Anna Mattsson
Sarkia
Sarkia | Anna Mattsson

Jäätikön pojat

Juttu
|
Artemis Kelosaari
|

Se oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä – tai jo ennen ensi silmäystä.

Äärimmäisyydet värittivät maailmansotien välisen ajan miesrunoilijoiden käsitystä elämästä, miehisyydestä ja miestenvälisestä halusta. Tarkastelussa Kaarlo Sarkian ja Uuno Kailaan traaginen rakkaus.

 

Se oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä – tai jo ennen ensi silmäystä. Kun Uuno Kailas (1901-33) tapasi runoilijatoverinsa Kaarlo Sarkian (1902-45) ensi kertaa syksyllä 1931, hänellä oli tälle valmiina kiihkeä rakkausruno. Kailaan kauniilla käsialalla 4.9.1931 kirjoittama runo on painettu Sarkian koottujen Runojen (1951) ensimmäisille sivuille. Se huokuu vakuuttuneisuutta siitä, että kirjoittaja on löytänyt kauan hakemansa sielunkumppanin luettuaan tämän runoja. ”Olet jäätikön poika, unessa nähnyt palmun. / Kaks kukkaa, tuttua mulle, on sielussasi: / terät mustan orkidean ja heleän valmun. / Sinut tunnen läheiseksi ja – kaukaiseksi…” (s. V)

 

Sarkia ihaili Kailasta yhtä paljon kuin tämä häntä. Kun he tapasivat, heidän välillään leimahti kiihkeä ihastus. Talven 1931-32 he viettivät kiinteästi yhdessä. Heillä oli paljon yhteistä: Kumpikin oli ollut yliherkkä lapsi, jonka läheisiä ihmissuhteita varjostivat toistuva hylätyksi tuleminen ja ulkopuolisuus.[1] Molempien merkittävä esikuva oli ranskalainen symbolistisen runouden edelläkävijä ja ”dekadenssin ylipappi” Charles Baudelaire (1821-67). Symbolismin ja dekadenssin tapaan myös Kailaan ja Sarkian runot ovat täynnä aistillisen unenomaista kuvastoa. Toisaalta kumpaakin riivasi ikuinen syyllisyydentunto, joka toi runoihin masokistisia kaikuja ja kauhutematiikkaa. Muun muassa Sarkian elämäkerturi Magnus Björkenheim on kiinnittänyt huomiota tähän ”dualistiseen elämänasenteeseen”, jossa yhdistyvät tuskallisesti ”puhtaudenkaipuu ja nautinnonhimo”, heleä valmu ja musta orkidea.

 

Tämä on tuskin mikään ihme. Kivun ja kuoleman uhka oli molempien elämässä läsnä, sillä kumpikin poti tuberkuloosia eli keuhkotautia. Lapsena torjuttu jää usein kärsimään ikuisesta epävarmuudesta, johon ei pysty löytämään muuta lääkettä kuin sen kääntöpuolen, eli suuruudenhulluuden.

 

Oman homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei ollut helppoa kummallekaan. Elettiin aikaa, jolloin homoseksi oli Suomessa kirjaimellisesti rikos. Siitä huolimatta Kailas oli jo vuodesta 1928 ollut jokseenkin avoin mieltymyksistään. Sarkia kirjoitti runossaan “Ainoa sana” (Velka elämälle, 1931): “Sua rakastan, sua, minä tässä / - sana se näin kuuluva on - / sua rakastan häpeässä, / läpi vaivan ja ahdingon, / sinut tahdon, muuta en mitään / - mitä muuta ma etsinkään! - / sua seuraan lännestä itään, / ja pohjasta etelään, / sua seuraan, kun kuolema kerran / vie tuomiolle sun, / olen omasi edessä Herran, / ja sun syystäsi puolet on mun.”

 

Runo ei luultavasti kerro Kailaasta, sillä se on kirjoitettu ennen runoilijoiden kohtaamista. Sen sijaan Sarkian kerrotaan kirjoittaneen runon ”Georgiini” (Unen kaivo, 1936) syksyllä 1931, juuri heittäydyttyään suhteeseen Kailaan kanssa. Hekumallista kukkakuvastoa pursuava runo julistaa hetkeen tarttumista, rakastamista ilman huomista.

 

Ei Kailaan ja Sarkian suhde kauaa kestänytkään. Se katkesi riitautumiseen keväällä 1932. Sarkian runo ”Daalia-uni”, selkeä jatko-osa ”Georgiinille”, antaa ymmärtää hänen jälkeenpäin muistelleen romanssia jonkinlaisena kauniina houreena. Vaikka miehet lyhyen välirikon jälkeen olivat vielä tekemisissä keskenään, heistä ei enää tullut yhtä läheisiä. Kiihkeä ihastus jatkui viileän kohteliaana ystävyytenä.[2] Silti Kailaan ja Sarkian suhteella on paikkansa dekadentissa ja homoeroottisessa traditiossa sekä sotienvälisen Suomen kulttuurielämässä.

 

 

Eros ja Idea

 

Kailaan elämäkerrassa hänen mainitaan rakastaneen useita miehiä palvovasti ja idealisoiden. Sarkia oli heistä viimeinen. Runoilijoiden suhteen päättymisen jälkeisenä syksynä, 1932, Kailas lähti hoitamaan tuberkuloosiaan Nizzaan. Hän ei koskaan palannut, siellä hän kuoli seuraavana vuonna. Tämä oli Sarkialle suuri järkytys.

 

Tiedetään - Sarkian kertoman pohjalta - että Kailaan runot ”Crescendo” ja ”Polvistunut” (Uni ja kuolema, 1931) on kirjoitettu Sarkialle. Kumpikin on sellaista umpi-ihastuneen palvovaa vuodatusta, jota yksikään meidän banaalin aikamme ihminen ei voisi julistaa ilman ironian suojakilpeä. Kailaan runoilijanääni on kuin jumalolennon nöyrä palvoja: “Siten jäsentes täydellisyyttä sun / syvin syleillä tunteeni saisi mun - / se vaippasi autuas oisi. Käsi luova jo maailman aamuna jos, / rakas, muovannut ois sinun olentos, / ei muita se olentoja loisi.” (s. 190-191)

Ei ole ihme, että Kailas viehättyi nimenomaan samankaltaisuudestaan Sarkian kanssa. Platonilaisessa eroksessa sama vetää samaa puoleensa, niin kuin antiikin ajattelussa muutenkin. 

Aiemmin Kailas oli tuntenut samoin muun muassa Bruno Schildtiä kohtaan, jonka rinnalla oli taistellut Aunuksessa. Schildt oli kadonnut sodassa, mahdollisesti joutunut venäläisten vangiksi, ja Kailas tunsi hänen kohtalostaan kalvavaa syyllisyyttä koko ikänsä. Schildtin muistolle hän kirjoitti novellin ”Bruuno on kuollut” (postuumissa kokoelmassa Novelleja, 1936), jossa kaatuneen ystävän ”aatelisprofiili tuttuine sukupiirteineen” kuvaillaan kuin hekumallisessa blason-runossa. ”Tein ystävästäni Bruunosta itsestäni pyhimyksen, jonka kuva on lähtemättömästi ihanan nuorukaisylevyyden perikuvana, mieskunnon symboolina, ajallista ja ajatonta kauneutta säteilevänä syöpynyt syvälle sieluuni”, Kailaan itsensä niminen kertoja vuodattaa.

 

Idealisoidulle rakkaudenkuvaukselle voi löytää vertauskohdan keskiaikaisesta hovirakkaudesta, jossa ritari palvoo etäistä Rouvaa. Kyse on uusplatonistisesta ajattelusta, jossa ikuisilla, henkisillä ideoilla on materiaaliset heijastuksensa maan päällä. Rakastettu edustaa Ideaalia isolla i:llä, kaikkea kaunista ja hyvää. Hovirakkauden tyypillinen roolijako on heteroeroottinen. Sen sijaan alkuperäisen platonismin mukaan Eros eli rakkaus on jalostavimmillaan kahden toisiaan ihailevan miehen välillä. Naistahan pidettiin miestä heikompana ja eläimellisempänä olentona.

 

Uusplatonismi heräsi henkiin ensiksi renessanssin aikana - se kaikuu muun muassa William Shakespearen soneteissa, joissa puhujan sydämen ovat vallanneet jalo nuori mies ja häijy nainen. Myöhemmin symbolistis-dekadentin liikkeen piirissä Wilde vetosi oikeudenkäynneissään ajatukseen miesten välisestä henkisestä rakkaudesta. Baudelaire loi runossaan symbolismin teorian ”vastaavaisuuksista” (les correspondances) konkreettisen ilmiön ja ideaalisen maailman välillä. Hänellä oli myös sekä henkisen että aistillisen rakkauden kohteet, jos kohta molemmat olivat naisia.

 

Sarkia oli hänkin perehtynyt Platonin filosofiaan. Palvova rakkaus toistuu hänen tuotannossaan, esimerkiksi kokoelmassa Unen kaivo on hekumallinen runo ”Rakkaudestani”: ”Korulausein en rakkaudestani haasta: / vähä sinulle ois kumu helskyvän vasken! - - Jos kelvata saan, rakas, portaaksi tiesi, / yli rintani käy lujan, hellän ja hartaan!” Runossa rakkauden kohdetta ei ole sukupuolitettu. On vain henkinen, mutta sitäkin kiihkeämpi Eros. Kyse ei ole biologisesta vietistä.

 

Tästä näkökulmasta ei ole ihme, että Kailas viehättyi nimenomaan samankaltaisuudestaan Sarkian kanssa. Platonilaisessa eroksessa sama vetää samaa puoleensa, niin kuin antiikin ajattelussa muutenkin. Jossain on idean täydellistymä, ja saman idean epätäydellisemmät muodot pyrkivät sitä kohti.

 

 

Elämää suurempi masokisti

 

Runoilijana Kailaalla oli esikuva, jota hän ei ollut koskaan ehtinyt tavata - tämä oli nimittäin kuollut taisteltuaan sisällissodassa valkoisella puolella. Juhani Siljo (1888-1918) oli Kailaalle ”Kuninkaanpoika”, kuten hän oli otsikoinut tälle omistetun runonsa. ”Alas painui, puoleen maan / pääs, otsas korkea liian varhain…” (Paljain jaloin, 1928) Kailaan elämäkerturi mainitsee, että runoilijan silmissä Siljo edusti täydellisyyttä. Siljo oli Kailaalle pyhimys, läpeensä kaunis, tosi ja hyvä.

 

Jos Siljo olisi elänyt, Kailas olisi luultavasti ollut, tai halunnut olla, hänen toistakymmentä vuotta nuorempi ystävänsä, joka olisi palvovan rakkauden kautta tullut hänen kouluttamakseen ja jalostamakseen. Aivan kuten antiikin Kreikassa, Platonin maailmassa, jossa tällaiset ns. pederastiset suhteet nuorukaisen ja vanhemman miehen välillä olivat yleisiä. Vanhempi ystävä toimi nuorelle pojalle esikuvana, samastuvan ihailun kohteena.

 

”En ole hän – tunnen kuitenkin: / häneksi, häneen täytyy minun tulla. / Hän katsoo minuun kasvoin ihanin – / ja rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla”, Kailas kirjoitti runossaan ”Kuva” (Paljain jaloin, 1928). Kyseinen runo kertoo todennäköisesti Yrjö Gustafssonista, jota Kailaan mainitaan niin ikään (yksipuolisesti) rakastaneen.

 

Siljon ja hänen seuraajiensa kohdalla kirjallisuudentutkijat ovat puhuneet eettisestä rigorismista: ankarasta tahdonvoiman kultivoinnista. Tähän ”Siljon linjaan” on luettu Kailaan lisäksi Yrjö Jylhä ja Aaro Hellaakoski. Heitä yhdistävät ennen kaikkea korkeat, paatokselliset, taistelua korostavat ihanteet – ja niiden kääntöpuolena melankolia. ”Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun. / Sain auringolta käskyn ja määrän / ma kukkuloille nousta elon kirkastetun / ja käydä ohi tien monen väärän”, Siljo kirjoittaa.

Jäätikön pojat, jotka kovettavat itsensä tässä maailmassa, uneksivat tropiikin palmuista. Tällaisen sielunkumppanin Kailas Sarkiassa tunnisti.

Kyse on pohjimmiltaan stoalaisesta soturietiikasta. Mies ottaa vastaan sen minkä elämä hänelle antaa, eikä valita. Tällainen filosofia myöntää sen, että elämä ei ole reilua  – ja hyväksyy, vaikenee ja pyrkii nousemaan sen yläpuolelle. Ei ole vaikea nähdä, miksi kärsimyksen kanssa koko elämänsä kulkenut Kailas näki tämän vetoavana. Hän julisti stoalaisuuden sanomaa puhtaimmillaan runossaan “Paljain jaloin”: ”Mutta niin kuin / matkan aloin, / päätän myös sen / paljain jaloin. / Silloinkin, kun / tuska syvin, / viiltää, virkan: / Näin on hyvin. / Tapahtukoon / tahtos sinun, / Kohtaloni, / eikä minun.” [3]

 

Asiaan kuuluu myös vahva miehisyyden paatos. ”Luoda sekä hävittää – kas siinä / miehen toimi on ja tarkoitus; / ainahan se historiasta nähdään: / rappeutumisaikoina vain, niinä, / jolloin sylikoira miehest’ tehdään, / vallas’ on vain veltto rakkaus”, Siljo kirjoitti sotaisasti nimetyssä runossaan ”Ruudinhajua”. Vuosisataista, ellei –tuhantista, soturietiikkaa tämäkin: miehen on kuljettava omia teitään, tehtävä verisiä urotekoja, eikä hänellä ole aikaa naisille ja perheelle.

 

Samassa hengessä Platon julisti, että miehiä rakastavat miehet ovat parhaita ja miehekkäimpiä kaikista, koska he käyttävät aikaansa suuriin tekoihin. Lähes kuka tahansa nimittäin osaa tehdä lapsia. Huomattavasti harvempi osaa luoda kuolemattoman maineen taiteen tai sodan sankarina, tehdä itsestään suuren ja erityisen. Sankari on naimisissa kunnianhimonsa kanssa, ja koska suurten tekojen areenat – sota tai taide – ovat olleet enimmäkseen miesten aluetta, kotipiiriä hallitsevan ja lapsia synnyttävän naisen on katsottu tulevan toista miestä enemmän miehen ja hänen kunnianhimonsa väliin.

 

Kailas ei mennyt koskaan naimisiin, mikä pitkään haluttiin selittää nimenomaan omistautumisella taiteelle. Hänen runossaankin “Kellojen legenda” (Uni ja kuolema) esitetään vastakkainasettelu taiteen ja perheen välillä: kellojenvalaja päätyy miehekkäässä päättäväisyydessään tappamaan rakkaan tyttärensä luodakseen täydellisesti soivat kellot ja varmistaakseen oman kuolemattomuutensa. Taide, ideaali, osoittautuu lihaa ja verta olevia ihmisiä tärkeämmäksi.

 

Excelsior, kuului Siljon iskulause ja edellä siteeratun runon nimi - korkeammalle. Se oli myös uusplatonistien pyrkimys: pois tästä alhaisesta maailmasta johonkin korkeampaan ja kauniimpaan todellisuuteen. Jäätikön pojat, jotka kovettavat itsensä tässä maailmassa, uneksivat tropiikin palmuista. Tällaisen sielunkumppanin Kailas Sarkiassa tunnisti.

 

 

Aistillinen soturi

 

Siljon ei tiedetä halunneen muita kuin naisia. Tosin hänen aforismeistaan huokuva naisviha ja miehisyyden ylistäminen on sen verran raakaa, että se herättää kysymyksen syvimpien halujen tukahduttamisesta. Ehkei hän kyennyt löytämään tai hyväksymään niille samanlaista traditionaalista kontekstia kuin Kailas ja Sarkia (ja Wilde). Siljossa on kuitenkin kiehtovia yhtäläisyyksiä niin ikään ensimmäisessä maailmansodassa taistelleeseen saksalaisprosaisti Ernst Jüngeriin. Tämä kuvasi romaaneissaan sotaa jonkinlaisena orgastisena miehisyyden täyttymyksenä, ”miehisenä vastineena synnyttämiselle”. Siljon tapaan Jünger julisti luomisen ja hävittämisen miehen ydintehtäväksi. Elämän ja kuoleman ykseys, vierekkäin kukoistavat heleät ja mustat kukat. Siljo puhui “anarkistisesta monarkismista”, Jünger ”preussilaisesta anarkismista”, joilla he tarkoittivat sodan tai taiteen kanssa naimisissa olevaa, tahdonvoimansa vapauttamaa miestä. Friedrich Nietzschen yli-ihmisteorioiden vaikutus heihin on niin ikään ilmeinen.

 

Jüngerin estetisoidut ja nautinnonhalua huokuvat väkivallan kuvaukset ovat yhtä paljon velkaa Baudelairelle kuin sotakirjallisuuden traditioille. Häntä sanottiinkin “Weimarin tasavallan dandyksi”. Kirjallisuudentutkija Heikki Länsisalo on pannut merkille myös Jüngerin teosten homoeroottisuuden. Taistelukuvaukset ovat peittelemättömän aistillisia; miehet kiihottuvat sotimisesta toisiaan vastaan, veri kuohuu suonissa, falliset asiat kohoavat taivasta kohden. Eikä naisia näy missään. [4]

Taide oli minuuden rakentamista, ei minkään isänmaan puhtoisen kulttuuritradition vaalimista. ”Pääteokseni: ipse ego”, Siljo julisti.

Lempeämpi versio naisia kaihtavasta levottomasta miehestä on aistittavissa Kailaan runossa “Sumurun prinssi” (Uni ja kuolema), jonka hän kirjoitti Sarkialle. Runon prinssi torjuu kauniin vaimonsa, koska haluaa ulos kedolle vuohia paimentamaan!

 

Homonationalismi ja ns. militantti homoseksualismi olivat todellisia ilmiöitä Weimarin tasavallassa, ja niiden kulmakivenä olivat Jüngerin kirjoituksista tuttu miehisyyden palvonta yhdistettynä kaiken naiselliseksi mielletyn – mukaan lukien demokratian – halveksuntaan. Natsikuvasto oli yllättävän homoeroottista: nuoria vahvoja miehiä voimistelemassa ilman paitaa luonnonympäristössä. Tämän pani 1930-luvulla merkille myös Olavi Paavolainen, Kailaan ystävä ja vanha Tulenkantaja-toveri, käydessään Saksassa.

 

Kailas kyllästyi 1920-luvun lopulla Tulenkantajien liberaaliin kulttuuripolitiikkaan ja loikkasi astetta isänmaallisempaan joukkoon, kirjailija Martti Merenmaan luotsaamaan nk. Toukokuun ryhmään. Sarkia sen sijaan oli vakaumuksellinen pasifisti, joka joutui Italiassa pidätetyksikin vastustettuaan julkisesti Mussolinia. Sarkiaa ja Kailasta verratessa useampi kuin yksi tutkija on pannut merkille Kailaan selvästi kiivaamman - soturimaisemman - luonteen. Silti hänellekin fasistit olivat vain halveksittavia ”kääpiöitä, jotka forumilla / eleitä caesarien apinoivat” (“Hajaannus”, Uni ja kuolema, 1931).

 

Ei kukaan näistä jäätiköiden pojista, näistä anarkistisista monarkisteista, olisi voinut koskaan kuulua sellaiseen massaan kuin kansa. Eivät he olleet viime kädessä kiinnostuneita muusta kuin itsestään, eivätkä platonilaiset ideat noudata kansakuntien rajoja. Taide oli minuuden rakentamista, ei minkään isänmaan puhtoisen kulttuuritradition vaalimista. ”Pääteokseni: ipse ego”, Siljo julisti.

 

Vaikka Paavolainen kutsui natsismia “moderniksi spartalaisuudeksi” ja “uudeksi hellenismiksi” tiedostaen hyvin Kreikka-viittausten homoeroottisen kaiun, Wildella oli jo 1880-luvulla uudelle hellenismille täysin toinen, mutta yhä homoeroottinen merkitys. Se oli uusplatonismin ja hedonismin polttopisteessä ylväänä seisova, dandyistinen individualismi.  Ja ”dandy voi olla veltostunut ihminen, hän voi olla kärsivä ihminen, mutta hän kärsii kuin lakedaimonilainen ketun raadellessa häntä”, kuten Baudelaire kirjoitti. Tällä hän viittasi antiikkiseen kertomukseen spartalaispojasta, joka ennemmin kätki varastamansa ketunpennun paitansa alle ja antoi ilmeenkään värähtämättä sen raadella mahansa auki kuin jäi kiinni teostaan.

 

 

Miehisyyden kaipuu

 

1920–30-lukujen suomalaisessakin kirjallisuudessa oli tapana esittää homomiehet sairaalloisina ja ylihienostuneina hahmoina - vähän sellaisina kuin Sarkia oli. He edustavat ”vanhaa maailmaa” eli fin du sièclen dekadenssia, jonka tervehenkinen moderni maailma tulisi pyyhkäisemään tieltään. Tätä kaavaa hyödynsi mm. Mika Waltari romaanissaan Suuri illusioni (1928). Seksuaalisuutta ei vielä tuolloin välttämättä nähty ihmisen olemuksen ytimenä, vaan osana elämäntapaa. Tuolloin miesrakkaudessa oli ylevää kapinallisuutta.

 

Paavolainen kritisoi ärhäkästi ylihienostuneen miestyypin kuvauksia pamfletissaan Suursiivous, eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932). Hän julisti nauravansa ”valitteluille ja ruikutteluille länsimaiden perikadosta” ja suhtautui ”nykyaikaan” mitä suurimmalla optimismilla ja uteliaisuudella. Hänellä oli paljon yhteistä italialaisten futuristien kanssa; näiden eetos taas ei ollut kovinkaan kaukana Jüngeristä. Paavolainen ihaili sotilaallista elämää ja käyskenteli usein sotilassaappaissa, ratsupiiska kädessä; sotilasarvoltaan hän oli luutnantti. Hänen Pariisissa näkemänsä ehostetut tanssijapojat aiheuttivat hänessä lähinnä vastenmielisyyttä.

Matti Kurjensaari muistelee kirjoittamassaan Paavolaisen elämäkerrassa, miten tämä ”puhui homoseksualismista koko kesäisen yön” vuonna 1933.

Waltarikin toisaalta ylisti muissa teoksissaan miesten välistä, jopa kohtalokkaan romanttisia sävyjä saavaa ystävyyttä ja spartalaista miehisyyttä (mm. romaanit Rykmentti marssii, 1930, ja Kuka murhasi rouva Skrofin, 1939). Yhdessä Paavolaisen kanssa julkaisemassaan koneromanttisessa runokokoelmassa Valtatiet (1928) hän valitsee modernin, kauniin, voimakkaan ikinuoruuden kuvaksi Antinousin. Tuo myöhäisantiikin aikaan elänyt nuorukainenhan oli Rooman keisari Hadrianuksen rakastaja, joka joko hukkui tai hukuttautui Niiliin. Surun murtama keisari korotti mahtikäskyllään hänet puolijumalaksi kuin suurenkin sotasankarin.

 

Paavolainen puolestaan ylisti Valtatiet-kokoelmassa miehistä elinvoimaa kirjoittamalla aistillisesta Kristuksesta (”Pitkäperjantai”), joka vertautuu enemmän Bacchus-jumalaan kuin uhrautuvaan Jumalan Karitsaan. Toisaalta myös Bacchus, kreikkalaisittain Dionysos, miellettiin usein aistillisen feminiinisiä piirteitä omistavaksi mieheksi. Paavolaisen runossa ”Jack London” houreisten, miltei himokkaiden näkyjen keskiössä on erämaan keskellä seisova rosoisen miehekkyyden perikuva, maagissävyisellä tulikuvastolla terästettynä: ”Hän on alaston, / hänen aivonsa ovat tuli.  // - - Ja minä tapaan sinut, Jack, / ehkä kolmenkymmenentuhannen vuoden takaa, / minä seison rinnallasi – / ja Jumala puhuu meille, / susien Jumala, koirien Jumala, / vahvojen lihasten, vahvojen sydänten Jumala.”

 

Myös Paavolaisella oli miessuhteita, ensimmäinen 16-vuotiaana nuoren ratsuväenupseerin kanssa. Matti Kurjensaari muistelee kirjoittamassaan Paavolaisen elämäkerrassa, miten tämä ”puhui homoseksualismista koko kesäisen yön” vuonna 1933. Kun Paavolainen kohtasi tulevan Tulenkantaja-kollegansa Yrjö Jylhän ensi kertaa, hän hehkutti: ”Vihdoinkin olen kohdannut miehen!

 

Jylhä harrasti nyrkkeilyä ja hänen runoutensa julistaa soturietiikan mukaisia arvoja siinä missä Siljokin: kova miehinen paatos, fyysisyys, yli-ihmishaaveet.

 

Kailas ja Jylhä arvostivat ja tukivat toisiaan, mutta eivät tiettävästi koskaan olleet intiimissä suhteessa keskenään. Kumpikin tunnettiin Waltarin sanoin ”aika mahdottomana ihmisenä”, isot egot kirskahtelivat toisiaan vasten kuin barokkiylimysten välienselvittelyissä konsanaan. Kailas oli lopulta liian dekadentti spartalaiselle Jylhälle.

 

Narkissoksen kohtalo

 

Antinousin hahmo oli suosittu symbolistis-dekadentissa taiteessa. Hänet on yleensä kuvattu feminiinisen kauniina ja ennenaikaista kuolemaa korostaen, jonkinlaisena miespuolisena “kukkana”. Arvattavasti Antinousin herätti henkiin myös Sarkia: ”Kuvastui veden punastuvaan hopeaan / kuvankaltainen nuorukaispää yli kaiteen. / Hänet muovasko veistäjä, loi tuli taiteen? / Ihanaa noin ei tomu synnytä maan!” (”Antinoos”, Velka elämälle, 1931). Kailaan novelli ”Muutamia sairaita päiviä” (Novelleja, 1936) varioi legendaa ja kertoo Tiberiin hukkuneesta ylevästä taiteilijanuorukaisesta. Taustalla oli ennen muuta hänen itsensä kokema tragedia, kun vuonna 1928 hänen senhetkinen palvonnan kohteensa Yrjö Gustafsson hukkui/hukuttautui Seineen. Elämä ja taide jäljittelevät toisiaan.

Kuin yö ja päivä… tai kuin luominen ja hävittäminen, jäätikkö ja tropiikki sekä ”terät mustan orkidean ja heleän valmun”.

Veden pintaa katsova, kaunis mutta passiivisena elämästä kieltäytyvä nuorimies on esiintynyt taiteessa toisellakin nimellä. Homoeroottinen Narkissoksen legenda oli dekadenssitaiteilijoille vielä tärkeämpi: kaikki neidot ja nuorukaiset torjunut mies rakastui omaan peilikuvaansa lähteen pinnassa. ”Narsismin” käsite, jonka valossa dandyismikin on nähty, periytyy tunnetusti tästä myytistä. Dandy, tai anarkistinen monarkisti, rakastaa enemmän itseään kuin muita. Hän ei palvele mitään tai ketään muuta kuin ylvääksi taideteokseksi muovaamaansa omaa itseään.


 

Passiivinen, kaunis, kuolemaa kohti taipuva mies (Antinous, Narkissos) sekä aktiivinen, voimakas, täysillä elävä mies (jüngeriläis-futuristinen aistillinen soturi) täydensivät sujuvasti toisiaan sadan vuoden takaisissa homoeroottisissa visioissa. Kuin yö ja päivä… tai kuin luominen ja hävittäminen, jäätikkö ja tropiikki sekä ”terät mustan orkidean ja heleän valmun”. Tämä perimmäinen dualismi muovasi sekä Kailaan että Sarkian runoutta. Henki ja aine, elämä ja kuolema - mutta kumpi lopulta on kumpi? Ainakin Sarkia vaikuttaa enemmänkin halveksineen soturityyppiä liian materiaalisena, karkeana ja tuhoavana, siinä missä Siljolle liika uneksiminen merkitsi aistillisuudelle periksi antamista ja (oman minän) kuolemaa.

 

 

Jumaloidut eivät saa kumartua tomuun

 

Palmuista uneksiva jäätikön poika – yhtä hyvin Kailas olisi voinut kirjoittaa itsestään. Karun pohjoisen kasvatti, joka tunsi vetoa sekä tinkimättömään taistelijan moraaliin että aistillisuuteen. Voisi ajatella, että Narkissoksen tapaan hän rakastui omaan peilikuvaansa runoilijatoverin silmissä, tai kuvaan siitä mikä hän itse halusi olla. Sellaiseksihan hovirakkautta ovat syyttäneet sekä feministit että 1900-luvun alun arkkimisogyyni Otto Weininger: mies projisoi omia, pohjimmiltaan narsistisia ideaalejaan naiseen. Miksei sama voisi tapahtua miestenkin välillä?

Tai niin kuin Kailas sen itse muotoili Sarkialle kirjeessään: jumaloidut eivät saa kumartua tomuun.

Ehkä Kailas ja Sarkia olivat liian samanlaisia keskenään kaikkine heikkouksineen. Kuten Wilden klassikkoromaanissa, Narkissoksen kauniista heijastuksesta tulikin pilkkaava muotokuva. Elämäkerroista jää vaikutelma, että Kailaan intohimoinen palvonta oli liikaa herkälle ja epävarmalle Sarkialle. Kailaan jäähyväiskirje Sarkialle on säilynyt jälkipolville, ja sen perusteella suhde oli pahimmillaan sadomasokistinen ruuvikierre: “Ymmärrän hyvin, että en ole enkä ole koskaan olevakaan sinun vertaisesi - sen tiedät kyllä; sanoitkin sen minulle jokseenkin suorasti. - - Minkätähden tahdoit pukea päällesi nöyryyden kaavun silloin, kun minä näin ja tahdoin nähdä Sinussa henkisen ihanteen?”

 

Kirjeessään Kailas ylistää vuolain sanoin Sarkian hyvää luonnetta, suree heidän suhteensa päättymistä ja pyytelee anteeksi omaa hillittömyyttään, ja luonnehtii olleensa muun muassa karkea ja hysteerinen. Samalla hän vakuuttelee tunteidensa aitoutta ja pyyteettömyyttä. Kailaan omien sanojen mukaan syy suhteen kaatumiseen oli se, että Sarkia oli “liian hienoa sielunainesta, minä liian karkeaa”. Uneksivalla Antinousilla ja stoalaisella dandy-soturilla voi olla lopulta melko vähän yhteistä keskenään.

 

Ennen kaikkea kyse lienee siitä, että ideaali ei yksinkertaisesti saa muuttua liian eläväksi. Narkissos saattoi rakastua vain mieheen, jota hän ei voinut koskaan saada - omaan kuvaansa. Siljo, Schildt, Gustafsson: kaikki kuolivat ajoissa pilaamasta kaunista ideaalia maallisella epätäydellisyydellään, niin kuin kaikki sankarit ja pyhimykset tekevät. Tai niin kuin Kailas sen itse muotoili Sarkialle kirjeessään: jumaloidut eivät saa kumartua tomuun. Sarkia olisi ehkä vastannut tähän platonilaisia ideaaleja seuraten, että puhtain ja kaunein rakkaus on aina ollut sitä, joka päättyy onnettomasti. Each man kills the thing he loves, voisi Wilde lisätä, vankilassa kirjoittamansa balladin sanoin.

 

 

Viitteet:

 

[1] Myöhemmin Kailas kompensoi hintelyyttään harrastamalla voimistelua sekä lähtemällä vapaaehtoisena Aunuksen heimosotaretkelle vuonna 1919.

[2] . Sentään sellaista dramatiikkaa ei ollut näkyvissä kuin viisikymmentä vuotta aiemmin toisten kuuluisien dekadenttien miesparien tapauksessa: Paul Verlaine ampui toistakymmentä vuotta nuorempaa rakastajaansa Arthur Rimbaud’ta käteen ja joutui vankilaan. Tai Oscar Wilden ja lordi Alfred Douglasin suhteessa, jonka vuoksi ensin mainittu joutui niin ikään vankilaan.

[3] Tuskinpa on sattumaa, että tämä oli Sarkian lempiruno Kailaan tuotannossa, vaikka hänen omista runoistaan huokuu huomattavasti armollisempi henki.

[4] Esifasistien joukossa oli paljon homomiehiä, kuuluisimpana natsien SA:n johtaja Ernst Röhm. Oman puolueen kilpailijat murhasivat hänet ns. pitkien puukkojen yönä 1934. Natsien noustua valtaan Jünger puolestaan vetäytyi julkisesta elämästä ja vastusti totalitarismia romaanissaan Auf den Marmorklippen (1940).

 

 

 

 

Kirjallisuus

 

Achté, Kalle: Uuno Kailas – runoilija psykiatrin silmin. Helsingin yliopisto 2001.

Björkenheim, Magnus: Kaarlo Sarkia. WSOY 1952.

Järvelä, Juha: Waltari ja sukupuolten maailmat. Avain 2013.

Karonen, Vesa & Rajala, Panu: Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija. Otava 2009.

Kailas, Uuno: Novelleja. Sanasato 2011.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 2002.

Kurjensaari, Matti: Loistava Olavi Paavolainen. Tammi 2009.

Laamanen, Ville: Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. Turun yliopisto 2014.

Länsisalo, Heikki: ”Aistillinen soturi. Ernst Jüngerin homoeroottinen fasismi”. Teoksessa Pervot pidot. Homo-, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kekki ja Kaisa Ilmonen. Like 2004.

Rajala, Panu: “Kaarlo Sarkian arvoitus”. Internet-lähde osoitteessa https://www.panurajala.fi/kirjoituksia/kaarlo-sarkian-arvoitus .

Sarkia, Kaarlo: Runot. WSOY 1951.

Siljo, Juhani: Runot. SKS 1999.

Tihinen, Juha-Heikki: ”Hurmaavat homot – Tulenkantajien ja muiden kuvauksia miesten homoseksuaalisuudesta”. Teoksessa Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola & Johanna Pakkanen. Like 2007.

Waltari, Mika & Lauri, Olavi: Valtatiet. Otava 1982.