Idästä Eedeniin
Unkarilainen László Krasznahorkai riisuu ihmisen empatiasta ja koettelee vyöryttävällä kerronnallaan lukijansa hikirauhasia, kertoo kirjailijan teoksia suomentanut Minnamari Sinisalo (os. Pitkänen). Krasznahorkain poetiikka paljastaa, miten suljettu järjestelmä suomen kieli on.
Johanna Osváth: Olet suomentanut unkarilaiselta László Krasznahorkailta (s. 1954) kaksi teosta: esikoisteoksen Saatanatango (Sátántangó, 1985, suom. 2019), joka oli myös ensimmäinen kaunokirjallinen käännöstyösi, sekä heti perään sen temaattisen jatko-osan Vastarinnan melankolia (Az ellenálás melankóliája, 1989, suom. 2022). Krasznahorkai tunnetaan toivottomuuden teemoissa rypevästä dystooppisesta, pitkiä lauseita vyöryttävästä tyylistään. Miksi juuri Krasznahorkai, eikö olisi ollut helpompiakin vaihtoehtoja?
Minnamari Sinisalo: Sain aikoinaan käsiini Outi Hassin kääntämän Krasznahorkain ”Ulkoista tulta” -novellin.1 Novelli on järkyttävän hieno, se teki minuun heti suuren vaikutuksen. Saatanatango tuli teoksena minulle tutuksi alun perin Béla Tarrin ohjaaman elokuvaversion kautta, vaikka ymmärsin elokuvaa oikeastaan vasta teoksen lukemisen jälkeen.
Minulle kääntämisen ydin on tekstin sisällössä, enkä mielelläni tingi siitä. Halusin yksinkertaisesti kääntää hyvää ja sytyttävää kaunokirjallisuutta. En tajunnut alkuun projektin pähkähulluutta.
JO: Minkälaisia kompastuskiviä kohtasit Saatanatangon ja Vastarinnan melankolian kääntämisen lomassa?
MS: Krasznahorkain kieli on hirveän tiivistä ja unkarin informaatiorakenne on erilainen kuin suomessa. Pätkiä informaatiosta uhkaa jatkuvasti tipahtaa pois, sillä unkarin kieli on täynnä esimerkiksi suuntaa ilmoittavia verbiprefiksejä, joiden sisältämä tieto on avattava suomessa sanallisesti. Myös pilkutus on erilaista: pitkässä virkkeessä unkari sallii enemmän pilkutusta kuin suomi, ja Krasznahorkai käyttää tätä mahdollisuutta enemmän kuin mitä suomenkielinen teksti antaa periksi. Tämän vuoksi käännös kuulostaa hitaammalta kuin alkukielinen teos.
Onneksi kielisukulaisuuden myötä unkarin kielen rytmi ja poljento, rakenne sekä sanojen pituudet ja painotukset ovat samankaltaisia kuin suomessa. Muunlaisissa kielissä tilanne on vaikeampi: esimerkiksi Saatanatangon englannintaja George Szirtes käänsi kirjaa kymmenen vuoden ajan. Osana käännöstyötä minunkin piti tietenkin raivata uusi tila suomenkieliselle Krasznahorkaille.
Sanaston osalta vastaavuuksia oli välillä vaikea löytää, sillä teokset kuvaavat sosialistista todellisuutta. Saatanatangon maailmassa juodaan paljon kevertiä, joka on halpa ja vahva erilaisista litkuista valmistuva alkoholijuoma ja sellaisenaan niin omanlaisensa ilmiö, ettei se käänny suomeksi oikein mitenkään. En halunnut suomennoksessa kotouttaa tai selittää ilmiöitä liikaa. Kevert jäi kevertiksi.
JO: Krasznahorkai on sanonut, että piste ”kuuluu Jumalalle, ei ihmiselle”, ja siksi hän välttelee sen käyttämistä. Unkarilaisen pitkän virkkeen mestareiksi lukeutuvat myös nobelisti Imre Kertész sekä Suomessakin hyvin tunnettu Péter Nádas. Mikä ajaa unkarilaisia kirjoittajia kohti pitkää virkettä?
MS: Krasznahorkai käyttää pistettä säästeliäästi, mutta sulkee sen sisään aina jonkinlaisen eheän kokonaisuuden. Piste edustaa Krasznahorkaille kuolemaa ja Immanuel Kantin hengessä – yksi Vastarinnan melankolian lukemattomista filosofisista, historiallisista ja hengellisistä viittauskohdista – jonkinlaista arvostelmaa. Unkariksi tuo arvostelmaa kuvaava sana on ítélet, joka kääntyy tässä yhteydessä ennemmin lopulliseksi tuomioksi, Raamatun hengessä.
Unkarilla on vahva, pitkä kirjallisuushistoria – esimerkiksi moderni prosaisti Guyla Krúdy voidaan nähdä pitkän virkkeen ja monipolvisuuden kehittelijäksi. Sen lisäksi unkarilaisissa on jotain mahtipontisuutta ja melodramaattisuutta. Kirjailijathan etsivät aina kielen ja kirjallisuuden rajoja, ja unkari kerta kaikkiaan venyy ja taipuu aivan erityisellä tavalla. Sen rajat ovat pidemmällä kuin monissa muissa kielissä.
JO: Unkarin kieli on tosiaan hyvin kirjallisesti rikasta ja avoimempaa leikille. Mahdollistaako unkarinkielisen kirjallisuuden kääntäminen uusien ilmaisutapojen esittelyn suomen kielelle, kutsuuko se esiin kielellisesti uutta?
MS: Unkari on kielellisenä järjestelmänä avoin, toisin kuin suomi. Unkarin kieli kannustaa leikkiin ja kokeiluun, ja unkarilaiset nauttivat uuden keksimisestä ja kielen rajojen koettelusta. Tämä näkyy vaikkapa kiroilun ja sananlaskujen luovuudessa. Suomen kieli on päinvastainen: mitään ennalta sovittujen raamien ulkopuolelta ei voi tuoda, sillä teksti alkaa näyttää nopeasti todella oudolta. Uudet asiat ja ilmaukset täytyy tuoda vaivihkaa ja vähän latistetussa muodossa, mikä on sääli. Meillähän on kuitenkin yhteiset juuret – missä kohtaa on saavuttu tienhaaraan, josta on päädytty eri reiteille? Miksi meillä ei saa leikkiä, mutta heillä saa?
Unkarin kielestä kääntäminen tuntuu erityisen tärkeältä yhteisten kielellisten juurien vuoksi. Ammentamalla yhteisistä aineksista suomi voi peilata itseään kielellisesti. Toivon, että unkarin kielen kääntämisen kautta suomen kieleen voi tuoda uutta, sillä suljettu järjestelmä on hapeton. Kääntäminen on yksi parhaista tavoista altistaa kohdekieli uudenlaiselle luovuudelle.
JO: Krasznahorkai tunnetaan hitauden vaalijana: hän työskentelee pitkään ja hartaasti yhden teoksen parissa ja kannustaa lukijaa hitauteen. Aaltoileviin lauseisiin on pakko käyttää aikaa päästääkseen merkityksen jäljille. Edellä mainittu George Szirtes on kuvaillut Vastarinnan melankolian lauseita ”narratiivin hitaaksi laavavyöryksi” sekä ”suunnattomaksi kirjasinjoeksi”. Mihin Krasznahorkain kieli pyrkii?
MS: Nähdäkseni Krasznahorkai hakee hitaalla kielellään ja pitkillä lauseillaan reaaliaikaisuuden tuntua. Hyvä verrokki elokuvan puolelta on ohjaaja ja Krasznahorkain pitkäaikainen yhteistyökumppani Béla Tarr, jonka elokuvissa tapahtumia seurataan reaaliaikaisesti, leikkaamatta. Eräässä työpajassa Krasznahorkai kannusti 14–17-vuotiaita osallistujia harjoitukseen, jossa istutaan alas ja katsotaan auringonlasku alusta loppuun. Jonkinlaista meditatiivista ihmisen yhteyttä luonnon kiertokulkuun ja rytmiin hän hakee taiteellisella praktiikallaan. Ihmisen rytmi on vielä 80-luvulla ollut todella paljon hitaampi.
JO: Jos teokset ovat pyrkineet 80-luvulla reaaliaikaisuuteen ajatuksenvirrassa, mitä tuolle pyrkimykselle tapahtuu nykylukijan nopean leikkauksen aivoissa?
MS: Teksti on varmasti nykyihmiselle vaikeampilukuista kuin aikalaislukijalle, eikä nykylukija välttämättä tavoita tarkoitusta reaaliaikaisuudesta. Monet tuttuni ovat pahoitelleet, etteivät voi lukea Krasznahorkai-käännöksiäni, sillä eivät kerta kaikkiaan pysty pysähtymään tekstin vaatimalla tavalla. Itse olen harjoitellut hitautta Krasznahorkain tekstin kanssa elämisen myötä – olin paljon kärsimättömämpi ihminen ennen näitä käännösprojekteja!
Ihmisiä harhautetaan jatkuvasti siitä tosiasiasta, että elämässä ei lopulta tapahdu kauheasti mitään. Elämä on hidasta.
Meillähän on kuitenkin yhteiset juuret – missä kohtaa on saavuttu tienhaaraan, josta on päädytty eri reiteille? Miksi meillä ei saa leikkiä, mutta heillä saa?
JO: Krasznahorkai on sanonut Franz Kafkaan viitaten, että hänen teoksensa – olivatpa ne miten ”ankeita” hyvänsä – voi lukea läpi nauraen. Miten Krasznahorkain unkarilainen huumori kääntyy suomeksi?
MS: Huumori on keskeinen elementti Saatanatangossa ja Vastarinnan melankoliassa. Ilman huumoriahan ne olisivat täysin sietämättömiä! Krasznahorkai on erittäin taitava humoristi. Hänen tekstinsä on hyvin visuaalista ja huumori syntyy siitä, miltä joku näyttää tai miten joku käyttäytyy, millaisia pieniä eleitä hahmoilla on. Suomalaiselle unkarilainen musta huumori kääntyy hyvin, mutta sosialistiselle järjestelmälle nauraminen nyansseineen saattaa mennä monelta ohi. Kirjailija esimerkiksi kertoo paljon hahmojen vaatetuksen kautta, mutta vaatekappaleiden kulttuurisesti jaettu huumori välittyy hankalasti suomalaiselle nykylukijalle.
JO: Huumori syntyy myös moniäänisyydestä. Saatanatangossa ja Vastarinnan melankoliassa käytetään esimerkiksi lainausmerkkejä hyvin luovasti – aina ei ole selvää, kuka puhuu. Millaisia ovat teosten kertojat ja mitä Krasznahorkai yrittää kertojallaan kertoa?
MS: Kertoja on samankaltainen molemmissa. Hän selostaa kaiken muiden puolesta, mutta ei välttämättä ole luotettava tiedoissaan. Kertoja on selkeästi tarinan sisällä, puhuu ehkä hahmojen olan yli, mutta joissain kohtauksissa saattaa vaikkapa jäädä ulos katsomaan hahmon kulkua sisään. Lainausmerkkien avulla mukaan tuodaan – ehkä kertojan toimesta – hälyääniä, esimerkiksi yleisiä totuuksia tai kuluneita fraaseja, jotka asetetaan huvittaviin konteksteihin. Hahmot saattavat myös osallistua moniääniseen kerrontaan.
Kertojan valta korostaa hahmojen toivottomuutta: he ovat niin avuttomia, että jonkun muun on puhuttava heidän puolestaan. Kertoja myös osoittaa myötätuntoa ja toisaalta halveksuntaa tiettyjä hahmoja kohtaan.
Krasznahorkai on itse sanonut pelkäävänsä kertojaansa. Voi olla, että kertojan sulkeminen kirjan kansien sisään, kuin ansaan, tuo turvaa.
JO: Juurikin ansa ja hämähäkinseitti toistuvat Saatanatangon motiiveina, ja teos on täynnä eksyttäviä, temaattisia labyrintteja. Myös lukija joutuu loukkuun kielellisen vyörytyksen sekä teoksen ansoittavan lopun myötä. Minkälaiseen rooliin lukija asettuu Saatanatangon maailmassa?
MS: Olisi kiinnostavaa lukea affektitutkimusta Krasznahorkain kirjojen lukemisesta. Millainen onkaan tuo ylitsevuotavuuden ja uhan tunteen vaikutus vastaanottajaan? Esimerkiksi Saatanatangossa kirjailija rakentaa muodon tasolla verkkomaisuutta, asettelee toistuvia sanapareja sinne tänne, ja pitää lukijan jatkuvasti varpaillaan viittaustensa kanssa. Kielellinen vyörytys muistuttaa tilannetta, jossa keskustelukumppani pauhaa suu vaahdossa, eikä tilanteesta kehtaa lähteä, koska sopivaa taukoa ei ilmene.
Krasznahorkai ajaa lukijaa monin eri keinoin kohti samaa suuntaa: tuskanhikeä.
Ihmisiä harhautetaan jatkuvasti siitä tosiasiasta, että elämässä ei lopulta tapahdu kauheasti mitään. Elämä on hidasta.
JO: Näiden teosten aikalaiskritiikeissä korostuvat tutkija Boglárka Ráczin mukaan traaginen perspektiivi, kaikkialle levittäytyvä rapautuminen sekä tästä seuraava erillisyyden kokemus. Hahmot ja miljööt ovat toivottomia ja turvattomia, henkisyyden katoaminen leimaa ihmisyyttä. Matkanteko ja vaeltaminen ovat Krasznahorkain teoksille tyypillinen motiivi. Pieniin elämiinsä kyllästyneet ihmiset lähtevät etsimään jotain parempaa – suunta on selkeä, mutta päämäärä epäselvä, aivan kuin itse teoksissakin. Millaista maailmaa kirjailija pyrkii kuvaamaan ja miksi?
MS: Kodittomuus ja kuulumattomuus leimaavat Krasznahorkain hahmoja, ja teoksissa toistuu yltäkylläisen paratiisin etsiminen ja kaipuu. Teosten Eedenissä olisi varmaankin tarjolla lopulttomasti spritzeriä, tupakkaa ja seuraa. Vaikka Krasznahorkai kuvaa sosialistisen järjestelmän kurjuutta, poliittinen tulkinta hänen teoksistaan jää aina vähän vajaaksi. Kyse on muustakin: Krasznahorkai tarkastelee maailmaa, jossa Jumala on kuollut ja väärät profeetat juhlivat. Läpi teosten kulkee jonkinlainen kaipuu henkisyyteen, mutta en osaa sanoa, millainen Krasznahorkain jumala lopulta on.
Kirjailija luo kriittisen katseensa ihmiseen, joka unohtaa oman inhimillisen potentiaalinsa ja kätkee sen osan itsestään, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja erottaa meidät muista eläimistä. Teemat ovat yleisinhimillisiä ja ajattomia, eivätkä rajoitu sosialismin ongelmiin.
JO: Ajattomuuden potentiaali näkynee Krasznahorkain vastaanotossa. Kirjailija nousi New Yorkin intellektuellien suosioon 2010-luvulla Szirtesin käännöksen myötä. Susan Sontag on kuvannut Krasznahorkaita ”moderniksi unkarilaiseksi apokalypsin mestariksi”. Teoksissa on läsnä lähestyvän katastrofin tuntu, ja rapautuvan maailman keskeltä esiin nousee uudenlaisia vallan rakenteita. Ovatko läntiset maat löytäneet viimein samastumispinnan Krasznahorkain toivottomuuteen maailmanlopun kuvaston realisoituessa?
MS: Ekokriisin ja sotien myötä näin varmasti on. Juurikin vallan tarkastelu on olennaista Krasznahorkaille: hän kuvaa valtaa mekanismina, johon ihminen on auttamattomasti kietoutunut. Järjestelmä kannustaa heikoimpien tallaamiseen. Läpi kirjojen kulkee ajatus siitä, että ulospääsyä ei ole.
Holokausti on ajallisesti vain nurkan takana ja muukalaisviha nostaa taas päätään. Ihminen ei muista historiaansa, joka on kaikkea muuta kuin lineaarinen kehityskertomus. Suurin osa ihmisten ajasta ja tarmosta menee hierarkiassa pyörimiseen ympäristön tuhoutuessa ympäriltä ja inhimillisten arvojen jäädessä jalkoihin.
Saatanatango ja Vastarinnan melankolia ovat riisuttuja empatiasta ja välittämisestä, ne näyttävät ihmisen huonoimmillaan. Minut asetelma herättää ajattelemaan ihmisyyden ydintä ja sitä, miten herkkää se on. Krasznahorkai muistuttaa, että jokaisen ihmisen sisällä asuu potentiaalisesti sekä tappaja että taiteilija. Voimme valita näiden väliltä, mutta valinnan on oltava aktiivinen. Jos emme vaali herkkyyttämme ja taistele sen puolesta, tuhoutuu se mekanismin sisään.
Julkaistu alun perin Nuoren Voiman Käännös-numerossa (3-4/23).
Lue myös upouusi käännöskatkelma Sinisalon tulevasta Krasznahorkai-suomennoksesta!
- 1. ”Ulkoista tulta” -novelli löytyy teoksesta Mitä olet nähnyt ja kuullut. Valikoima uutta unkarilaista proosaa ja runoutta, toim. Anna Tarvainen, Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus 2010.
