Andrei Lazarev, Unsplash
pelko

Yellowstonen varjossa – miksi pelko on identiteettini

Essee
|
Arda Yildirim
|

Ajattelen isoa räjähdystä. Räjähdys saa voimaa kaikesta massasta ympärillä. Kolme sylivauvaa, neljä vastarakastunutta paria, muutama, jotka ovat matkalla tapaamaan perhettään, kymmeniä työmatkalaisia paiskautuu posket tyhjiössä hulmuten heitä iskeytyvää ilmaa vasten. Päästä pakeneva verihiutaleiden pataljoona saa heidän kehonsa räjähtelemään ennenaikaisesti maalaten ikkunat ja seinät sekunnin murto-osissa tahmeaan ja viininpunaiseen, veriseen maaliin. 

Kun joku läheisistäni tai sairas, paikallaan olosta ahdistuva mieleni ehdottaa ulkomaanmatkaa, käyn jokaikinen kerta läpi päässäni saman skenaarion. Ulkomaanmatka on nykyään yhtä kuin lentomatka. Ei siis kaksi lentomatkaa, sillä jo ensimmäinen koituu mielessäni kohtalokseni.

Lentäminen kehollistuu katalina, psykosomaattisina tuntemuksina. Tärisen itseni maaniseen, adrenaliinintäyteiseen fyysiseen lukkoon. Se murisee klassisesti vatsan pohjassa asti. Hengitykseni tihenee ja leposykkeeni on sekunnissa rasituslukemissa. Oikeastaan useimmiten unohdan kokonaan hengittää. Vedän kymmenen sekunnin välein pitkiä ja raskaita hengenvetoja, jotka kuulostavat siltä kuin olisin joko hukkumassa tai hyvin, hyvin ärsyyntynyt.

Pitkäai­kainen ja yli­mi­toi­tettu mureh­ti­minen on it­se it­seään ruok­kiva toimi­mat­tomien aja­tusten ket­ju ja selviy­ty­misst­ra­tegia, jo­ka yllä­pitää ahdis­tusta. Sil­le on tyypil­listä virheel­liseen tul­kintaan perus­tuvan uhka­kuvan suuren­ta­minen ja us­komus, et­tä pe­lätty tapah­tuma on vältet­tä­vissä mureh­ti­misen avulla. 1

 

Ennen tulevaa kuolonmatkaa kaikki romantisoituu päässäni. Hekumoin elämääni, sillä tunnen sen päättyvän hetkenä minä hyvänsä (tarkemmin ajateltuna puoli tuntia nousukiidon jälkeen). Käyn siis läpi sen klassisen elämä vilisee silmissä -hetken, mutta hidastettuna. Arki on yhtäkkiä täynnä unohtumattomia nauruja, hykerryttävän tuntuisia auringonsäteitä, suloisen makeita suudelmia, lapsuuden viattomuudesta muistuttavia sikermiä. Elän kuin viimeistä päivää. Viva la vida. Carpe diem.

Tarkoitinkin sitä, että jokin aikaisemmin tapahtunut ahdistava tapahtuma herättää pelkoa uusiutua. Huoli, että uusii, vaikka täyttä varmuutta uusiutumisesta ei todellisuudessa ole, on vain ennakkopelko. - Nimimerkki lammenmutka, Suomi24 (14.6.2017, klo:18.22)

 

Olen suhteellisen herkkä, joku voisi kutsua erityisherkäksi. Liika valo tuntuu kropassani väkivaltaisena, odottamattomat äänet pysäyttävät sydämeni vähän liian pitkäksi aikaa, bussissa viereeni istuutuneen leidin yksi parfyymisuihkautus saa minut voimaan pahoin, ja etsimään katseellani paikkaa, johon sen voinnin voisin puklata. Matkan lähestyessä mieleni käskee minut kuitenkin havaitseman ja aistimaan enemmän kuin jo normaalisti joudun kokemaan. Maistelen lapsuudesta tuttua saunailtojen kunkkua – pannukakkua hillolla – suolaisten kyyneleideni lävitse: tämä olisi viimeinen kerta. Hempeät uusklassisten talojen värit muistuttavat minua historiasta, historia menneestä, mennyt kuolemasta. Ihmisten eroavaisuudet muistuttavat minua siitä, kuinka samanlaisia me loppujen lopuksi olemme. 

Hempeät uusklassisten talojen värit muistuttavat minua historiasta, historia menneestä, mennyt kuolemasta.

Mureh­ti­minen ta­pahtuu kolmi­vai­hei­sesti. Kuormit­tava pako­no­mainen ajatus juo­lahtaa mie­leen. Tämä ajatus ak­tivoi kiel­teisen usko­muksen tapah­tumien ku­lusta joh­taen mureh­ti­misen kier­teeseen. 2

Ylös kirjoitettuna tämä vaikuttaa naurettavalta ja raskaalta. Mutta näin minä elän, ja se – pelko –  tuntuu iholla. Se on läsnä jokaisessa hetkessäni. Iho on päivästä suurimman osan kananlihalla, hyvässä ja pahassa. Hyvässä: itken paljon, ja se puhdistaa. Pahassa: säikyn ja stressaan mahdollisia säpsähdyksiä, ja se kuormittaa. Ihoni alla myllää kuolemanpelko.

Pelottaa, että sairastun vakavasti. Kuolemanpelko on jokapäiväistä ja päiviä värittää myös ainaiset paniikkikohtaukset. Aina jos joku paikka on kipeä niin alan aina pelätä pahinta ja joskus saan paniikkikohtauksenkin. En osaa enää nauttia elämästä, kun odotan kokoajan, että milloin minulle tai läheisilleni tapahtuu jotain pahaa. Miten tästä pääsee eroon? - Nimimerkki enjaksaenää, Suomi24 (4.10.2018, klo:18.02)

 

Sanavarastoni keskeisin sana on pelko. Pelkään ampiaisia, mehiläisiä, hyttysiä, salakavalia pikkuhämähäkkejä, maanjäristyksiä, terrorismia, pinaattikeittoa ja sen aiheuttamaa kakomisrefleksiä, naapurin Markkasta (joka loppujen lopuksi osoittautui Volvo-Markkaseksi), huomiota, karhuja, susia, varpaita syöviä haukia, trooppisia kuoliota aiheuttavia loisia, yhtäkkistä aivosyöpä-diagnoosia, e-pillereiden aiheuttamia veritulppia, sitä, että kaikki paljastuu valheeksi kuten Truman Show'ssa, sikainfluenssaa joka sairastuttaa kolmanneksen Suomen väestöstä3, kylmää paprikavoittoista gazpachoa (kts. pinaattikeitto), ahtaita paikkoja ja väenpaljoutta (kts. terrorismi), Yellowstonen vulkaanista maaperää, alati laajenevaa universumiamme. En keksi elämän osa-aluetta, jota en olisi pelännyt, tai en nykyään pelkäisi. 

Pelkään ampiaisia, mehiläisiä, hyttysiä, salakavalia pikkuhämähäkkejä, maanjäristyksiä, terrorismia, pinaattikeittoa ja sen aiheuttamaa kakomisrefleksiä, naapurin Markkasta (joka loppujen lopuksi osoittautui Volvo-Markkaseksi), huomiota, karhuja, susia, varpaita syöviä haukia, trooppisia kuoliota aiheuttavia loisia...

Onneksi tajusin jo ala-aste-ikäisenä, etten ole pelkoineni yksin. Vaikka Woody Allen onkin nykykatsannossa ongelmallinen hahmo, olen tuntenut hänen elokuvissaan kaikesta niille luonteenomaisesta sekoilusta huolimatta rauhan. Allenin luomat neuroottiset, elämää yli kaiken pelkäävät päähenkilöt tuntuvat näkevän maailman omien pölyisten lukulasieni lävitse. Olen kokenut heihin sielunkumppanuutta ja saanut heiltä ymmärrystä. 

I feel that life is divided into the horrible and the miserable. That's the two categories. The horrible are like, I don't know, terminal cases, you know, and blind people, crippled. I don't know how they get through life. It's amazing to me. And the miserable is everyone else. So you should be thankful that you're miserable, because that's very lucky, to be miserable.   - Alvy Singer, Annie Hall (1977)

 

Jotkut voisivat väittää, että näiden hahmojen voimaannuttamana pelot ovat saaneet mielessäni vielä enemmän tilaa, liikaa tilaa. Olen antanut niille turvatilan, askarteluhuoneen ohimolohkoni mantelitumakkeessa4, alleviivannut niille, että kaikki mieleen pinttyneet ajatukset ovat sallittuja, tervetulleita.  

Pelko kulkee suvussa. Tieteen Kuvalehti (18/2014) uutisoi yhdysvaltalaisen Emoryn yliopiston kokeesta, joka osoittaa, että ”pelon periytyminen voi joissakin tapauksissa selittää sellaisten ihmisten stressitiloja ja pelkoja, joiden vanhemmilla on ollut traumaattinen kokemus.” Traumamme ja niistä syntyvät pelkotilamme jättävät siis jälkensä punottuun dna-ketjuumme. Pelkojeni alkuperää on siis syytä peilata muun muassa sotaa Karjalasta paenneen Suomen isoäitini sekä maanjäristyksessä siskonsa menettäneen Turkin isoäitini kokemuksiin. Myös isoisäni ”pessimisti ei pety” -lausahdus soi ikuisesti päässäni. 

Ahdistuneisuushäiriöiseksi diagnosoitu saa vastaanotolla ohjeeksi antaa ahdistusten ja pelkotilojen tulla ja mennä. Ohjenuoran ymmärtää, sillä kuten mihin tahansa muuhunkin itseltään kiellettyyn, alkaa mieli muodostaa pelkoihin jonkin asteista pakkomiellettä tai riippuvuutta. Tipaton tammikuu, hallittu helmikuu? Harvoin näin. Ohjenuora on myös ongelmallinen, sillä se antaa peloille arvon ja nostaa ne kaikkien muiden ajatusten kaltaiseksi. Yhtäläisiksi, saman arvoisiksi. Vaikka kuinka pyrin pois näistä pelkotiloistani niistä puhumalla, sanoittamalla, en pääse yli pelon tunteesta. Sen fyysisyydestä, ihollisuudesta

Kuten suurin osa ihmisistä, myös minä pelkään kipua. Pelkään sitä yli kaiken. Hammaslääkärissä katselen jo kauhuissani viattomiin ikeniini penetroituvaa aivan liian paksua neulaa. Tiedän sen olevan liian paksu, kun puudutusnesteen läpäisevä reikä neulan päässä on ihmissilmän näettävissä. Hyväksyn neulan aiheuttaman kivun, sillä se säästää minut mahdollisesti suuremmalta kivulta. Tuolta hermoradoissa jyystävältä, lähes orgastiselta kidutukselta.

Vaikka vain kivun ajatteleminenkin saa sisuskaluni etsimään itselleen hätäuloskäyntiä, koluan ulkomailla ollessani käsiini aina keskiaikaan, erityisesti kidutukseen liittyvän museon.

Vaikka pelkään kuollakseni lentämistä, rakastan uusiin kulttuureihin tutustumista. Ja vaikka pelkään kipua, saatan katsoa tummanpuhuvan rikoselokuvan, jossa paloitellaan ihmisiä tylsillä sahoilla ja kaivetaan silmiä ulos kuopistaan. Vaikka vain kivun ajatteleminenkin saa sisuskaluni etsimään itselleen hätäuloskäyntiä, koluan ulkomailla ollessani käsiini aina keskiaikaan, erityisesti kidutukseen liittyvän museon. Tunnistan itsessäni vojeristisen halun nähdä inhottavaa, niin kovin absurdin epähumaania toimintaa. 

 

***

Pelkoni saa jo pakko-oireisia piirteitä. Pitää toistella mielessä lukusarjoja ym. Mietin sairauksia koko ajan. Mietin kaikkia tuntemuksiani kehossa koko ajan. Jos löydän yhden oudon mustelman, saan kauhean ahdistuskohtauksen ja henkeä alkaa ahdistaa. En pääse ajatuksistani eroon. -Nimimerkki Vierailija, Vauva.fi (15.8.2018, klo:15.17)

 

Nykyään on erittäin tavanomaista kehottaa toinen toistamme ”ylittämään pelkomme”. Milloin näemme nuo rohkaisevat sanat ennen maailman pisintä riippusiltaa (494 metrin pituinen Europabrücke-silta Sveitsin Zermattin kylässä 85 metrin korkeudessa) tai oravanpyörässä polkevan sähköpostissa kohdemarkkinoituna eat, pray, love -tyylisen valmismatkan mainoksena. Pelkomme ovat nykyään niin vaarattomia, että niitä ei tarvitse vaalia. Ne on kohdattava, ja kuopattava. En usko, että mustan surman aikana kansalaisia kehotettiin syleilemään rakkaitaan heidän kuolinvuoteellaan tartuntariskiä uhmaten. ”Ylittäkää pelkonne, kyllä rutto ylittää teidät”, huutaisi banaali trubaduuri kirkon portailla luuttuaan rämpyttäen. 

Tavat, puheet, elämänkatsomukset muuttuvat - jopa moraali muuttuu, mutta pelko pysyy, kirjoittaa yhdysvaltalainen dekkarikirjailija John Dickson Carr teoksessaan The fear is the same (1956). Kuinka raastavan rehellisesti sanottu. Pelko on oleellinen osa elävän olion selviytymistä. Yhdistämme tietyt äänet, värit, ilmeet ja eleet uhkaan. Uhka on silmänräpäyksessä pelkoa, joka estää meitä tekemästä asioita, perääntymään lähtöruutuun.

Eikö kukaan muu tunne ihossaan päivittäin pelonsekaisia väristyksiä, vatsanväänteitä ja lamaannuttavan syvää surua?

Kollegani muutaman vuoden takaa kehotti minua korvaamaan useasti käyttämäni sanan pelko jollain muulla. Eikä hän ole ainoa. Tähän kehotetaan mainoksissa, elokuvissa, artikkeleissa ja jollain sosiaalisesti hyväksytyllä mittarilla elämässään menestyneiden ihmisten henkilöhaastatteluissa. Miksi? Miksi täysin relevantti substantiivi, joka kertoo minusta itsestäni niin paljon, pitäisi korvata? Olenko minä pelkoineni liian arka tähän maailmaan? Ovatko maailmanloppua ennustavien purkautuvien Yellowstonen tulivuorten kaltaiset ja niistä väännetyt klikkiotsikot vain minunlaiseni pelkurit paljastava salaliittoteoria? Eikö kukaan muu tunne ihossaan päivittäin pelonsekaisia väristyksiä, vatsanväänteitä ja lamaannuttavan syvää surua?

Fobia määritellään vähintään puolen vuoden pituisen, potilaan itsensä nimeämän irrationaalisen pelon kokemukseksi.5 Pelko siis itsessään on täten täysin järjellistä. Voiko kukaan oikeastaan arvioida toisen kokeman pelon joko järjelliseksi tai järjettömäksi? 

Onko raja mieleltään terveiden ja mt-ongelmaisten välillä keinotekoinen? Ovatko kaikki ihmiset todellisuudessa mt-ongelmaisia ja ihmisten välillä on siinä korkeintaan vain aste-eroa? -Nimimerkki filosofinenkysymys, Suomi24 ( 6.3.2019, klo:5.53)

 

Herran vuosina 1346–1353 vaelsi ympäri maita ja mantuja itseään verille ruoskivia miehiä ja naisia. Ruoskinta karkotti kehosta saastan. Ruoskinta symboloi syntien katumista ja näin ollen sen ajateltiin säästävän kuolemalta. Aivan kuten ripittäytymisellä yhä edelleen ostetaan mielenrauhaa ja taivaspaikka. Tämä vaeltava joukko kidutusmuseossa saa henkeni salpautumaan pelonsekaisista tyydytyksen tunteista, tiellä kohdattuna pyörtymään tarttumisvaaran pelosta.6 

Duodecimin Terveyskirjastoon eksyn useammin kuin tahdon, tai edes huomaan. Huomatessani vaivani talttuvan itsehoidolla huokaan helpotuksesta: saan elää. Pelkoja voidaan lievittää usein erilaisin harjoituksin, joissa peloista kärsivä totuttelee asteittain kohtamaan pelkoa aiheuttavan kohteen tai tilanteen.Yksinkertaisten pelkojen hoitoon on kehitetty itsehoitoon sopivia nettiterapioita.7  Kiitos keskustelupalstat, kirotut keskustelupalstat. 

Psykologisista syistä vaikeuksia tuottaa päivittäinen nielemisen akti. Pahimmillaan Nielijä jumiutuu miettimään ruoan nielemistä helpottavaa sylkeäkin.

Pelkään myös, että kehitän itselleni uuden fobian muiden vaikutuksille alttiina. Nimimerkki Nielijä (30.6.2009 klo:22.40) jakaa fobiansa Suomi24:n armottomalla foorumilla. Psykologisista syistä vaikeuksia tuottaa päivittäinen nielemisen akti. Pahimmillaan Nielijä jumiutuu miettimään ruoan nielemistä helpottavaa sylkeäkin. Ylimiettiminen, se on meille pelkääjille yhteistä. 

Kokeile syödä kuivaa näkkileipää. Sitä pitää pureskella aika kauan ja silloin se kostuu syljestä. Se on helppo niellä. Jos hulautat ruuan alas ruokajuomalla se on väärä tapa. Kun opit kostuttamaan ruuan syljellä, ongelmasi poistuu varmaan. Voit syödä ilman ruokajuomaa ja juoda aterian jälkeen. -Nimimerkki xx.., Suomi24, vastaus Nielijälle (3.7.2009, klo:19.45)

 

Vaikka kuinka Morgan Freemanin ja Jack Nicholsonin viitoittamaa pelotonta elämää tavoittelisimmekin8, uskon kuolemanpelon olevan läsnä meissä kaikissa. Edes sellaisina pieninä luupin läpäisemättöminä hiukkasina. Maailma ilman pelkoa merkitsisi myös todellisuutta, jossa ei olisi onnistumisen tunteita. Ei olisi sitä toiseksi yleisintä motivaatiovalmentajien myyntilausetta, nimittäin itsensä ylittämistä.

Pelko kuuluu normaaliin tunteiden joukkoon, lohduttelee psykiatri Jyrki Korkeila9. On kuitenkin olemassa hyväksyttyjä ja väheksyttyjä pelkoja. Korkeiden ja ahtaiden paikkojen kammot nauttivat sosiaalista hyväksyntää. Niitä kun kokee moni kulttuurin sympatiseerattu, joskin usein heikko naishahmo. 

Lentopelon myöntäminen saa vierustoverit aitoon hämmennykseen. Miten... yhä edelleen... kaiken järjen mukaan… tilastoissa kyllä sanotaan. Ihmettely on kiinni aikamme sosiaalisista normeista. Luomamme yhteiskunta tekee joistain asioista normaalimpia kuin toisista, varsin vinksahtaneilla tavoilla. 

Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivän, hänen läheistensä ja työtovereidensa on tärkeätä ymmärtää, että oireiden ilmeneminen ja niiden itsepäisyys on tahdosta riippumaton tila, joka aiheuttaa henkilölle itselleen tavattomasti kärsimystä. Tämä on tärkeää ymmärtää oireita pahentavan kielteisen itsekuvan välttämiseksi. Syyllisyys ja häpeä oireista on omiaan vain pahentamaan oireita. -Psykiatrian erikoislääkäri Matti Huttunen10

 

Monia pelkojani yhdistävä tekijä on kontrollin menettäminen. Ajatus siitä, että jokin muu taho, kosminen voima tai bakteerikanta päättäisi minulta itseltäni piilossa kohtalostani. Kontrollin menetyksen pelko on niin voimakasta, että johtaa usein ahdistuneisuushäiriöön. Häiriö antaa sen kantajalle vain pieniä levollisia, täysin pelottomia hetkiä. Joissain tapauksissa kuljetaan läpi elämän lievässä stressitilassa.

Mutta näinhän suurin osa elävistä olennoista elää. Siis vailla tietoa tulevasta. Myrkkykäärme voi huitaista hampaallaan oksalla kuorsaavan simpanssin jalkaa, pinnassa kiiluva makoisa mato voikin kätkeä sisäänsä ahvenen suolistavan metallikoukun.

Me, ihmiset, päätämme niin monen muun kohtalosta, että pelon luulisi olevan viimeinen asia, joka päässämme liikkuu. Mutta niin vain tunnen taas pulssini kiihtyvän. Päähäni noussutta kuhmua on kutittanut aivan liian kauan.

 

 

Essee on ilmestynyt alunperin Nuoren Voiman Iho-numerossa (3-4/2019). Irtonumeron voi tilata osoitteesta sofia.koistinen at nuorenvoimanliitto.fi, paperilehden tilauksen voi tehdä täällä