Kehon geologiaa

Erkka Filander haastatteli Runokuussa vieraillutta Antonella Aneddaa. Runoilijoiden kohtaamisessa keskustellaan aikojen ja kielien kerrostumista, runouden merkityksestä ja tulivuoren taloudesta. Runoilija Aneddalle runo on raatoja ja kastematoja.

Antonella Anedda (s.1955) on yksi Italian tärkeimpiä ja kansainvälisesti tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Hän on julkaissut useita runokirjoja ja esseeteoksia, kääntänyt esimerkiksi ranskalaista ja venäjänkielistä runoutta, sekä toiminut keskeisessä roolissa Italian kustannuskentällä. Suomeksi Aneddalta julkaistiin vastikään Hannimari Heinon kääntämä valikoima Anatomioita (Kustannusliike Parkko, 2022). Runokuu-festivaali kutsui Aneddan vieraakseen elokuussa.

Ennen varsinaista haastattelua kävelimme Helsingin keskustassa, ja tunnustelimme keskustellen mihin jaettu kielitaitomme yltäisi. Keskustelimme fasismin noususta Italiassa (”karmeaa”), Helsingistä (”olen ollut täällä kahdesti ja molemmilla kerroilla matkaani on edeltänyt läheisen kuolema – tässä kaupungissa on minulle lohduttavaa valoa”), sekä hänen kotikaupungistaan Roomasta, jonka kerrostumista hän jaksaa jatkuvasti innoittua.

Itse haastattelu käytiin päivä Aneddan Runokuu-esiintymisen jälkeen. Paikkana toimi Nuoren Voiman Liiton toimiston sali Fredrikinkadulla, josta Anedda sanoi: ”tämä on erittäin venäläinen huone, voisin kuvitella Dostojevskin tänne.” Keskustelu käytiin englanniksi ja italiaksi.

 

Erkka Filander: Luit eilen Runokuun klubilla runosi ”Annales”. Siinä ja useissa muissa suomennosvalikoiman runoissa käsittelet antiikin kirjailijoiden tekstejä. Tämä on nähtävissä varsinkin tuoreessa teoksessasi Historiae (2018). Mistä kumpuaa henkilökohtainen suhteesi antiikin kirjailijoihin?

Antonella Anedda: Italiassa on liceo classico -kouluja, joissa nuoret opiskelevat muinaiskreikkalaista ja latinankielistä kirjallisuutta. Sattumalta minä tutustuin ensin venäläisiin runoilijoihin, ja vasta sitten antiikin klassikoihin. Suhtauduin näihin vieraisiin kirjainjärjestelmiin suurella uteliaisuudella. Venäläinen aakkosto johti myöhemmin liceossa kreikkalaisten pariin. Siellä rakastuin Alkmaniin ja erääseen hänen avaussäkeistään, joka italiaksi kuuluu: ”Dormono le cime dei monti”. 1 Siinä oli rytmiä, ja se avasi yhteyden tuon suuren tilan, yön, kanssa. Antiikin kirjallisuus on aina puhunut minulle suoraan. Löydän sieltä aina jotakin, joka luo suhdetta nykyisyyteen.

”Maanpakoja”-runoni motto on Tacitukselta. Katselin televisiota, ja se näytti kuvia pakolaisista, kuten valitettavasti aina. ”Onnellinen” sattuma kuitenkin oli, että minulla oli jälleen Tacitus luennassa. Hänellä on eräs kohta, jossa kuvataan rantakiviä, joita kuolleiden veri peittää. Antiikin kirjailijat ovat aina tuntuneet olevan lähellä meitä – he ovat, kuten Zbigniew Herbert sanoo: ”vanhoja mestareita”. Vanhat mestarit ovat aina kanssamme.

 

EF: Ovatko maailman kiihtyvät kriisit syynä siihen, että olet palannut nyt viime vuosina noin intensiivisesti antiikin klassikoiden pariin?

AA: Kyllä, esimerkiksi juuri Tacitus on hirvittävän moderni. Hänen kirjoituksensa sopivat täysin meidän kriiseihimme. Viime aikoina olen myös kääntänyt Alkmania ja osan Ovidiuksen Tristiasta. Yhdeltä kannalta klassikot ovat meille eräänlainen rauha; he kuiskivat ikuisuudesta. Toisaalta heidän historioitsijansa (kuten Tacitus) kirjoittavat verestä, väkivallasta, orjuudesta. He näyttävät elämän fuugan, pelon ikuisuuden. Runoilijat kuten Ovidius joutuivat kestämään maanpakoa. Ovidius olennoi runouden ja vallan ikiaikaista ja usein traagista suhdetta. Mutta jos tarkastelemme asiaa kriisien valossa, niin ovatko klassikot, kuten Zbigniew Herbert kirjoitti, vastuun esimerkkejä? Vai ovatko he muistuttajia meidän hauraudestamme?

Vierailin jokin aika sitten Lesboksen saarella. Se oli vaikuttava kokemus. Pohdin siellä Aristotelesta, joka kirjoitti Eläinten historian siellä, maanpaossa; ja Lesbos oli tietysti Sapfon ja rakastamani maalari Theofiloksen saari. Maisema on siellä todella ihmeellinen. Mutta eräänä yönä historia tunkeutui äkillisesti nykyhetkeen. Me tapasimme joukon syyrialaisia kävelemässä pilkkopimeässä. He olivat kulkemassa saaren poikki päästäkseen Eurooppaan. Olen erittäin kiinnostunut näistä sekoittumisista: historian ja nykyisyyden, ympäristön ja kulttuurin.

Ovatko klassikot, kuten Zbigniew Herbert kirjoitti, vastuun esimerkkejä? Vai ovatko he muistuttajia meidän hauraudestamme?

EF: Yksi asioista, joita mietin lukiessani runojasi, on juuri tuo mainitsemasi yhteys kulttuurin, kielen, historian ja nykyhetken välillä. Nämä kerrokset ovat runoissasi kohosteisesti läsnä kuin eräänlaisena geologiana. Saatat kirjoittaa historiasta hyvin makrotasolla ja samassa yhteydessä kuvata, miten keität lientä kokoon.

AA: Pidän kovasti tuosta sanasta, geologia. Väitöskirjani käsitteli Charles Darwinia ja Giacomo Leopardia. Olin kiinnostunut työssäni luonnontieteiden ja runouden suhteesta. Heti tutkimuksen alussa asetin vierekkäin Zibaldonen ja Lajien synnyn, mutta teosten aikajanat eivät osuneet yhteen. Lopulta tein löydön. Leopardin kirjastosta löysin Darwinin kirjan, mutta se ei ollut Charlesin, vaan tämän isoisän Erasmuksen. Erasmus Darwin oli kiinnostunut kivistä ja kirjoitti kasvien rakkauselämästä. Siinä viimein oli yhteys, antiikin luonnonfilosofian pohjavire. Erasmusta rakasti myös Percy Shelley, joka joidenkin huhujen mukaan tapasi Leopardin Pisassa. Siinäkin yhteys. Geologia, olen kiitollinen tästä sanasta. Olen hyvin kiinnostunut tuollaisten löydösten mahdollisuuksista. Kun kirjoitan, olen hyvin tietoinen kaikista näistä kerroksista, muistoista, sitaateista, variaatioista. Koko tuosta oudosta arkkitehtuurista.

 

EF: Suomennosvalikoimasi nimi on Anatomioita. Geologiaa voisi tavallaan kutsua maan anatomiaksi. Ja toisaalta anatomiaa kehon geologiaksi.

AA: Kyllä, aivan ehdottomasti.

 

EF: Kirjoitat verestä, kehon nesteistä, mutta myös maaperästä, suolasta, raudasta. Kerrostumat ovat läsnä myös noissa sanoissa.

AA: Minä asun lääkärin kanssa, haha! Käytän kirjoituksissani paljon lääketieteen sanoja, sanakirjoista kaivettuja sanoja. Tiedän hyvin, millä tavoin ruumis on samaan aikaan välitön ja monimutkainen.

 

EF: Runossasi ”Maanpakoja” puhuja mainitsee isänsä oikeuslääketieteelliset kirjat, joista hän tutkii kehon kohtaloa; ruumiin ja suolan kohtaamista. Monien muiden linjojen joukossa runoissasi on tämä anatomian linja. Asioiden sisään pyrkiminen, läheltä katsominen, rakenteiden ja toimintojen tutkiminen

AA: Kyllä. Tämä liittyy mielestäni osittain siihen, että minulle antiikin runoilijoiden, Italian vanhan kirjallisuuden, lääketieteen ja sardinian (ja muiden kielten), sanat ovat aina ”nuoria” [hän sanoo ”nuori” suomeksi, ja osoittaa Nuoren Voiman kantta, josta olemme aiemmin keskustelleet]. Tuntuu, että löydän aina jotain uutta. Pidän kovasti etymologioista ja niiden tutkimisesta. Kieli on tavallaan aina tuore minulle.

 

EF: Mainitsit aiemmin, että olet kirjoittaessasi hyvin tietoinen esimerkiksi erilaisista historian ja kielen kerroksista. Millaista kirjoittamisesi on niiden kanssa?

AA: Eräänlaista etsintää. Tiedustelua. Minulla on materiaalia, ja lähden seuraamaan sitä; tätä ”jotain”... Runo on ”jokin”, kuten sanotaan. Ei runollinen jokin, mutta ”jokin”. Raato. Ei sentimentaalinen. Jokin. Työni on aina löytämistä. Lopulta tulee se hetki, kun voit sanoa: tämä on jokin. Artefakti. Poiein. Asia, jonka teit. Ja siitä on tullut jokin muu.

Kieli on tavallaan aina tuore minulle.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään mystistä ajatusta runoudesta, koska runouksia on niin monenlaisia. Mutta silti esimerkiksi hiljattain, aivan totaalisen tunnetason anestesian jälkeen, keskellä kaikkea surua ja kipua, oli myös eräs huvittava tapaus. Eräs säe ilmestyi minulle, muisto runosta. Se lipui mieleeni, ja toi sinne tilan, joka oli täysin eri kuin se kipu, jota tuolloin koin. Kuin pieni pilvi. Se oli outoa, tuollainen vaillinainen muisto eräästä säkeestä, säkeistöstä. Se oli Louise Glückin runo, mutta olin muuttanut sitä mielessäni. Muistan kaksi tai kolme sanaa. Hassua, eikö? Ajattelin noihin aikoihin, että menestys ei ole mitään; raha, tietenkään, ei yhtään mitään; ainut minkään arvoinen asia oli suhteemme rakastamiimme ihmisiin. Ja sitten tämä saapui. Olin yllättynyt. Mielessä on monia tasoja.

 

EF: Myös minulle on usein käynyt niin, että runous on alkanut tuntua tyhjältä. Miksi ihmeessä teen tätä? Sanat ovat mykkiä. Ja yhtäkkiä saapuu jokin – ei välttämättä mikään suosikkirunoni tai mitään sellaista, mutta jotain saapuu. Säe tai runo, jonka myötä kaikki avautuu. Voin jälleen ryömiä takaisin.

AA: Ryömiä! Täsmälleen. Mykkyys... minäkin joskus ajattelen, ettei runous ole mitään. Itse asiassa juuri tällä hetkellä olen käymässä läpi koko tuotantoani ”koottuja runoja” varten. Joskus olen todella epätoivoinen – haluaisin vain leikata, leikata, leikata!

 

EF: Voin kuvitella, että kun kohtaa tuollaisen määrän omia sanoja, koko touhu muuttuu hirvittäväksi.

AA: Kyllä! Hirvittäväksi! Aaggh! Mutta sekin on kestettävä. Päästettävä irti täydellisyyden kuvitelmasta. Hyväksyttävä virheet, menneisyys, vaikeudet.

 

EF: René Char kirjoitti: "Et voi lukea itseäsi uudelleen, mutta voit allekirjoittaa."

AA: Rakastan René Charia. Miten hän kirjoittaa, että myrskyssä on aina lintu, joka laulaa. Olen lukenut häntä paljon. Löysin hänet eräästä kirjastosta Cetonassa. Löysin hänet ja Philippe Jaccottet'n, jota sitten käänsin – –

 

EF: Löysitkö heidät samaan aikaan samasta kirjastosta?

AA: Kyllä! He ovat hyvin erilaisia, mutta muistan täsmälleen tuon löytämisen hetken. Muistan valon, huoneen, kirjan... se oli kauan aikaa sitten. Charissa minua kiehtoi hänen suhteensa Ranskan vastarintaan, sotaan. Provencen maisemaan, kuvataiteeseen. Hän kirjoitti ihmeellisiä asioita esimerkiksi Georges Braquen taiteesta. Minä pidän hyvin paljon kubismista. Tällaiset erilaiset mutta samanaikaiset perspektiivit puhuttelevat minua. Katseen dislokaatiot. Kun kirjoitamme, pystymme myös tällaiseen todellisuuden avaamiseen.

Tiedätkö, mietin vieläkin sitä miten runouden luokse ryömitään takaisin. Se on juuri oikea sana.

 

EF: Haha, kyllä. Joskus täytyy olla todella nöyrä kun palaa runouden pariin.

AA: Nöyryys, ehdottomasti. Meidän täytyy taistella suurta välinpitämättömyyttä vastaan. Se taistelu on hyödytöntä, mutta. Siinä on ”mutta”. Suuri ”tai”. Runoilija Andrea Zanzotto on sanonut kauniisti – yritän kääntää sen lennosta – ”runous ei näennäisesti selitä meille mitään, mutta silti valaisee kaikkein sotkeutuneinta osaa historiasta”.

 

EF: Tuossa taistelussa palaan itse usein juuri René Charin pariin. Hän käsittelee monissa runoissaan runoutta ja runoilijuutta. Samoin sinulla on paljon tällaisia runoja, jotka käsittelevät suorasti tai epäsuorasti kirjoittamista, runoilijan roolia. Minkälaisena näet runoilijoiden paikan maailmassa?

AA: En tietenkään osaa sanoa. Luulen, että olen samaa mieltä Marianne Mooren kanssa, kun hän sanoo, ettei hänkään pidä siitä, runoudesta, mutta runoa lukiessa saattaa löytää aitouden, autenttisuuden tilan. Ehkä se on totta? Ehkä siinä on jotain. En haluaisi puhua selviytymisestä, mutta ehkä me runoilijat olemme kuin madot Charles Darwinin viimeisessä teoksessa. Hän kirjoitti, että kastemadot säilyttävät maan perinnön. Kenties runoilijat säilyttävät runouden lajia. Kenties siinä kaikki.

 

EF: Kenties sen ei tarvitse olla enempää.

AA: Madot konservoivat maata ja tuhoavat roomalaisten muurit. Ne työstävät maaperää.

 

EF: Ajattelen aina keskustelua silloin, kun työskennellessäni kohtaan näitä kysymyksiä tai pohdin suhdettani menneisyyden runoilijoihin. Keskustelua eri traditioiden kanssa, että tämä työ on juuri sitä, keskustelun jatkamista. Runouden lajin säilyttäminen on samaa.

AA: Nimenomaan keskustelua. Mielestäni kääntämisessä on myös samaa. Käännöksen pitää säilyttää käännettävä runoilija elossa. Tämän keskustelun säilyttäminen, tämän keskustelun tarjoaminen lukijoille – sitä kääntäminen on.

 

EF: Sinä olet kääntänyt runoutta, esimerkiksi juuri Jaccottet’n runoutta italiaksi. Miten sinä koet runon ja käännöksen dynamiikan?

AA: Se on ehdottoman kaunis. Mutta samalla ehdottoman hirvittävä, haha, koska vastuu on niin suuri. Tietysti sitä tekee paljon virheitä, varsinkin nuorempana. Niin minäkin. Silloin janosin mainitsemaasi keskustelua, ja näin joskus runoissa asioita, joita runoilija ei varmasti ollut koskaan itse niissä nähnyt.

Kenties runoilijat säilyttävät runouden lajia. Kenties siinä kaikki.

EF: Käännöksessä on vastuuta, mutta yksikään käännös ei voi olla lopullinen. Kyseessä on jälleen keskustelu, versio, kääntäjän suorittama luenta. Siksi olisi niin arvokasta, että yhdestä runosta olisi useita käännöksiä. Silloin voisi saada ikään kuin kubistisen näkökulman runoon. Ei täyttä yhteyttä, mutta kuitenkin jotain alkaa piirtyä täydemmin esiin.

AA: Olen täsmälleen samaa mieltä. On tärkeää, että uudet sukupolvet kääntävät uudelleen ja uudelleen, ja tuovat alkuperäisen siten taas eläväksi. Ihailen hyvin paljon Anne Carsonin Sapfo-käännöksiä. Itse asiassa minä käänsin kahden muun runoilijan kanssa Carsonin ”The Anthropology of Water” -runon. Se on loistava.

 

EF: Se on loistava! Teillä on Carsonin kanssa jotain yhteistä tuossa henkilökohtaisessa suhteessa antiikin kirjailijoihin.

AA: Rakastan hänen työtään, se on todella hämmästyttävää. Italiassa häntä on viimein käännetty, mutta kymmenen vuotta sitten kun aloimme kääntää häntä – ei mitään. Kerroin eräälle kustantajalle: ”Sinun täytyy kääntää häntä! Oletko hullu!” Mutta nyt tilanne on toinen. Carson ylittää rajoja: esseen, filosofian, runouden. Hän ei häpeile.

 

EF: Sinulla on vähän samankaltaista ylitystä teoksessasi La vita dei dettagli 2, josta on käännetty muutamia tekstejä suomennokseen.

AA: Se syntyi eräästä painajaisestani, haha! Ensimmäinen tohtorintutkintoni oli taidehistoriasta. Minulle näytettiin yksityiskohtia maalari Sante Perandan tuotannosta. Hyvin pieniä yksityiskohtia. Niiden perusteella piti kertoa mistä teoksesta oli kyse, kuka siinä oli kuvattuna ja milloin se oli tehty. Muistan sen elävästi, se oli erittäin vaikeaa.

 

EF: Minusta on hyvin kiinnostavaa, että olet tarkastellut juuri yksityiskohtia. Minulle kävi monen runosi kohdalla niin, ainakin tässä suomennosvalikoimassa, että eksyin runon alkupuolella. En saanut kiinni siitä mihin runo liikkuu, mitä haetaan. Mutta sitten kohtasin jonkin yksityiskohdan, ja saatoin sen lävitse nähdä, miksi runo alkoi siten kuin se alkoi ja minne se on menossa. Esimerkiksi runossasi ”Tiedusteluretki” puhuja herää, ottaa taskulampun, kävelee keittiöön, juo vettä. Lukiessani sitä ensi kerran pohdin, miksi se alkaa näin pitkästi. Mikä on tämän runon liike? Sitten löysin tekstistä kiintopisteen, sängyn. Jokin nytkähti paikoilleen, ja runon kaari hahmottui. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista, tämä runon talous. Milloin voi sanoa enemmän, milloin vähemmän. Tässä runossa annat paljon johdantoa, hetken tuntui, että liikaa, mutta silti jätät antamatta kontekstia. Ja se muovaa runon. Kaari hahmottuu alun pituuden kautta. Tuntu siitä, mikä lopulta jätetään sanomatta.

AA: Runossa on aina jokin asia, joka on tosi. Aito. Esimerkiksi yksityiskohta. Kirjoitan usein keittiössä, koska olen yksi katastrofi oikeassa elämässä, ja minun pitää hoitaa kaikkea samalla, haha! Mutta siellä on pöytä, ja pysyttelen siellä paljon, yksityiskohtien parissa. Olen aina löytänyt totuuden tarkkailemalla yksityiskohtia. Kiitos muuten tuosta sanasta: talous.

 

EF: Tänä aamuna näin itse asiassa unta runon taloudesta. Olin tulossa tähän haastatteluun, ja olin päättänyt sanoa sinulle, että runon talous ei ole valtion taloutta vaan tulivuoren taloutta. Joten sanon sen! Koska runoilla on oma taloutensa. Kyse on siitä mitä jätetään sanomatta. Leikataan niin kauan, että runosta tulee itsensä. Miten sinä koet tämän runon hiljaisuuden, leikkaamisen, poisjättämisen?

AA: On hiljaisuuden talous, ja kuten sanoit, tulivuoren talous. Runossa on tietysti tasapainoilua täyden ja tyhjän välillä. Kuukausi sitten olin Riolassa, jonne Alvar Aalto suunnitteli kirkon. En ole uskossa, mutta tunsin, miten kirkon muodot olivat dialogissa tilan kanssa. Arkkitehtuuri voi luoda hiljaisuuden. Ja mielestäni samaa voi sanoa runon rakennuksesta. Runous voisi tavallaan olla myös tätä: toinen talous. Ei sentimentaalinen tai utopinen, mutta jotakin, jonka voi asettaa kapitalismia vastaan. Rosi Braidotti kirjoittaa kirjassaan Nomadic Subjects (1994) uudesta nomadisesta subjektista, ehkä siinä on samaa. Toinen, nomadinen talous. En tiedä, ehkä tämä on hulluutta. Mutta tulivuoresta olen samaa mieltä. Leopardi kirjoitti runonsa ”La Ginestra” tulivuoren juurella. Ginestra, jänönvihma, kasvi, joka selviää vaikeuksissa. Nöyrä mutta voimakas. Kenties koko tämä keskustelu käsittelee juuri tätä.

 

EF: Puhuimme aiemmin käännöksistä ja minulla on tässä edessäni uusi suomennosvalikoimasi Anatomioita. Onko sinulla mielessä jokin sellainen osa runouttasi, jonka toivoisit käännösten säilyttävän?

AA: En tietenkään osaa lukea suomea, mutta englanninnoksia olen runoistani lukenut. Olen hyvin iloinen, jos käännös pystyy pitämään elossa sanojen nytkähdykset ja outoudet. Käännös ei saa kesyttää alkuperäistä.

 

EF: Joskus käännöksissä pyöristetään kulmia liikaa.

AA: Kyllä, erityisesti naisten teksteissä. Naiset on aina tavattu esittää suloisina ja kesytettyinä. Haluaisin oikeastaan aina julkaista runoja, jotka vastaavat tuohon jotenkin. Koen sen tavallaan velvollisuutena. Mutta joka tapauksessa olisin iloinen, jos tämä dislokaatio säilyisi. Ja elämä. Runoissa, hyvin erilaisissakin runoissa, on oltava nähtävillä, että ne ovat elossa. Käännöksinäkin. Kun Sapfo kirjoittaa omenasta tai tyttärestään... tietää, että siinä on elämää.

 

EF: Osan alkuperäisen runon verestä tulisi virrata myös käännöksen suonissa.

AA: Elävän jäljen täytyy säilyä.

 

 

Haastattelun lyhyempi versio on julkaistiin Muusat-numerossa (NV 4/2022).

 

• 1. ”Nukkuu vuorien huiput”. Säe jatkuu: ”ja laaksot lauhat untaan” Suom. Päivö Oksala. Teoksessa Oksala, Päivö & Oksala, Teivas Kreikkalaisia kirjailijakuvia. Otava 1965. s.74.
• 2. Osan teoksesta on suomentanut Hannimari Heino nimellä Yksityiskohtien elämä käännösvalikoimassa Anatomioita. Kustannusliike Parkko 2022.