Hän polttaa vielä sikarin, hän pukeutuu vielä satiiniin - Ragnar Kjartanssonin Visitors
Ragnar Kjartanssonin The Visitors (2012) on kuulemma 2000-luvun paras taideteos. Koska paras kiinnostaa aina, Maaria Ylikangas lähti katsomaan teosta.
Taiteilija on ottanut teoksensa nimen Abban viimeisestä levystä, ja puhuu teoksessa soivasta kappaleesta alakuloisena Abbana. Itsessään ”My feminine ways” kuulostaa vinkuvalta indieltä, siltä popmusiikin lajilta, jossa korkealta laulavat miesäänet sekoittuvat soitinmattoon kuin rentoutuskasetilla tunnelmoiva enkelkuoro. Sanat ovat sitä syvällisemmät mitä vähemmän niistä saa selvää.
Once again I fall into my feminine ways, he laulavat. Teksti on Ragnarin ex-puolison kirjoittama runo. Tai siis taiteilija Ásdís Sif Gunnarsdóttirin.
The Visitorsista nauttineet kriitikot – heitä on paljon! – kiittävät erityisesti teoksen intiimiyttä. On kuin olisi itsekin saanut kutsun, teos upottaa maailmaansa. Se on toisin sanoen immersiivinen, vaikka se on mediaalisesti aika perinteinen (vaikkakin teknisesti ottaen 9-kanavainen esillepano on tehokas ja hieno).
Ragnar sai Ars Fennica –palkinnon toisesta teoksestaan ("Scenes from Western Culture", 2015). Ehdokkaita esittelevällä palkintosivulla abstrakti taidepuhe nousee aivan omiin korkeuksiinsa:
”Esittäminen ja lavastaminen ovat Kjartanssonin tärkeimmät keinot tarjota yleisölle aitoja elämyksiä ja kokemuksia. Kaiken ytimessä on arkielämämme emotionaalisten kerrostumien, sosiaalisten ulottuvuuksien ja ristiriitaisuuksien havainnointi. - - Hänen työnsä on oodi taiteelle itsessään, mutta myös sen toteutus. Samalla kun luomme taidetta, musiikkia, teatteria, elokuvaa, kirjallisuutta ja kuvataidetta ja nautimme niistä, mielemme avartuu inhimilliseen tutkiskeluun. Kjartansson soveltaa tätä epävarmaa tiedettä eri taidemuotoihin tehden milloin viittauksia niiden historiaan, milloin omaan elämänkertaansa. - - tuloksena on ihanan ja naurettavan yhdistyminen. Nämä kaksi törmäävät herkeämättä toisiinsa, todellisuus vastaan taide, epäilys vastaan toivo. Ne estävät toinen toistaan, heijastavat toinen toistaan, tai lopulta sulautuvat yhteen.”
Jossain epämääräisyytensä uumenissa teksti kuvaa The Visitorsia. Se vetoaa kenties luovuuteen, kenties nautinnonhaluun. Takertuu kenties hetkeen, jona kaikki on hyvin. Elämys, kokemus.
*
The Visitorsia katsoessa minulle tulee samanlainen olo kuin lukiessa traagisia romaaneja amerikkalaisesta ylemmästä keskiluokasta.
Tässä minä katson kun pohjoisen pallonpuoliskon kulttuuri-jetset pitää hauskaa. En tunne saaneeni kutsua näihin juhliin, mutta luulen, että toisto, teoksen kesto ja sen fyysinen koko näyttelypaikalla imaisevat sisäänsä, mutta jos kappale ärsyttää koko ajan enemmän, lentää ulos.
Mutta millaisesta maailmasta? Taidekritiikki puhuu siitä abstraktioin: Nuoruuden loppu. Rakkauden loppu. Ystävyyden voima. Ihmisten keskinäinen yhteys. Valoisuus. Rappioitunut kartano, Astorin suvun omistuksessa, New Yorkin osavaltiossa.
1800-luvulla Astorit olivat yksi Yhdysvaltain rikkaimpia sukuja. Astorit rikastuivat turkiskaupalla ja ökyrikastuivat kiinteistöillä. Rikkaat Astorit asuvat kaupungissa, köyhät maalais-Astorit 1800-luvun alussa rakennetussa Rokebyn kartanossa, joka oli erittäin huonossa kunnossa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Alexandra Aldrich kertoo muistelmissaan suvun rappiosta: ”Köyhyytemme oli suuri salaisuus”. Nykyään kartanon tilanne on parantunut esimerkiksi lahjoitusten ja verohelpotusten myötä, ja se on taiteilijoiden käytössä.
Muusikot ovat kartanon eri huoneissa. Iltavalo heittyy sisään isoista ikkunoista. Puulattiat ovat puhtaat. Prameat seinäpaperit kertovat historiallisesta miljööstä. Kauhtuminen näyttää kuvissa lähinnä romanttiselta, rapissut laasti tekee tilasta lämpimän ja nostalgisen.
Helmi Kajaste kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos, 2020) rakennettujen tilojen läsnäolosta ja merkityksistä elokuvissa.
”Rakennus uskottelee olevansa pysyvä, ja elokuva uskottelee olevansa elävä”. (9)
Kamerat kuvaavat muusikoita eri huoneissa. He ovat suuren osan ajasta kääntyneitä sisäänpäin, elävät musiikissa, kuten ihmiset, jotka keskittyvät johonkin. Näyttämöllä ja ei, samaan aikaan. He uskottelevat improvisoivansa, he uskottelevat juhlia.
*
Rakastan Grey Gardens –dokumenttia (1975), jossa Big Edie (Edith Bouvier Beale) ja Little Edie esiintyvät itsenään. Dokumentissa on rappeutuneen kauneuden lisäksi sellaista kovuutta ja julmuutta, joka tekee käsiin hajoavasta kartanomiljööstä ja syöksykierteessä olevista yläluokan naisista inhimillisiä. He jollain tapaa vapautuvat luokastaan olemalla täydellisesti sen vankeja, ja epäonnistumalla täysin elämään luokan vaatimalla tavalla. He eivät pysty kohtaamaan nykyisyyttään, kuten käytännön ihmiset, vaan ovat aina eilisen juhlissa, joihin heidät kutsutaan vielä, minä tahansa päivänä.
Kajaste kirjoittaa: ”täällä taisteluun entropiaa vastaan suhtaudutaan penseästi - - Grey Gardensissa puutarha ja talo hajoavat hitaasti yhdessä lomittautuneina toisiinsa” (43). Jos puutarhan villiintyminen on merkki degeneraatiosta, sitä ei näy enää Ronkebyn huvilassa, johon Ragnar on kerääntynyt kavereineen. Ruoho on siistiä. Kuistin pylväikkö hohtaa valkeaa.
Once again I fall into my feminine ways. Feminine ways?
Popkappaleiden sanoituksilla ei ole merkitystä, tai niillä on mitä tahansa merkitystä, mutta runoilla on. "My feminine ways" luuppaantuu kuitenkin itsensä trivialisoivaksi poplauluksi. Kuten pop, se kuljettaa viestinsä tarttuvana, kyseenalaistamattomana, tuntee olevansa tyypillisellä tiukkapipon ylitulkintaisella harhapolulla, kun ei tempaannu tunnelmaan ja tarinaan. Teoksen taustalla on Ragnarin parisuhteen päättyminen ja se merkitsee itsessään uutta alkua. Mies- ja naishahmot näyttävät hyvin erilaisilta. Naiset eivät käytä housuja. Itse esityksessä mieskuoro ottaa feminiinisen prinsiipin haltuunsa, äänimassasta erottuu lapsekas naisenääni. Taantumus "naisellisiin tapoihin" ja mysteeriksi, kutkuttelevaksi, kuten naisellisuus nyt tuppaa jäämään. Huoh.
"There is nothing you can do" -toisto on musiikillisesti ja temaattisesti tiheä (puolenvälin jälkeen). Vaikka tekotapa on ollut sellainen, että yksityiskohtaisia taidehistoriallisia viittauksia on ollut mahdoton koodata teoksen sisään, ne koodautuvat sinne silti. Lapsenääninen nainen, joka soittaa osan aikaa kitaraa ja osan aikaa vain laulaa, näyttäytyy filmillä kuin 1800-luvun hysteriakuvien malli. Valkoisiin pukeutuneen naisen ruumiillistama passiivinen epätoivo rinnastuu pianistimiehen sikarin massiiviseen tuprahdukseen.
There’s nothing you can do muuntuu kuin avainsanoiksi maailmaan. Tämän teoksen maailmaan. ”Fall into”, lankeaminen, jälleen, eikä mitään ole tehtävissä. Hetki pysähtyy tässä, ja pysähtyneisyys sisältyy teoksen ja esityksen kestoon.
Who’s cruel?, laulavat naiset. Juuri naiset. Äskeinen valkopukuinen nostaa akustisen kitaran pystyyn syliinsä. Kysymys ei oikeastaan ole kysymys, vaan osa säettä "as if I'm the only one who's cruel".
Pitkitetyn musiikkivideon lopussa väki alkaa kerääntyä samaan huoneeseen. Sängyllä, vihreän peitteen alla, maannut nainen nousee, hän on alasti, samaan aikaan nousee ammeesta alaston Ragnar. Kun valot syttyvät sisällä, ihmiset suuntaavat ulos shampanjakuplissa ja sikarinröyhyssä leijuen. Sikari on miesten, se ei varmaankaan ole feminiininen tapa.
*
“The more often I see it, the more I come to inhabit its rooms”, kirjoittaa Guardianin kriitikko Adrian Searle kuluvan vuosituhannen parhaasta taideteoksesta. Hän mainitsee huoneet. Sen sijaan Sanna Lipponen puhuu Editin arvostelussa epäpaikasta, jonka katsoja saa teoksen ääressä. Katsomisen piste leijuu huoneiden ulkopuolella ja välillä. Se on tilaa, jota missään rakennuksessa ei ole.
Kutsua juhliin ei ole. Teos tekee katsojastaan aaveen – jos kummituksia on, tällainen tila on se, jossa ne leijuvat. Ruumiillistuminen ei ole mahdollista, there’s nothing you can do.
Mutta miksi tämä olisi 2010-luvun paras teos? Kansainvälisen eliitin itseensä sulkeutuneet jamit rappeutuneessa kartanossa, jossa on, lähteestä riippuen, 43 tai 48 huonetta? Sikaria, skumppaa, satiinia? Ihanko totta.
Kuvat ovat still-kuvia Youtuben The Visitors -tallenteesta.