Kamala, ihana Gilead eli miksi dystopia hieroo mukavasti

Vapaa ja sekulaarinen länsimainen demokratia on unelmayhteiskunta Gileadin kääntöpuolella. Herman Raivion näkökulma The Handmaid's Taleen ja Margaret Atwoodin uuteen Testamentit-romaaniin.

Kanadalaisen Margaret Atwoodin tunnetuin romaani on The Handmaid’s Tale, joka suomennettiin 1986 nimellä Orjattaresi. Se on dystopia Gilead-nimisestä teokratiasta, jossa miespuoliset kristilliset fundamentalistit hallitsevat. Tässä vaihtoehtoisessa Amerikassa osa naisista on alistettu synnytysautomaateiksi toisten vahtiessa heitä. Naiset eivät saa lukea eivätkä kirjoittaa. Seksi tarkoittaa sitä, että isäntä raiskaa palkollisen. Tunteet pitää kätkeä univormumaisen mekon poimuihin. Orjattarilla ei ole omia nimiä eivätkä he omista omaa ruumistaan. The Handmaid’s Tale on feministinen klassikko.

Vuonna 1985 ilmestyneen romaanin välittömänä kontekstina oli amerikkalainen uuskonservatismi ja uskonnollisen oikeiston nousu. Atwoodia kiinnosti miltä voisi näyttää amerikkalainen totalitarismi, jollaista edusti aikoinaan Uuden Englannin puritanismi. Romaanin taustalla näkyy myös Iranin islamilaisen vallankumouksen aikaansaama paluu ajassa taaksepäin.

Vaikutusvaltainen romaani sai syyskuussa suurten odotusten vallitessa jatko-osan, Testamentit. Se voisi olla tv-sarjan neljäs kausi.

Kirja nousi uuteen kukoistukseen samannimisen tv-sarjan myötä 2017. The Handmaid’s Tale osui ajan hermoon. Sitä voi pitää naisten alistuksen, mutta myös kapinan symbolina. Sarjasta on ilmestynyt kolme kautta, joista ensimmäinen pohjasi kirjaan ja kaksi seuraavaa jatkoi tarinaa. Atwood on koko ajan konsultoinut sarjaa, mutta yhteydet eivät jää tähän. Vaikutusvaltainen romaani sai syyskuussa suurten odotusten vallitessa jatko-osan, Testamentit. Se voisi olla tv-sarjan neljäs kausi. Esimerkiksi keskeisen hahmon Junen molemmat tytöt, jotka ovat mukana sarjassa, esiintyvät myös Testamenteissa. Viimeisen tiedon mukaan kirjasta tullaankin tekemään televisiolle joko kokonaan oma sarjansa tai jatkoa aiemmalle.

Sarjan kahden ensimmäisen kauden aikana Gileadin pakkovalta on suvereenia, mutta kolmannen kauden päättyessä se on osoittanut haavoittuvuutensa. Naiset ovat alkaneet liittoutua, miehet ovat paljastuneet avuttomiksi, naapurimaa Kanada painostaa yhä enemmän ja lapsia on päässyt pakoon. Elisabeth Mossin näyttelemästä Junesta on tullut sankariäiti ja kapinakenraali, joka virnuilee omahyväisesti, kun on voittanut taas yhden kamppailun.

Testamenttien kannessa poninhäntäpäinen tyttö levittää orjattaren sisällä voitonriemuisesti käsiään, ja tämä kertoo paljon. Kirja kuvaa Gileadin romahdusta. Ajassa on edetty 15 vuotta. Gileadin valta on heikkenemässä. Pääosassa on The Handmaid’s Talen sivuhahmo, kapomainen Lydia-täti. Hänelle on pystytetty patsas, mutta hänkin juonii järjestelmää vastaan. Paljastuu, että Lydiakin on ollut Gileadin uhri. Hänet pakotettiin alun perin tädiksi, mikä on kirjailijalta laiska ratkaisu. Muutos perheoikeuden tuomarista kovan kurin tädiksi rakentaa silti vakuuttavan konformistin muotokuvan.

Metatasolla alleviivataan vielä kerran hyvien ihmisten uljautta.

Toinen kertoja on komentajan tyttärenä kasvanut Agnes. Häntä ollaan naittamassa vastenmieliselle komentajalle, joka on todennäköisesti murhannut aiemmat vaimonsa. Lydia pelastaa tytön johtamaansa luostarimaiseen Arduan Halliin, jossa koulutetaan tätejä. Kolmantena kertojana on 16-vuotias Kanadassa asuva Daisy. Hän ihailee Junen pyhimykseksi kohotettua tytärtä Nicolea, joka on kadonnut. Peloton Daisy soluttautuu Gileadiin Mayday-vastarintaliikkeen mukana.

Lopussa tapahtumat kehystetään: kolmen naisen tarinat esitetään historiallisina dokumentteina tutkijoiden Gilead-symposiumissa vuonna 2197. Metatasolla alleviivataan vielä kerran hyvien ihmisten uljautta.

Testamenteissa on tv-sarjan draamallista imua, mutta ei minkäänlaista jännitystä. Jos sarjassa yritettiin vielä kolmannella kaudella uskotella katsojalle, ettei kaikki välttämättä menekään Gileadin vastustajien suunnitelmien mukaan, Testamenteissa sitä ei enää edes teeskennellä. Atwoodille tuntuu olevan tärkeintä saada vapautumistarina huojentavaan päätökseen.

Miten kirjoja ja sarjaa on tulkittu?

Helsingin Sanomien Suvi Aholan mukaan sarja ei olekaan dystopia, vaan kertoo nykypäivästä:

Voisiko fiktio muuttua faktoiksi jopa liberaaleissa länsimaissa ja Euroopassa? No, katsokaa vaikka Italiaa ja Unkaria, miettikää Suomessakin kaduilla marssivaa äärioikeistoa. Yhdysvalloissa aborttilakeja jo kiristetään.

Saman lehden Jutta Sarhimaa komppaa:

The Handmaid’s Tale järkyttää, koska sen alistus on totta jo nyt eri puolilla maailmaa. Eikä se rajoitu vain naisiin: sotaa pakoon lähteneitä perheitä erotetaan, naisten oikeus omaan ruumiiseensa poistetaan abortti- ja ehkäisyoikeutta rajoittamalla, homoja ja transsukupuolisia syrjitään ja tapetaan joka päivä.

Atwood itse on sanonut, että kirja varoittaa Donald Trumpin ajasta.

Eikö tällainen näkemys ole kuitenkin vähän liian helppo?

Huomattavasti luovempi tulkinta tulee filosofi Slavoj Žižekilta. Hänen näkökulmansa avaa erinomaisesti sitä vaihetta, jossa Gilead on vielä vahvoilla. Žižek kirjoittaa, että The Handmaid’s Talessa kuvattu kristillinen totalitarismi kumpuaa meidän liberaalista yhteiskunnastamme. Se ei ole dystopia tai nykyajan kuva, vaan nostalgiaa nykyisyyteen, kulttuurintutkija Fredric Jamesonia lainaten. The Handmaid’s Talessa ihaillaan vapaata ja sekulaaria länsimaista demokratiaa, jossa yksilöllisyys on arvossaan, tunteellisuutta suositaan, seksuaalisuutta ilmaistaan erityisen avoimesti ja niin edelleen. Tämän takia The Handmaid’s Tale ei ole uskalias, vaan konformistinen.

The Handmaid’s Tale ei ole niinkään Trumpin Amerikan painajainen kuin lohdullinen satu, jonka kerromme itsellemme.

Tietokirjailija Angela Naglen mukaan The Handmaid’s Tale ei ole niinkään Trumpin Amerikan painajainen kuin lohdullinen satu, jonka kerromme itsellemme. Sadussa taistelemme edelleen menneisyyden yksinkertaisia taisteluita. Todellisuudessa täällä ei kuitenkaan määrää teokraattinen hallinto, vaan markkinakäsky, jonka mukaan meidän pitää olla vapaita, luovia, joustavia ja rakastaa jopa mitäänsanomattomimpia työpaikkoja.

Žižekin mielestä The Handmaid’s Talen brutaali patriarkaatti lumoaa monia rivolla tavalla. Tämä on ymmärrettävää, sillä tukahduttamisen mekanismeja kuvataan niin kekseliäästi ja esteettisellä taidolla. Lumoutumistaan ei voi tietenkään myöntää ääneen. Žižek virnuilee, että ilmeisesti vallitseva salliva paratiisimme on niin tylsä, että sen seuraksi pitää tuottaa teokraattinen totalitarismi, jossa kaikki hyvät asiamme on kielletty. Tarvitaan uskonnollisen fundamentalismin helvetti, jotta liberalismimme voisi perustella moraalisesti itsensä. Taivas ei riitä, vaan siihen pitää lisätä mahdollisuus nähdä toisen kärsimykseen. Vain tällä tavoin, kuten Tuomas Akvinolainen sanoi, autuaat sielut voivat nauttia perinpohjaisemmin.

Tämä on, Žižekin tunnettua fraasia toistaen, ideologiaa puhtaimmillaan.

LÄHTEET

Atwood, Margaret: The Handmaid’s Tale, 1985. Orjattaresi. Suom. Matti Kannosto. 436 s. Kirjayhtymä, 1986 / Tammi, 2017.

Atwood, Margaret: Testamentit. Suom. Hilkka Pekkanen. 496 s. Otava, 2019.

Nagle, Angela: The Market Theocracy. Jakobin Magazine, October 5, 2017.

Žižek, Slavoj: Margaret Atwood’s work illustrates our need to enjoy other people’s pain. The Independent, 14.9.2019.

The Handmaid’s Tale. Tv-sarja. 2017-. Hulu/MGM.