voimallinen kääntöpuoli.

Kekin mukaan tätä voimavaraa tuli käyttää paremman tulevaisuuden maalailun lisäksi muihinkin suuntiin: nykyisyyttä ja menneisyyttä kohti. Silloin alkaisi tapahtua:

Queer-utopioiden ei pidä katsoa ainoastaan tulevaisuuteen vaan kääntyä myös nykyisyyteen, omille juurilleen ja puolustaa lähtökohtaansa, pervo(/queer-)lapsia ja vakuuttaa, että heillekin on olemassa oma koti.

Koska kehoni fyysisen ajan lapsuus meni jo, kotiin hakeminen tapahtuu sisäisen matkan kautta. Juuri tästä syystä seisoin nyt lihapiirakka kourassa ottamassa selfietä Linnoituksen pölkyllä, joka tarujen mukaan kulki verivirtojen mukana Lappeenrannan taistelussa. Olin palannut katsomaan oliko tänne tippunut joku pentu joka piti tulla hakemaan kotiin. Ensimmäistä kertaa en jättänyt queer-identiteettiäni kaupungin rajojen ulkopuolelle. Saavuin paikalle kokonaisena minuna, monimutkaisine syineni joissa virtasi halki vuosirenkaiden lehmusten makeaa sitä jotain möhnää (sori yritin olla poeettinen mutta huomasin keskellä lausetta ettei lähe). Tunsin samalla abjektiuden ja häpeän kautta kuuluvuutta kollektiiviseen queer-identiteettiin: me olimme aina siellä, niin Leprassa kuin muissa kaupungeissa, ja nyt oli aika yhdistää palat toisiinsa.

Pistin viestiä poikaystävälleni, että tätä se miun maskuliinisuus nyt on, Game of Thrones jää toiseksi kun on kädessä atomi ja takana veripölkky.

kun joku hipsteri – niinkuin minä – sanoo olevansa ylpeä isovanhempiensa kotiseudusta ja haluaa matkustaa johonkin sotamuseoon kunnioituksesta veteraaneja kohtaan ja liikuttua siellä sotatarinoista, hänen pasifisti-, queer-, tai vaikkapa sitten se kalliolaisuus-identiteettinsä eivät lakkaa olemasta olemassa.

Nyt 20-luvun erityisessä ajassa on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa identiteettiemme hengitys. Ne muotoutuvat rihmaston lailla, niiden osat eivät ne sulje toisiaan pois tai lakkaa olemasta kun jokin toinen identiteetin osa aktivoituu. Rautalangaksi: kun joku hipsteri – niinkuin minä – sanoo olevansa ylpeä isovanhempiensa kotiseudusta ja haluaa matkustaa johonkin sotamuseoon kunnioituksesta veteraaneja kohtaan ja liikuttua siellä sotatarinoista, hänen pasifisti-, queer-, tai vaikkapa sitten se kalliolaisuus-identiteettinsä eivät lakkaa olemasta olemassa.

Päinvastoin: silloin kun itse pistää tietoisesti yhteisleikkiin niitä identiteetin osia, joiden joku ulkopuolinen on väittänyt olevan ristiriidassa keskenään, saa huomata miten monipuolinen ja rikas persoona sitä onkaan. Bonusiloa voi saada siitä, että saa resonoimaan yhdessä nekin roolitukset, joiden sijaitsemista samassa henkilössä muut ihmettelevät.

Hähää, en suostukaan olemaan yhteen rooliin tungettu edustaja vaan pelkästään mie ite!

Tämä kapinallisen autenttinen asenne on itse asiassa täysin linjassa sen maskuliinisen identiteetin kanssa, johon Jouni Hynysen julkisuuskuva liittyi. Miusta ette henkilöbrändiä saa.

Puhua kehoon uusi kieli

Takaisin Kallioon, jossa ei käsittääkseni vieläkään myydä atomia tai vetyä.

Olisin tosiaan kesällä 2020 halunnut viedä poikaystäväni Lepraan, mutta sen aika ei ollut vielä. Sen sijaan lähettelin viestejä ja kuvan verivirtapölkystä jotta hän tietäisi mille toksisen maskuliinisuuden tasolle olen ylettänyt. Kuuntelin matkalla Kotiteollisuutta, mutta enimmäkseen kyllä Orville Peckiä. Hakemani identiteettituliaiset alkoivat pikkuhiljaa versoa ja konkretisoitua. Ja jonain aamuna hänen tekemänsä havainto havahdutti minut.

“Jännä miten sul on toi että sä käyt aina puhumaan Mie ja Sie, silloin kun sä oot jotenkin… sellain auki ja ilman mitään suojakuoria”.

Nauroin ja heitin random läppää, mutta kerran sanottu kytee kunnes sen ymmärtää. Aloin salaa tehdä kokeiluja. Harjoittelin takaisin murteeseen, jota olin puhunut pikkupoikana Lappeenrannassa. Ensin vain läheisimpien ystävien kanssa; sitten työpalaverissa; lopulta kokeilin miltä tuntuu kirjoittaa Instagram-päivitys oman paikallisidentiteetin murteella. Tuleeko joku sanomaan, ettei tämä kieli minulle kuulu? Ei meillä tässä kielessä teitä tuollaisia ole.

Ehkä sisäiset matkat kannattaa suunnata sinne, missä häpeä vielä kiristää hengitystä.

Murrekieli tuli vähän eri kohdasta kehoa kuin oppimani yleiskieli, ja halusin tunnustella, mitkä murresanat herättävät mitäkin osia minussa. Ajattelen, että kun olen tutkinut näitä sanojani, matkamuistojani vuodelta 2020, tarpeeksi, voin pohtia minkälaiseen käyttöön niitä voin valjastaa. Matkallani ymmärsin että alue jolla omaa itseään häpeää muuttuu taistelukentäksi; sen sijaan alue jonka suhteen häpeän on jo käsitellyt virtaa vapaasti ja versoo uutta. Versoo jopa törmäillessään näennäisesti ristiriidassa oleviin toisiin alueisiin. Ehkä sisäiset matkat kannattaa suunnata sinne, missä häpeä vielä kiristää hengitystä.

Kekin mukaan “...häpeä voi kääntyä voimavaraksi, joka synnyttää uusia näkemyksiä - usein utooppisia ja ennalta arvaamattomia visioita - toisenlaisesta tulevaisuudesta”. Mutta jos ihminen matkustaa identiteetin häpeäkerrokselle ja hakee sieltä omat sanansa takaisin käyttöön, mitä niillä sitten pitää tehdä? Utopistinen queer-tulevaisuus Lappeenrannan murteella? En mie tiiä. Ehkä kehostani on syntymässä uusi oma kieli, joka ei välitä siitä sanooko joku sen olevan liian -lisää tähän adjektiivi-. Sisäistetty häpeä ei enää käske olemaan puhumatta täällä, tällä kotimurteellani.

Katsoin muuten myös sen Jouni Hynysen Youtube-videon loppuun. Se lopetti ytimekkäästi: “Kaikki on paskaa mut tääl pitää vaan elää.”

Komppaan itse asiassa tätä lausuntoa täysin. No ei nyt oo pakko elää jossei taho, mut aattelin nyt kuitenkin kun ei täs oo muutakaan.

Tuo on kevyesti sanottu, mutta just se tavallaan kuuluu miun käsitykseen lepramaskuliinisuudesta: pystyy heittämään läpällä asioita, mutta kaikki tietää että taustalla on tosi syviä juttuja ja luottaa siihen että oot hyvin syvästi tunteva ja rehellinen ihminen. Kukaan ei sano tolleen ellei oikeesti tiiä.

…

Minulle queer identiteetissä on (kliseisesti) kuin alinomaisessa liikkeessä kotonaan oleva alkuaine. Se ei suinkaan kulje ainoastaan eteenpäin: halutessaan voi luiskahdella menneisyydestä tulevaisuuteen, välittämättä ajan väitetystä lineaarisuudesta tai muista väitetyistä luonnonlaeista, sillä joskun viestinviejää tarvitaan kulkemaan niistä välittämättä. Queerin rooli on olla katalyytti: “aine, joka nopeuttaa kemiallista reaktiota kuitenkaan itse kulumatta reaktiossa. Se osallistuu kemialliseen reaktioon, mutta ei ole reaktion alku- tai lopputuote.” Tämä roolikuvaus on Wikipediasta, ja tähän loppuvat minun kemiantaitoni. Toivottavasti tuli selväksi että kannustan ottamaan vanhan häpeän henkilökohtaisen vallankumouksen polttoaineeksi ja luomaan maailman jota ei osattu meille kuvitella.

Uskon että 2020-luvun matkakokemukset suuntautuvat ihmisen kokonaista identiteettiä merkitseville alueille joko mielen sisäisinä tai fyysisinä matkoina. Emme matkusta nähdäksemme mahdollisimman montaa sijaintia: matkustamme päästäksemme kokemaan kuuluvuuden. Jos jokin alue vihloo, matkustamme sinne saadaksemme kivun paranemaan. Matkustamme monille juurillemme tuntemaan turvan helpotusta.

Ja sieltä syvältä haravoimme matkamuistoja pintaan. Meillä on vapaa tahto valita, mitä juurista noudetulla ymmärryksellä, omien juurtemme voimalla, päätämme tehdä maailmalle.

Lähteet

Musiikki:

https://www.youtube.com/watch?v=LNBjMRvOB5M

https://www.youtube.com/watch?v=TU0TAsEjUpg

https://www.youtube.com/watch?v=_aB7FxLrS4E

https://www.youtube.com/watch?v=OB4UoUul-Lk

https://www.youtube.com/watch?v=zMxs3BgmjS4

Tiede:

Kekki, L. (2006) Pervolapsen häpeä ja toivo. Teoksessa Seksuaalinen ruumis: Kulttuuritieteelliset lähestymistavat. Helsinki: Gaudeamus.

Kaupunki:

61.058749724°N, 28.187689913°E

Video: