Carlos Lievonen
Raha lentää

Otteita tiliotefiktion ajasta

Essee
|
Iida Sofia Hirvonen
|

Taiteilija ojentaa lukijalle pankkitilin saldon sekä supermarketin kuittinsa: tällaisissa materiaalisissa olosuhteissa tätä hommaa tehdään. Ottakaa tai jättäkää.

 

”Mua hämmentää se, että taideopiskelijat aina kritisoi kapitalismia. Silti just ne on uusliberalistisimpia ihmisiä keitä tiedän”, ihmetteli ystäväni Facebook-ryhmäkeskustelussa.

Ystäväni oli seurannut läheltä kumppaninsa taideopintoja. Itsebrändäyksen paineet, kollegoiden kyräily ja toistuvat burnikset toistuivat puheissa. Tilanne vaikutti ystäväni mukaan pahemmalta kuin markkinointialalla, jolla hän itse oli työskennellyt. Eikö taiteen pitänyt edustaa vapaan toiminnan aluetta?

Kapitalismin kritisoiminen ei tietenkään edellytä sitä, että ihmisen olisi elettävä ”systeemin ulkopuolella”. Se on käytännössä mahdottomuus.

Karl Marxin Pääomassa esittämä teesi kuuluu, että kapitalismin perusluonteeseen kuuluu koko ajan uusien elämän- ja toiminnanalueiden hyödykkeistäminen sen lainalaisuuksien alle. Somejätit hyödykkeistävät affekit ja ihmistenväliset suhteet.

Taidekoulutuksessa opetettava ja omaksuttava niukkojen resurssien logiikka voi jopa olla kilpailuhenkisempi kuin ”systeemi” sen ulkopuolella. Taideyliopiston työelämäopinnoissa opetetaan esimerkiksi ”tilaisuuksia keskittyä oman taiteilijaidentiteetin brändäämiseen ja tarinallistamiseen: mikä tekee sinun taiteilijatarinastasi kiinnostavan ja miksi?”

Joka kerta Koneen säätiön apurahahaun käynnistyessä alkaa suhteellisen menestyneiden taiteilijoiden päivittely apurahahaun rankkuudesta ja hekottelu ”rohkean avauksen” konseptin vastenmielisestä uusliberalismista. Silti samat taiteilijat performoivat apurahahakemuksissaan sitä, miksi juuri heidän henkilökohtaisimmat piirteensä ja ongelmansa voivat tehdä heistä ajan keskeisiiin ongelmiin pureutuvia taiteilijoita. ”Olet arvokas ilman Koneen apurahaakin <3” lukee Radikaalia mielenterveyttä -facebooksivun julkaisemassa meemissä, jota taiteilijat jakavat vuosi toisensa jälkeen, kun apurahapäätökset julkaistaan, toisiaan lohduttaakseen. Koneen säätiön apuraha on tavoiteltu, koska se ei merkitse vain taloudellista vaan myös symbolista pääomaa. Niin kuin Franco Bifo Berardi kirjoittaa yrittäjähenkisestä, ”koko sielua työllistävästä” kapitalismista: ”Many are called but few are chosen.” Jos haluaa apurahoja, on oltava ainakin vähän opportunisti.

Antti Nylénin Häviö, Saara Turusen Sivuhenkilö, Pontus Purokurun Römaani, Antti Holman Kaikki elämästä(ni) ja Milja Sarkolan Pääomani ovat teoksia, joissa lukija kutsutaan miettimään kertojan pankkitilin saldoa, apurahanhakua tai sosiaalista statusta.

Viime vuosina moni suomalainen kirjailija on käsitellyt autofiktiiivisesti taiteilijan resursseja, työtä sekä toimeentuloa. Teema toistuu niin usein, että voisi alkaa puhua ”tiliotefiktiosta” genrenä. Esimerkiksi Antti Nylénin Häviö, Saara Turusen Sivuhenkilö, Pontus Purokurun Römaani, Antti Holman Kaikki elämästä(ni) ja Milja Sarkolan Pääomani ovat teoksia, joissa lukija kutsutaan miettimään kertojan pankkitilin saldoa, apurahanhakua tai sosiaalista statusta.

Purokurun Römaanin kertoja on vuoroin kapitalismia halveksuvan ja vuoroin ”googlelle itsensä myymisestä haaveilevan” sisällöntuotantokoneiston osanen, jonka elämässä ”monetisoimaton kanssakäyminen” on harvinaista: ”eikö voitais nähdä ilman että nauhoitettaisiin se podcastiksi?” Holman kirjassa minäkertoja stressaa lähestyvästä deadlinesta ja jopa siitä, ettei hänen elämässään ole definitiivistä traumaattista kokemusta, josta kirjoittaa menestysteosta.

Taiteilijoita vaivaa toisinaan koomisiin mittasuhteisiin rönsyilevä kauhu oman relevanssin menettämisestä sekä pohjimmiltaan täysin epäkiinnostavaksi tyypiksi paljastumisesta. Naistenlehtien otsikoista tuttu ”huijarisyndrooma” on jokapäiväinen riesa. Taiteen tekemisen mielekkyys on pakko kyseenalaistaa, kun voimat riittävät juuri ja juuri omaan selviytymiseen.

Sarkolan ja Turusen kirjat alkavat puolestaan asuntokaupoilta, joita minäkertoja tekee isänsä taloudellisella avustuksella. Puisevat asuntokauppakohtaukset tuntuvat samaan aikaan itseinhoiselta omien etuoikeuksien tunnustamiselta ja ehkä jopa sen ristiriidan alleviivaamiselta, että vaikka naisnykytaiteilija murtaisi näyttämöllä lasikattoja ja paasaisi patriarkaatin murskaamisesta, tämä tarvitsee isän rahoja. ”Sometimes what an artist needs is just one piece….Rich parents, niin kuin meemissä todetaan.

Pääomani-romaanin minäkertoja menee prosessissa pisimmälle ja skannaa jokaista tapahtumaa siitä näkökulmasta, onko siihen käytetty ”työ” saavutettavien ”palkkioiden” arvoista. Näytelmäohjaajana työskentelevä Cecilia ahdistuu muista ihmisistä, mutta ei uskalla eristäytyä heistä: ”Missä määrin voin karsia sosiaalisia tilanteita ja verkostoitumista elämästäni ilman, että se nakertaa symbolista pääomaani?

Cecilia vertaa itseään kollegoihin, jotka vaikuttavat radikaalimmilta, kansainvälisemmiltä ja enemmän ajan hermoilla olevilta kuin hän. Eräässä kohtauksessa Cecilia ehdottaa tapaamista kollegalle, josta hän ei pidä ja jonka kanssa hän ei edes oikein tule toimeen, mutta jota hän pitää tärkeänä resurssina oman taiteellisen ajattelun kehittämisessä. Kyyninen narratiivi osoittautuu kirjan edetessä myös suojakuoreksi, jonka takana kirjailija välttelee jopa ystävyyssuhteiden mahdollisuutta, koska ei pysty käsittelemään niiden herättämiä monimutkaisia tunteita.

Kulttuurialalla toimiminen on, kuten squash, peliä, jossa selvitäkseen on päivitettävä strategiaansa nopeasti.

Cecilia työstää käsikirjoitustaan kansainvälisessä residenssissä. Häntä on kalvanut koko matkan ajan korostettu itsetietoisuus etuoikeutetusta asemastaan pohjoismaisena taiteilijana. Cecilian ei tarvitse, toisin kuin yhdysvaltalaisten kollegoiden, tehdä muita töitä kuin taidetta tai voittaa kilpailuissa saadakseen teoksiaan julki. Hänellä on pääsy niin suomen- kuin ruotsinkielisiin apurahajärjestelmiin sekä työpaikka teatterissa. Silti Ceciliaa nakertaa epäluulo, eikä hän koe asemaansa turvatuksi.

Cecilia pelaa squashia taiteilijakollegan kanssa, kun hän tajuaa, että Givenchy-merkki pilkistää ikävästi esiin hänen paidastaan.

Tulen tietoiseksi muistakin mukaan ottamistani vaatteista, joissa Burberryn, Tommy Hilfigerin tai Tiger of Swedenin merkit ovat näkyvillä. Ne näyttävät ankeilta, kapitalismin yhdenmukaisuuden ansaan kompastuneen, poroporvarin valinnoilta. Arvossa ovat omaperäiset ja villit kirpputoriratkaisut sekä eläinoikeus-, ihmisoikeus-, ympäristö- ja feminismiaktivismiin viittaavat printit --- Miten en ole Helsingin taidepiireissä huomannut, miten kauas tyylini on taiteen anarkismista liukunut?

Yhtäkkiä ajatus ”halvemmasta tyylistä” alkaa tuntua kertojan mielestä ”jotenkin raikkaalta ajatukselta”. Vaatetuotantoon liittyvät eettiset kysymykset eivät häntä mietitytä. Ongelma liittyy siihen, että käsitys siitä, miltä ”kiinnostavan taiteilijan” kuuluisi näyttää, on muuttunut. Nyt pitäisi näyttää aktivistilta. Jos Cecilia menisi UFFille, hän todennäköisesti jäätyisi, tuijottelisi nuoria ihmisiä ja alkaisi arpomaan, onko second hand -penkomiseen käytetty ajallinen vaivannäkö niistä saadun ulkonäköpääoman arvoista.

Kulttuurialalla toimiminen on, kuten squash, peliä, jossa selvitäkseen on päivitettävä strategiaansa nopeasti.

Huomio on rajallinen resurssi. Kilpailu ”engagementista”, huomion avulla tapahtuvasta sitouttamisesta, on algoritmien määrittämässä ajassa päällekäyvän kokonaisvaltaista. Taiteilijan pitää herättää affekti omasta ”kiinnostavuudesta”. ”Kiinnostava nimi” herättää huomion nopeasti ja jää mieleen. Se saa painamaan follow-nappulaa, tapahtumanjärjestäjän ja rahoittajan miettimään: siinäpä tyyppi, jolla riittää sanottavaa kaikista päivänpolttavista aiheista.

Kriittinen ajattelu toki kelpaa, myös taideinstituutiossa, ainakin siihen pisteeseen asti, että se on paketoitu kiinnostavasti ja rahoittajien intressejä kohottavasti. Johannes Ekholmin Planet Fun fun -romaanissa kuvataan valokuvakeskuksen palaveria. Bränditoimisto Z-marketing Europe on linjannut valokuvakeskukselle, että sisältöstrategiana toimii nyt  ”critical ja cool”, ja näyttelyiden kuratoinnin on oltava linjassa konsultaation kanssa:

Kiinnostavuus tarkoittaa huomioarvoa, jännitystä, jippoa, eli toisin sanoen yllätystä. Merkitys taas tarkoittaa, että saatu huomio lunastaa odotukset, onnistuu antamaan vastaanottajalle oivalluksia, henkistä sisältöä, syviä tuntemuksia, tai oppimisen iloa. Tällasta. Mun nähdäkseni tohon sopii erittäin hyvin toi criticool-lähestymistapa.

Huomiotalouden logiikka tunkeutuu myös parisuhteisiin. Helsingin Sanomat listasi syyskuisessa lifestyle-artikkelissa Väestöliiton asiantuntijan avulla ”Kestävän ja onnellisen parisuhteen kymmenen käskyä.” Aikana, jolloin deittiappit tarjoavat mahdollisuuden löytää satoja uusia ihmisiä koska tahansa, ei tunnu kovin yllättävältä, että yksi käskyistä (numero 2.) kuuluu: Ole kiinnostava:

Vaaranen neuvoo pareja pitämään yllä eritoten kiinnostusta. Siis omaa kiinnostusta kumppaniinsa, mutta yhtä lailla tämän kiinnostusta.

”Jokaisen velvollisuus on elää, kehittyä, kasvaa ja tutkia uudenlaisia asioita. Olla siis itsekin jämähtämättä paikalleen”, Vaaranen korostaa.

”On oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään”, määritteli Jussi Vähämäki uuden työn ja kommunikatiivisen kapitalismin sensibiliteetin Kuhnurien kerho -kirjassa (2003). Nyt fraasin voisi päivittää muotoon: On oltava kiinnostava ja välitettävä oikeista asioista oikeaan aikaan.

Välinpitämätön coolius ei enää kannata, se varattiin cokis-ja farkkumainoksiin jo vuosikymmeniä sitten. Kiinnostavampaa on autenttisuus, persoonalliset kasvutarinat, joissa yksilö tunnustaa haurautensa. Juuri nyt kannattaa näyttää siltä, että on woke, varustettuna ajan keskeisiä ongelmia käsittelevillä sopivan kriittisillä mielipiteillä.  Niihin kuuluvat taidepiireissä ilmastotietoisuus, kapitalismikriittisyys, luokkatietoinen feminismi, kolonialismin sekä patriarkaatin vastustaminen sekä henkilökohtaisen politisoituminen. Arvot ovat osa taiteilijan kulttuurista pääomaa. Tämän toteaminen ei tarkoita ”oikeamielisyyden” arvostelua tai syytöstä ”hyvesignaloinnista” saati ”identiteettipolitiikasta”. On monella tapaa tarpeellista, että taide kiinnittää huomiota yhteiskunnallisiin ja materiaalisiin olosuhteisiin, joissa se tuotetaan.

Luovan alan kilpailu on kriisiytyvän finanssikapitalismin hallitsemassa ajassa kovaa, eikä koronaviruspandemia helpota tilannetta. Suomen taiteilijaseuran selvityksen mukaan koronavirus on aiheuttanut tulonmenetyksiä yli 80% vastanneille taiteilijoille. Taiteilijaseuran mukaan tilanteen taustalla on jo ennestään sirpaleinen toimeentulo. Sonya Lindfors kertoi marraskuussa Helsingin Sanomille, että kriisi on lisännyt irtisanomisia sekä jopa laittomin ehdoin tehtyjen työsopimusten tarjoamista kulttuurialalla. Myös media-alan yritykset irtisanovat työntekijöitään: markkinointiin loikanneet toimittajat kertovat yksi toisensa jälkeen media-alan lehdissä siitä, kuinka päätöksen taustalla on se, että viestintätehtävissä on vähemmän stressiä. Kun mediayritykset odottavat työntekijöiltään omistautumista antamatta heille mitään varmuutta siitä, että töitä riittäisi myös tulevaisuudesta, viestintätoimistot saattavat jopa sitoutua työntekijöihinsä.

Tarjotut ratkaisut korostavat yksilön vastuuta ja mukautumista kiristyneisiin tilanteisiiin. Syyskuussa Helsingin Sanomien kolumnisti Katri Kallionpää tarjosi Sixten Korkmanin avustuksella vinkkejä ”henkilökohtaiseen taantumatorjuntaan” koronaviruskriisin keskellä: Jokaisen kannattaa miettiä, miten suuri riski on joutua työttömäksi. Voi pohtia, mitä muita uravaihtoehtoja on ja pitää huolta työmarkkinakelpoisuudestaan.

Tätä kirjoittaessani takana on viikonloppu koronavirusturvallisin poikkeustoimenpitein järjestetyillä Helsingin Kirjamessuilla. Tyypillisesti kirjamessut merkitsevät alan tärkeintä myynti- ja  verkostoitumistapahtumaa. Se on tapahtuma, jota voisi kuvata Ekholmin Planet Fun Funia siteeraten:

Että jokainen spontaani vuorovaikutustilanne voi olla ratkaiseva. Sitä ei voi koskaan tietää etukäteen. Sen takii pitää pysyä liikkeessä, pitää nähdä ihmisii, mennä paikkoihin, networkata. Sitä kaikki duuni on nykyään.

Etämessujen järjestelyt pyrkivät minimoimaan vuorovaikutuksen esiintyjien välillä. Messukeskuksessa operoiminen muistuttaa operaation suorittamista kaukaisella avaruusasemalla tai etenemistä lentoasemalla pommiuhan jälkeisenä päivänä. Jokainen askelmerkki on suunniteltu tarkkaan.

Ennen paneelikeskustelua screenillä pyörii kirjamainos Max Seeckin dekkarista: ”Kaksi somevaikuttajaa katoaa Helsingissä. Et pääse koskaan pois verkosta.Hekottelemme paneelikeskustelijoiden kanssa mainokselle, niin kuin jakaisimme yhdessä käsityksen siitä, että oikeaa kirjallisuutta ei voisi mainostaa tällä tavalla.

Hankalaa, lopun ajat, heh heh. Mitähän ensi vuonna? mietimme ironisesti, mutta kirjailijatuttavien kasvoilta välittyy aito huoli. Tulevaisuus on messujen teema, eikä se näytä kovin ruusuiselta. Äänikirjat, ”striimauspalvelut” ja koronan karsimat esiintymismahdollisuudet hankaloittavat jo ennestään niukkaa tilannetta.

Keskustelun jälkeen seison samassa ringissä keskustelussa olleiden kirjailijoiden kanssa. Pihalla oleva kyltti mainostaa koronavirustestauspistettä. Kirjailijat surkuttelevat sosiaalisten kontaktien puutetta ja sitä, etteivät etämessut edistä kirjan myyntiä totuttuun malliin. He muistelevat haikeina aikaa, jolloin sentään sai juoda skumppaa kustantajan kanssa. 

Kirjailija 1. : ”Mitä tällä hetkellä kirjoitat?”

Kirjailija 2. toteaa huvittuneena, ettei oikein ehdi kirjoittaa kirjaa, kun pitää kirjoittaa koko ajan.

”No onks sulta ilmestymässä mitään ens vuonna?” kirjailija 1. tarkentaa.

Kirjailija 2. sanoo kuin myöntäisi jonkinlaisen tappion, että ehkä ne, sitten, esseitä sitten on.

”Esseitä tehdessä voi vaan kirjoittaa ympäri vuoden ja lopuksi ympätä yhteen kaikki ideat….Esseiden tekeminen on huijausta. Ei tarvitse kirjoittaa oikeaa kirjaa…”

Jään miettimään: ”oikea kirja”? Kirjalla esineenä, noin yleensä, ei ehkä ole enää niin suurta painolastia kuin aiemmin. Olen kuullut ”Kaikki helsinkiläiset kolmekymppiset toimittajat kirjoittavat nykyään kirjaa” -toteamuksen useampaan kertaan viime vuosien aikana. Kustantamot  tarjoavat sopimuksia juuri ja juuri instagram-postauksen kirjoittamaan kykeneville influenssereille, koska heillä on ”yleisö”. ”No mä teen noita kirjoja”, totesi yksi tuntemani kirjailija kerran tekemisiään, kuin olisi tietoisesti päättänyt, että näin kertomalla ”hävitetään auraa taiteen ympäriltä”.

Ilmastonmuutos: tärkeä aihe, mutta kirjoitapa siitä ilman että veisaat sitä samaa haukoituttavaa virttä siitä, kuinka fossiilikapitalismi on tuhonnut maailman, eikä meillä ole juuri mitään toivoa?

Taiteellisesti uskottavan proosakirjallisuuden tekeminen on nykyään monimutkaista. Tekijä ei ole vain kuollut, vaan erittäin materiaalisesti olemassa, sillä pelkkä kirjailijan identiteetti voi riittää tekemään tämän kirjoituksista kiinnostavaa tai naurettavaa (toki riippuu, keneltä kysyy). Vetävä arkitodellisuuteen pohjaava tarinankerronta on Hesarin henkilöartikkelien ja copywriterien hommaa sekä potentiaalisesti vieläpä haitallista, niin kuin Kertomuksen vaarat varoittaa. Romantiikka on kaputt. Seksi & huumeet & rock ‘n’ roll on peruttu. Älyttömien skenaarioiden kuvittelu ja päättömän ratsumiehen lailla laukkaava mielikuvitus on arvostettua, silti turhaa: ”tässä ajassa” tapahtuu muutenkin 24/7 ihan kreisejä juttuja kuten steroidipäissään twiittaileva Donald Trump, Qanon ja Psykoterapiakeskus Vastaamon hakkerointi.

Ilmastonmuutos: tärkeä aihe, mutta kirjoitapa siitä ilman että veisaat sitä samaa haukoituttavaa virttä siitä, kuinka fossiilikapitalismi on tuhonnut maailman, eikä meillä ole juuri mitään toivoa? ”Netissä käydyn chat-keskustelun tyyliä jäljittelevä kieli”: paremmat läpät löytyy edelleen meemisivuilta, räp-lyriikoista tai piffiltä. Entäs sitten fantastiset maailmat, jännittävä todellisuuspako: miksei saman tien katsoisi Netflixiä? Tai autofiktiossa lähes väistämätön lähisuhteiden käyttäminen raakamateriaalina: onko romaanin tekeminen sen arvoista, että kaikkein intiimeimmät ihmissuhteet raastetaan riekaleiksi? Ei välttämättä!

Taloudellis-taiteellisten paineiden keskellä taiteilija luopuu viimeisistäkin yrityksistä rakentaa jonkun idean varaan. On tiliotefiktion aika. Taiteilija ojentaa tärisevin käsin lukijalle pankkitilin saldon sekä supermarketin kuittinsa: tällaisissa materiaalisissa olosuhteissa tätä hommaa tehdään. Ottakaa tai jättäkää.

Planet Fun Fun käsittelee samoja taiteen läpikapisoitumista sekä kirjoittamista vaikeuttavia ”miksi kukaan lukee?” -ongelmia kuin arkisempi tiliotefiktio. Teos turvautuu metatasoihin ja seikkailee eri lajityyppien, kuten dekkariviihteen, yhteiskunta-analyysin, meemikollaasin ja näytelmädraaman välimaastossa.

Planet Fun Funin sitaatteihin on kiteytynyt parhaimmillaan terävää dialogia ja taitavasti popularisoitua yhteiskuntakuntateoriaa. Kirja ylläpitää tietyn ”kiinnostavuuden tasoa” vyöryttämällä lukijalle koko ajan uusia jännittäviä aiheita, puhetapoja, ideoita, tunnistettavia meemejä ja tapahtumia. Löperö salaliittoteoretisointi, äkkiä kehitetyn tai jostain-vaan-napatun tuntuiset sananväännökset ja ympäriinsä läiskivä juoni kuitenkin väsyttivät minua, ja puolenvälin jälkeen aloin lukea kirjaa aggressiivisella vauhdilla päästäkseni siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Tulee olo, että kirjailija on väsynyt ja hänellä on hirveät paineet.

Ja kas: viimeisillä sivuilla ”neljäs seinä” rikotaan ja lukija pääsee kohtaamaan ”kirjailijan”, joka voivottelee pienellä fontilla präntätyssä monologissa kirjallisen projektinsa mahdottomuutta. Neuroottinen ”kirjailija” tunnustaa uusvilpittömässä vyörytyksessä olevansa pelkkä sisällöntuottaja, joka ”haaskaa lukijan aikaa” ja narsistisesti kaipaa lukijan rakkautta. Kirjailija pahoittelee epätyydyttävää juonta ja arveluttavia metodeja:

Oon surutta lainannut ja irrottanut ajatuksia alkuperäisestä yhteydestään mainitsematta lähdettä, koska oon halunnu käsitellä tekstiä osana laajempaa, yleistä, ei-henkilökohtaista, intertekstuaalisuuksien rihmastoa. Ei vittu jos tää koskaan julkaistaan missään muodossa toivon että joku editoi tonkin lauseen tosta!

Planet Fun Funin ”ongelma” ei ole kuitenkaan sen pahemmin epätyydyttävä juoni kuin lainailukaan. Minua kalvaa lukijana pikemminkin se, että kirja ei vaikuta oikein missään vaiheessa uskovan siihen, mikä se ehkä haluaisi itsensä syvällä sisimmässään olevan: meta-itse-tietoisuudestaan huolimatta läpileikkaus ja uudet potentiaalit auki räjäyttävä synteesi ”tämän ajan keskeisistä kysymyksistä”. ”Kiinnostavuutta” performoiva Planet Fun Fun näyttää ajalta, josta se on ahdistunut. Aivan kuin se koko ajan tiedostaisi kilpailevansa addiktiivisten algoritmien kanssa ja pelkäisi, että lukija heittää kirjan nurkkaan ja alkaa selata puhelinta.

[C]hillatkaa! En jaksa enää lukea yhtäkään kirjaa, jossa kirjoittaja pyörittelee omaa kiinnostavuuttaan!

Se jättää kuitenkin kaipaamaan kirjallisuutta, joka herättäisi kiinnostuksen ja halun lukea, vaikka aihe vaikuttaisi oudolta ja kokonaisuus kärsivällisyyttä vaativalta. Kirjoittamisella kun on voima saada lukija kiinnostumaan asioista ja ihmisistä, jotka lukijasta eivät ensisilmäyksellä kovin kiinnostavilta tuntuisi.

Tiliotefiktio on ahdistunutta, koska vapautuneisuudesta voi yhteiskunnassa vain haaveilla, teokset tuntuvat väittävän. Silti tekisi mieli sanoa: chillatkaa! En jaksa enää lukea yhtäkään kirjaa, jossa kirjoittaja pyörittelee omaa kiinnostavuuttaan!

Pääomani loppupuolella Cecilia päästää hetkeksi irti pääoman mietiskelystä. Tämäkin tapahtuu kirjallisesti suunnitelmallisella hetkellä, näytelmän ensi-illan jälkeisessä humussa. Esiin piirtyy usko taiteeseen, vaikka ei itse sitä pystyisikään tekemään sillä tavalla kuin haluaisi: ”Suurin taidekokemus on aina tulevassa”. Ajatus pätee myös kaikkeen kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on usein ahdistavaa, ja tunne tekstin valmistumisesta on ainoa vaihe prosessissa, josta voi saada kiksejä. Kirjoittaminen on huonoin huume maailmassa. Paradoksaalisesti valmistumisvaiheessa vyöryvää euforiaa seuraa aina ”laskut”. Valmiissa tekstissä on aina jotain lukkoon lyötyä ja surullista, eikä tästä murheesta pääse yli kuin keskittymällä seuraavaan kirjoitukseen.

Esseet