Niclas Mäkelä, Otava
puutosen kuva
Sanna Puutonen

Arkkitehtuurin kielellä

Juttu
|
Taija Roiha
|

Kirjailija Sanna Puutonen opiskeli arkkitehtuuria, mutta päätyi tutkimaan rakennuksia kirjoittamisen keinoin. Novellikokoelma Sydänmuuri (Otava, 2021) on Puutosen esikoisteos.

 

Taija Roiha: Opintojesi jälkeen päädyit kirjoittamaan arkkitehtuurista. Mikä tässä aiheessa kiehtoo juuri kirjoittamisen näkökulmasta?

Sanna Puutonen: Haluni kirjoittaa lähti liikkeelle arkkitehtuurin kielestä. Olen kasvanut Lapualla, jossa sijaitsevaan Engelin suunnittelemaan tuomiokirkkoon liittyy paljon erilaisia paikkakunnan historiaan kiinnittyviä myyttejä ja tarinoita. Aloin kirjoittaa niistä. Tuomiokirkkoa koskeviin lähdemateriaaleihin perehtyessäni huomasin, että ne oli kirjoitettu arkkitehtuurille ominaisella ilmaisutavalla, arkkitehtuurin kielellä. Tuo ilmaisutapa alkoi kiehtoa minua, se alkoi tuntua kaunokirjalliselta.

Kirjoittamisessa juuri kieli on minulle tärkeää. Kertomukset eivät välttämättä inspiroi, enkä itse kirjoittajana halua lähteä kirjoittamaan ihmisten tarinoita. Kyse on kielestä ja siitä, mitä sillä voi ilmaista. Kaikki nämä asiat kohtasivat tekstissä, jota silloin työstin, ja se kannusti löytämään muitakin rakennuksia ja niiden taustalla olevia asioita, joita voisi samalla ilmaisutavalla purkaa proosan muotoon.

 

TR: Millaista on mainitsemasi arkkitehtuurin kieli?

SP: Tavallaan kyseessä on ammattislangi siinä missä mikä tahansa muukin. Slangiin liittyy tiettyjä vakiintuneita ilmaisuja, esimerkiksi pohjapiirros on ”plaani” ja betonibrutalistista rakennusta saatetaan kutsua rumankauniiksi. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään sanoista, vaan kieli itsessään toimii syvemmällä lauserakenteissa ja ilmaisun tavoissa. Kieli on pysynyt hämmästyttävän samanlaisena aikakaudesta toiseen – huomasin tämän lukiessani Temppeliaukion kirkkoa koskevan arkkitehtuurikilpailun selitetekstejä. Kyseessä on hyvin omanlaisensa ilmaisutapa, joka sekoittaa taidepuhetta ja akateemista diskurssia, yhdistäen näihin myös insinöörimäistä rationaalisuutta.

 

TR: Tila toimii usein myös hallinnan välineenä, ja tämä teema näkyy monissa novelleissasi. Miten ajattelet tilan kontrolloivan käyttäjäänsä?

SP: Yksi Sydänmuurin keskeisistä aiheista on kysymys siitä, kuka ohjaa ja ketä. Rakennettu ympäristö saa aina alkunsa arkkitehdin tai suunnittelijan kynästä, ja suunnittelijalla puolestaan on omat lähtökohtansa, jotka ovat tietysti myös aikakauteen sidoksissa olevia. Nykyään esimerkiksi korostetaan paljon tilojen käyttäjien tarpeita. Mutta olivatpa nuo lähtökohdat mitä tahansa – taiteellisia, ideologisia tai jotain muuta – niin suunnittelu saa aina alkunsa niistä. Jollain lailla ihmisten toimintaa pyritään siis jäljittelemään ja sen kautta ohjaamaan jo suunnitteluvaiheessa.

Mutta kun tila otetaan käyttöön, vuorovaikutus muuttuu. Käyttäjät alkavat itse käyttää rakennuksia ja ympäristöä oman mielensä mukaan, vaikkapa oikaisemalla nurmialueen poikki tai heittämällä takin ovenkahvaan, jolloin se muuttuukin naulakoksi. Tällaisen vuorovaikutuksen tarkasteleminen on vaikuttanut paljon Sydänmuuriin.

On helppo keksiä esimerkkejä rakennuksista, joiden käyttötarkoitus muuttuu tai on muuttunut ihan kokonaan. Esimerkiksi Lapuan patruunatehtaalla valmistettiin alun perin ammuksia valtion tarpeisiin, mutta nykyisin sen tiloissa toimii musiikkiopisto ja kulttuurikeskus. Näihin muutoksiin liittyy aina myös paikan hengen muutos. Omalle sukupolvelleni patruunatehdas on merkinnyt vapaa-aikaa ja mahdollisuutta nähdä ystäviä. Vanhempieni sukupolvelle se on traaginen paikka, jossa tapahtui suuronnettomuus – monet tuohon ikäluokkaan kuuluvista ovat menettäneet siellä vanhempansa. Nämä kaikki muistot kerrostuvat yhdessä paikassa.

Käyttäjät alkavat itse käyttää rakennuksia ja ympäristöä oman mielensä mukaan, vaikkapa oikaisemalla nurmialueen poikki tai heittämällä takin ovenkahvaan, jolloin se muuttuukin naulakoksi.

TR: Joskus myös yksittäinen ja hyvin lyhytkestoinen tapahtuma voi laukaista muutoksen tarpeen, kuten novellissasi ”Julkisivu”. Kirjoitat: ”Eräänä päivänä koulu lakkaa tunnin ajaksi olemasta koulu. Tämä saa arkkitehtikunnassa aikaan vilkkaan keskustelun siitä, millaisten periaatteiden mukaan kouluja tulee jatkossa suunnitella.”

SP: Teksti kuvaa odottamatonta, radikaalia tapahtumaa, jonka seurauksena jotain tilaa täytyy tarkastella täysin uudenlaisesta näkökulmasta käsin. Novelli ei kerro kouluampumisesta, mutta sai pontensa siitä. Koulu on arkinen tila, jonka suunnittelussa on tavattu miettiä sellaisia asioita kuten onko tiloissa hyvä oppia, vetääkö ikkunoista, pääseekö luokkiin helposti kulkemaan ja onko niissä hirveästi portaita ja hissejä, joita oppilaat joutuvat käyttämään. Yhtäkkiä tällaista arkista asiaa aletaan tarkastella miettien, että pääseekö luokasta pakoon ja mihin siellä voi piiloutua, saako ovet lukittua luokan puolelta. On absurdia, miten nopeasti tuollainen pohdinta voi käynnistyä sen jälkeen, kun yksi ihminen päättää ottaa tilan käyttöönsä tavalla, jota kukaan ei olisi osannut aikaisemmin edes kuvitella.

 

TR: Noin väkivaltainen muutos on myös mentaalinen, se aiheuttaa ahtauden tunteen.

SP: Kyllä. Ja jos miettii muutosta, jota ajaa jokin muu kuin väkivalta, niin kyllähän esimerkiksi arkkitehtuurin tyylisuuntauksissa siirtyminen funktionalismiin on ollut käänteentekevä hetki. Esimerkiksi klassismia tai kansallisromantiikkaa edustavassa arkkitehtuurissa julkisivukoristeluilla oli suuri merkitys, ja niiden opiskeluun käytettiin arkkitehtikoulutuksessa paljon aikaa. Funktionalismin myötä siirryttiin ajatteluun, jossa kaiken muodon pitäisi seurata käyttötarkoitusta tai perustua siihen. Myös arkkitehtuuriin ja taiteeseen liittyvät ideologiat ovat saaneet nopeasti aikaan suuria mullistuksia. Yksinkertainenkin oivallus voi näkyä radikaalina muutoksena kaavassa tai katurakenteessa.

 

TR: Novellissa ”Juhlat” esiintyy Graafikko-niminen hahmo, joka kirjoittaa luonnosvihkoonsa, miten ”edistyksessä on kyse miehen kyvystä kontrolloida ympäristöään”. Mitä tekemistä kontrollilla on sukupuolen kanssa?

SP: Naiset on sekä tilan tekijöinä ja että käyttäjinä huomioitu historiassa huonosti, ja se kehitys on edelleen käynnissä. Vielä omina opiskeluaikoinani kiersi tarinoita professoreiden saunaseuroista, joissa oli mukana vain miesopiskelijoita. Arkkitehti-lehti julkaisi vielä 2010-luvulla ”naisarkkitehteihin” keskittyneen teemanumeron. Naisarkkitehti on siis jotain muuta, jotain enemmän tai vähemmän kuin normitettu idea arkkitehdistä. Naisten perustamia arkkitehtitoimistoja on Suomessa edelleen merkittävästi vähemmän kuin miesten – siitä huolimatta, että opiskelijamäärät ovat alalla nykyään sukupuolijakaumaltaan tasaisia. Eli jotain alalla vielä on pielessä. Ja tietysti historiasta löytyy paljon esimerkkejä sivuutetuista arkkitehtinaisista: Wivi Lönn, Salme Setälä, Aino Aalto… Vasta viime vuosina heidän työtään on alettu kunnolla tutkia.

Naisia on ajan ideologian hengen mukaisesti yritetty kontrolloida myös esimerkiksi asuntojen pohjakaavojen suunnittelussa. Keittiö tavattiin sijoittaa erilliseksi kopiksi mahdollisimman kauaksi seurustelutiloista. Tämän seurauksena illalliskutsuilla nainen eristettiin keittiöön ja isäntä viihdytti vieraita olohuoneessa. Hyvin konkreettiset tilajärjestelyt ovat siis vaikuttaneet siihen, millaisen roolin nainen voi yhteiskunnassa tai edes omassa kodissaan saada.

 

TR: Novellejasi lukiessani huomasin usein ajattelevani arkkitehtuurista tuttuja havainnekuvia. Tilojen suunnitteluun ja käyttöön liittyvien ristiriitojen käsittelyn kautta tunnutaan kommentoivan toiveiden ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta; sitä, miten todellisuus ei aina jäsenny havainnekuvien mukaan.

SP: Arkkitehtuuria opiskellessa törmää pulmaan siitä, että kaksiulotteisilla piirroksilla pitäisi antaa rakennusohjeet sille, mistä tulee kolmiulotteista ja todellista. Eihän millään piirroksella voi sellaisen todellisuuden kaikkia ulottuvuuksia tavoittaa. Rakennus on esimerkiksi kuvattava monella eri mittakaavalla, joissa kaikissa on eri tarkkuustaso: yleisnäkymiä ja detaljipiirustuksia. Silti on asioita, joita suunnitelma ei tavoita. Ajatellaan esimerkiksi metallista ikkunankahvaa. Miltä se tuntuu? Kuinka se kiiltää, jos ilma on kostea tai jos joku on koskettanut sitä rasvaisella kädellä? Entä miten ikkunat heijastavat? Tällaisiin asioihin ei piirustuksella pääse käsiksi. Tämä puolestaan vertautuu suoraan kieleen. Kieli on ihmisen paras yritys jäljitellä maailmaa ja rakentaa sitä. Jos sanoja ei ole, onko sitä olemassa? Myös Sydänmuuri on omanlaisensa yritys rakentaa sanoilla jonkinlaista maailmaa. Tulkintoja on yhtä paljon kuin lukijoita tekstillä. Siinä mielessä arkkitehdin ja kirjoittajan työt vertautuvat toisiinsa.

 

TR: Entä voiko oletettua tilankäyttäjää verrata oletettuun lukijaan?

SP: Nykyään rakennussuunnittelua ei voi enää tehdä niin, että arkkitehti jättäisi käyttäjät täysin huomioimatta. Taiteellisesti orientoitunut kirjallisuus puolestaan voi toimia niin, ja tietyllä tavalla sen pitääkin. Toki arkkitehtuurin historiasta löytyy esimerkkejä, joissa on edetty ensisijaisesti suunnittelijan, ei käyttäjän tarpeiden mukaan. Yksi esimerkki tällaisesta on Mies van der Rohen suunnittelema lasiseinäinen Farnsworth House, jonka tilaaja Edith Farnsworth syytti arkkitehtia hänen toiveidensa sivuuttamisesta suunnittelussa. Kiistaa ratkottiin lopulta oikeudessa asti.

Naisia on ajan ideologian hengen mukaisesti yritetty kontrolloida myös esimerkiksi asuntojen pohjakaavojen suunnittelussa. Keittiö tavattiin sijoittaa erilliseksi kopiksi mahdollisimman kauaksi seurustelutiloista.

En pysty ajattelemaan lukijaa aktiivisesti silloin kun itse kirjoitan, kustannustoimittaja toivottavasti ottaa sen roolin. Koen, että teksti sanelee omat tarpeensa. Edes kirjoittaja itse ei voi niitä aina määrittää. Usein käy niin, että ajattelen haluavani tehdä tietynlaisen tekstin, mutta lopputulos on jotain ihan muuta. Ennalta-arvattavuus olisikin tylsää. En olisi kirjailija, jos taiteen puolella prosessit olisivat täysin suoraviivaisia.

 

TR: Mainitsit Salme Setälän, joka tunnettiin paitsi arkkitehtinä, myös kirjailijana ja kääntäjänä. Myös 2020-luvulla on monet arkkitehdit ovat päätyneet kirjoittamisen pariin. Mikä tätä selittää?

SP: Monet arkkitehdit ja valearkkitehti-dropoutit, jollaisia itsekin edustan, ovat löytäneet ilmaisukanavia kirjoittamisen ohella musiikista, kuvataiteesta ja graafisesta suunnittelusta. Arkkitehtuuri on monessa mielessä alana melko konservatiivinen – jo kustannuspaineiden vuoksi luovuus asettuu tiukkoihin raameihin. Ehkä irrottelun tarve muilla taiteenaloilla on seurausta tästä.

 

TR: Tämän Nuori Voima -lehden numeron teema on Talo. Mitä talo merkitsee sinulle?

SP: Talo on jotain rakennettua, ihmisen tekemää erotuksena luonnosta. Talo on myös kokonaisuus, josta kaikilla ihmisillä on jokin kokemus. Jos lapselle antaa paperin käteen, niin paperiin usein ilmestyy nurmikko, nurkka-aurinko ja talo. Talo tulee varhain käsityspiiriin, siinä on jotain kiinnostavaa. Se on suoja. Lapset rakentavat omia majojaan. Talo merkitsee paikkaa ja sen omaksi ottamista. Uudisraivaajat valtaavat itselleen paikan, rakentavat sille talon ja kutsuvat sitä sitten omakseen. Symbolina talo on monikäyttöinen: katonah-joogassa kehoa käsitellään talona, jossa on erilaisia huoneita. Niissä voidaan käydä ja niitä voidaan siivota. Talo toimii vertauskuvana joka suuntaan – elämästä ja kuolemasta, melkein mistä tahansa. Talo on käsinkosketeltavuudessaan enemmän kuin rakennus. Siinä on jotain pienipiirteistä, kenen tahansa käsitettävissä olevaa. Talo on myös paikka, jossa lähtökohtaisesti asutaan. En nimittäisi esimerkiksi kauppakeskusta taloksi.

Ihan tavallinen rintamamiestalo oli liekeissä ja ikkunoista puski savua. Kuva oli hirvittävä ja jotenkin väärä. Elämän paikka tuhoutuu.

TR: Asuttamaton talo on aina jotenkin unheimlich.

SP: Etelä-Pohjanmaalla on tapana polttaa keväisin pääsiäiskokkoja. Nuorempana ajeltiin kylillä ja käytiin katsomassa niitä. Jossain keskustan ulkopuolella oli sytytetty autiotalo palamaan kuin se olisi kokko. Ihan tavallinen rintamamiestalo oli liekeissä ja ikkunoista puski savua. Kuva oli hirvittävä ja jotenkin väärä. Elämän paikka tuhoutuu.

Toisaalta autiotalot ovat myös romantisoituja paikkoja. Elämän katoaminen luo tilaa mielikuvitukselle, niihin tuodaan uudenlaista elämää, siitä vallataan ja aletaan käyttää erilaisin tavalla.

 

TR: Entä talo metaforana – onko se kuluneisuudessaan tuomittu epäonnistumaan?

SP: Luin Sydänmuuria varten Rakennustiedon kustantamaa kirjasarjaa nimeltä Kerrostalot. Kirjoissa on eri vuosikymmeniä käsitteleviä osuuksia, ja niissä pureudutaan syvälle asuinkerrostalojen rakenteisiin. Sieltä löytyy kaikenlaista kiinnostavaa. Talon ilmiselvä symboliikka liikkuu seinät-katto-huoneet-tasolla kuin lapsen piirustus. Mutta eihän lapsen piirtämällä kaksiulotteisella mökillä ole mitään tekemistä oikean talon kanssa. Tätä voi ajatella banaalina metaforana. Taloissa voi kuitenkin mennä paljon syvemmällekin: ajatellaan vaikka sitä, miten vanhoja rautatiekiskoja on käytetty kerrostalojen raudoituksessa. Ajattelen, että tällaisiin seikkoihin perehtymisen kautta talon metaforiikkaa on mahdollista laajentaa. Sitä ei siis ole täysin kulutettu loppuun, vaikka tietty banaaliuden vaara häilyykin.

 

Haastattelu on julkaistu alun perin Talo-numerossa (1/2022).