Kuin kokisi todellisuuden ensimmäistä kertaa - John Freeman lukee työkseen, ja rakkaudesta

Kustannustoimittaja, toimittaja, kirjailja John Freeman saapuu Suomeen Helsinki Lit -festivaalille. Freeman on toimittanut valtavan määrän merkityksellistä kirjallisuutta ensin kustannustoimittajana, sitten Grantan päätoimittajana vuoteen 2013 asti ja myöhemmin omassa Freeman’s-lehdessään. Hänellä on näppinsä pelissä Grantan erikielisten editioiden, myös suomalaisen, perustamisessa. Hän on julkaissut haastatteluprofiileita Toni Morrisonista David Foster Wallaceen How to Read a Novelist -teoksessaan ja toimittanut antologioita Yhdysvaltojen epätasa-arvoisuudesta. Lisäksi hän on tuore esikoisrunoilija. Puhuimme Freemanin kanssa siitä, mitä kirjallisuuden maailmassa tapahtuu juuri nyt.

Vesa Rantama: Olet toimittanut eri puolilta maailmaa tulevien kirjailijoiden tekstejä huomattavan paljon ja monipuolisesti. Proosaa ja runoutta, faktaa ja fiktiota, vakiintuneilta tekijöiltä ja tuntemattomilta suuruuksilta. Vaikka kysymys kirjallisuuden tilasta on suuruudenhullu, uskon että olet oikea ihminen vastaamaan siihen. Joten härkää sarvista, mikä on kirjallisuuden rooli maailmassa nyt ja minne se on matkalla?

John Freeman: Ajattelen, että kirjallisuus antaa meidän uneksia ollessamme hereillä. Tarvitsemme tätä fuugatilaa, koska kulutamme paljon aikaa lukituissa kuvioissa. Opimme tuntemaan maailman nimien kautta, joita olemme antaneet asioille, paikoille ja ihmisille sekä niille oletuksille, joita erilaiset kertomukset meille esittävät: esimerkkeinä perhe, hallitus, mainonta, koulu. Kun tipahdamme ulos tällaisesta sosiaalistavasta suppilosta, maailma saattaa tuntua ikuiselta, vääjäämättömältä paikalta.

Parhaimmillaan kirjallisuus muistuttaa siitä miten epävakaa ja uhanalainen on yksi hetki, miten äkillinen mutka joessa voi viedä meidät jonnekin aivan muualle, tehdä minusta jonkun toisen. Pidempiaikainen altistuminen  siis antaa kaikille paitsi vastustuskykyisimmille vivahteikkaamman empatiantajun. Tämä ei ole kirjallisuuden tarkoitus, vain yksi sen sivuvaikutuksista. Sen tarkoitus on lumota ja osallistaa, mikä johtaa meidät uneksimaan, mikä vuorostaan johtaa meidät takaisin itseemme ja ulos toisten pariin. Kutsumme tätä kykyä operoida itsemme ja toisten välillä moraaliksi. Tai kumppanuudeksi. Joka tapauksessa kirjallisuus on varmasti tarpeen maailmassa, joka on suunniltaan halusta luokitella ja karkottaa ihmisiä, olivat he sitten maahanmuuttajia, tai vain erilaisia.

 

VR: Missä sitten kirjoitetaan kaikkein jännittävin kirjallisuus juuri nyt?

JF: Emme tiedä vielä. Jännittävää kirjallisuuslehtien ympärillä ei ole raha tai juhlat. Rakastan tunnetta siitä, että on kokemaisillaan todellisuuden ensimmäistä kertaa:  kuin valo taittuisi eri tavalla ja äänet välittyisivät tiheämmän väliaineen läpi. Uusi rakkauden sanasto, uusi kirjoittamisen svengi. Sitä kuulee vaikkapa Ocean Vuongin runoja luettavan, ja se kuulostaa laululta. Tai sukeltaa Mariana Enriquesin novelliin ja löytää likaisen sodan jälkeisen Argentiinan goottifeministisen Elmore Leonardin.

Jos sanot, että tämä ei ole hyvää aikaa kirjallisuudelle, et vain lue tarpeeksi, tai tarpeeksi laajasti. Yleensä on poistuttava pihamaaltaan. Kasvoin Kalifornian Sacramentossa ja pihallani sattuivat asumaan Joan Didion ja William T. Vollmann, joten olin onnekas. Mutta kun lähdin Kaliforniasta, vähitellen kokonainen äänien maailma avautui ympärilleni.

Ajattelen samaan tapaan tämänhetkisestä kirjallisuudesta. On muutamia paikkoja, ukkosenjohdattimia, joihin salamat iskevät nyt muita useammin. Afrikkalaiset kirjailijat elävät huippuhetkeä, koska he kirjoittavat sosiaalisesti pakottavassa tilanteessa. Heidän yhteiskuntansa tarvitsevat uudelleenmäärittelyä kirjallisuuden unen kautta – tämä on yksi trendi, jonka kuka tahansa minun asemassani huomaa. Aminatta Formasta ja Dinaw Mengestusta Tayie Selasiin ja Chimamande Adichieen, monilla tämän hetken jännittävimmistä fiktiokirjailijoista on taustanaan afrikkalainen lapsuus. Mutta kirjailija ei synny vain olosuhteistaan, tärkeämpää on mihin hän niitä käyttää. Siksi paljon kiinnostavaa tapahtuu joka puolella.

 

VR: Ajatteletko, että kirjallisuus pystyy kilpailemaan muiden viihteen muotojen kanssa? Ajankäyttötapoja on kuukausi kuukaudelta enemmän. Olen huomannut, että jotkut kirjallisuuspiirien ulkopuoliset ystäväni ovat viime aikoina alkaneet lukea enemmän ja puhua kirjallisuudesta. Minulla on teoria, että syvä lukeminen on tarpeellista vastalääkettä aikamme mediailmapiirille, ja että monet ihmiset alkavat jo tiedostamattaankin etsiytyä sen äärelle. Olen näkevinäni päivä päivältä enemmän kirjoja metrossa puhelimien sijaan. Tulevina vuosina kirjallisuudesta tulee siis kuin vaivihkaa ykkösjuttu, kun nämä hiljaiset lukijat avaavat silmänsä ja löytävät toisensa. Olenko liian optimistinen, petänkö itseäni vain koska haluan nähdä alani kukoistavan?

JF: Mikään ei tule koskaan tuntumaan samalta kuin kirja, koska kirjan tapa osallistaa meidät luomiseensa on ainutlaatuinen. Kuvitella tilanne, luoda henkilöhahmon kasvonpiirteet mielessään, määritellä maailman hajut ja mittasuhteet. Teemme tätä sana sanalta, lause lauseen perään, sivu sivulta. Romaanin kuluessa luovuutemme työstää tiheän verkon teoksen päälle.

Ajattelemme viihdettä yleensä passiivisena: istumme ja kuuntelemme musiikkia metrossa, menemme elokuviin, istumme sohvallamme tuijottaen tv:tä. Näpräämme Candy Crushia. Kaikki tämä voi olla upeaa. Mikään näistä lajeista ei pakota meitä kuvittelemaan mitä ne meille tarjoavat: ne antavat sen meille ja silmämme näkevät, korvamme kuulevat, peukalomme heiluvat. Poistumme viihdemaratonin ääreltä pää täynnä mutta sydän tyhjänä. Mutta mielikuvitus enimmäkseen uinuu. Joten kirja säilyttää erityisen asemansa.

 

VR: Olet kirjoittanut profiilijuttuja suuresta määrästä enimmäkseen kuuluisia kirjailijoita vuoden 2012 teoksessasi How to Read a Novelist. Oliko heillä joitain yhteisiä piirteitä? Opitko jotain olennaista kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta tämän teoksen työstämisen kautta?

JF: Monia heistä historia on kohdellut rajusti. Kun näemme jonkun julkisuudessa, mikä saattaa tarkoittaa että hän on kuuluisa, hänen elämänsä usein tuntuu vääjäämättömältä. Mutta useimmille niistä kirjailijoista, joita haastattelin siinä kirjassa, Toni Morrisonista Ngugi wa Thiong’oon tai David Foster Wallaceen, ei elämä ollut lainkaan itsestään selvää. Tämä oli sitkeä teema, että eläminen oli taistelua, ja lopulta kirjoittaminen tuon taistelun kunnioittamiseksi oli oma taistelunsa. Wallace oli tuskastunut siitä, halvaantunut jopa: kuinka tavoittaa tietoisuuden tuntu, sen pyörremyrsky.

Morrisonilla oli tapana nousta ylös neljältä kirjoittamaan. Hän oli oppinut siihen aikana, jolloin kasvatti lapsia ja työskenteli täysipäiväisesti kustannustoimittajana. Hän oli myös hyvin tietoinen siitä, että hänen kuuluisi olla kiitollinen palkituksi tulemisesta. Värillisiä kirjailijoita ja naisia kannustetaan siihen: kiittämään kauniisti yhteiskunnan ojentamasta laakeriseppeleestä.

 

VR: Useimmat näistä kirjoittajista olivat minusta sisimmältään poliittisia.  Yksikään heistä ei kannata apatiaa tai amoraalisuutta. Että kirjoittaa romaaneja vakavasti on heille yhtä kuin ajatella moraalisesti.

JF: Ja ennen kaikkea he olivat hauskoja. Kaiken heidän kokemansa jälkeen sitä on vaikea kuvitella, mutta jokainen kertoi vitsejä. Jopa Ngugi wa Thiong’o kuvaillessaan elämäänsä Los Angelesissa vuosien Ruotsin-pakolaisuuden jälkeen. Hän katsoi ympärilleen Etelä-Kalifornian pulppuaviin suihkulähteisiin ja hyppeleviin cheerleadereihin ja siteerasi Joseph Conradia: the horror, the horror!

 

VR: Sain How to Read a Novelistista vaikutelman, että monet (alun perin) Lännen ulkopuolelta tulevat kirjailijat ovat kamppailleet rajusti sensuurin, tappouhkausten ja poliittisen väkivallan kanssa, kun taas amerikkalaisessa kirjoittamisessa poliittinen ei ole samalla tavalla ollut eksplisiittistä. Onko tämä muuttunut esimerkiksi viimeisen kahden vuoden aikana, kun politiikka on lyönyt eskapistejakin avokämmenellä, vai onko liian varhaista sanoa?

JF: Minusta tämä ei päde Edmund Whiteen, Aleksandar Hemoniin, Morrisoniin, Wallaceen tai Louise Erdrichiin, joista kaikki ovat joutuneet kamppailemaan väkivallan ja sensuurin kanssa, joko todellisen tai kuvitellun. Kukaan, joka katsoo Yhdysvaltoja ja näkee maan ilman näitä asioita, ei ole itse elänyt siellä, rakenteellisen epätasa-arvon keskellä. Iso osa tästä maasta näyttää elävän jo rappioon jälkeiseltä aikaa, kuljemme kaduilla kuin päivää zombiapokalypsin jälkeen. Fetissi romahtaneeseen Detroitiin on jäävuoren huippu.

Myös itä-länsi -jaottelu elää pienissäkin yhteisöissä. Esimerkiksi Mohsin Hamid, joka on kirjassa, kasvoi osaksi Kaliforniassa ja kävi Princetonin, mutta on kotoisin Pakistanista ja asuu siellä nyt. Tärkeä osa hänen työtään on yritys purkaa raja-aitoja, joilla ei ole tekemistä sen kanssa, millaisia todella olemme ihmisinä. Yhdysvalloissa on yli kymmenen miljoonaa muslimia, jotka elävät joka puolella maata, ja heitä leimataan käsittämättömillä tavoilla.

Ajattelen kyllä, että kirjoittamisen ulkopuolisista raakuuksista on tulossa suurempi osa tämän hetken amerikkalaista kirjallisuutta. Tämä ei johdu siitä, että monet kirjailijoista tulisivat vankiloista, vaan siitä että How to Read a Novelistin ilmestymisen jälkeen moni paljon ilmaa huoneesta imenyt kirjailija – John Updike, E.L Doctorow, Philip Roth, Norman Mailer – on joko kuollut tai eläköitynyt. Tämä tuntuu pinnalliselta, mutta vastaanotossa nämä kirjailijat edustivat huippua ja kaikki muut toiseutettiin. Kun huoneeseen on nyt päässyt ilmaa, voimme paremmin haistella ympäristöä. Näemme, että Yhdysvalloissa on paljon kirjailijoita, jotka ovat vuosien ajan kirjoittaneet siitä poikkeuksellisesta tavasta, jolla Amerikka on paikka, ja miltä elämä täällä tuntuu.

 

VR: Olet toimittanut kahden antologian verran proosaa taloudellisesta epätasa-arvosta Yhdysvalloissa. Tales of two Cities -valikoiman aihe on New York. Sen avausesseessä kirjoitat veljestäsi, jolla on mielenterveysongelmia ja joka muutettuaan Manhattanille vastoin kaikkia neuvoja asuu kodittomien asuntolassa. Asuntola on vain korttelin päässä sinun asunnoltasi, mutta veljesi ei koskaan vieraile siellä, vaan tapaatte muissa paikoissa, usein sattumalta. Essee on koskettava ja tuntuu todelta: yhteiskunnan jakolinja voi ilmestyä mihin tahansa väliin ja sitä voi olla todella hankala ylittää. Meillä voi, kuten sinulla oli, olla todella hyvät perustelut sille, miksi emme halua niin tehdä (veljesi tuottaa aina enemmän ongelmia kuin pystyt häntä auttamaan). Uskotko, että kirjallisuus voi auttaa ylittämään näitä rajoja? (Ajattelen sitä, mitä Ian McEwan sanoo How to Read a Novelist -teoksessasi: että on hankalaa olla julma jollekulle, jos todella tiedät, että hän on kaltaisesi ihminen.)

JF: Todellakin. Kuten sanoin, tämä ei ole kirjallisuuden tarkoitus, mutta sivuvaikutuksena se on äärimmäisen voimakas. Rakennamme henkilön sisäistä elämää läpi romaanin ja sen lopussa asutamme hänen kehoaan, kuin käyttäisimme maailman tehokkainta proteesia. Jos tämä hahmo on erilainen kuin sinä olet, palaat elävien pariin varustettuna kyvyllä kuvitella toisten elämät paremmin. Tämä kyky kehittyy lapsuudessa – sitä kutsutaan mielen teoriaksi, kykyä tunnistaa ei vain että minä olen minä, vaan että sinäkin tunnet tämän tahollasi: minä olen minä, samalla kun olet eri minä kuin minä. Kirjallisuus perustuu tähän ajatukseen, vaatii ja vaalii sitä.

Ystäväni, kirjailija Aleksandar Hemonin kanssa olemme keskustelleet ja väitelleet tästä paljon, koska hänen mielestään mielen teoria on ylivertainen tapa katsoa lukemista ja kirjallisuutta vaikkapa empatiaan verrattuna. Hän on esittänyt,  että empatia on projisointia, jossa siirrämme itsemme toisen tilaan, kun taas mielen teoriassa on kyse mielikuvituksesta. Siksi se myös kunnioittaa rajoja ja rajoituksia samalla kun ylittää joitakin niistä. Kuten: minä saatan pystyä kuvittelemaan osan siitä, millaista on olla 79-vuotias Bostonissa asuva vanha nainen, mutta en koko hänen elämäänsä. Olen vähitellen taipunut Hemonin kannalle tässä debatissa.

 

VR: Mikä on filosofia puolivuosittaisen Freeman’s-lehtesi taustalla? Toimitit Grantaa vuoteen 2013 saakka. Eroaako oma lehtesi tästä jollain merkittävällä tavalla?

JF: Vaikka Grantan toimittaminen oli unelmatyö, halusin työskennelle itsenäisemmin ihailemieni tekijöiden parissa, jotta voisin olla heille kiitollinen minulle sopivalla tavalla. Joten lähdin.

Oli myös pieni esteettinen näkemysero. Vaikka Granta on tullut tunnetuksi eri puolilta maailmaa tulevien kirjoittajien kaiuttimena, auditorion akustiikka soveltui parhaiten angloamerikkalaisille äänille. Ainakin lehden mytologia kietoutuu tämän ympärille. Rakastin Grantan kirjallista perinnettä, Joy Williamsista Raymond Carveriin ja Julian Barnesista Kazuo Ishiguroon. He ovat edelleen suosikkieni joukossa. Mutta maailma muuttuu ja on jo muuttunut, joten halusin luoda lehden joka pystyisi vähän paremmin muuttumaan sen mukana. Tästä syntyi Freeman’s. Ideana oli luoda lehti, joka ottaisi globalismin kirjallisena lähtökohtana tosissaan. Joka uskoo eri puolilta maailmaa kotoisin olevan kirjoittamisen rinnakkaineloon. Halusin rakentaa kulttuurin, joka kasvaisi näistä esteettisistä lähtökohdista – uteliaan, suvaitsevaisen, avoimen ja hauskan. Kirjallisuuslehti voi olla hauska, usko tai älä. Täytyy vain yrittää hieman.

Halusin tehdä lehden, jonka lukeminen ei tuntuisi velvollisuudelta, joka ei näyttäisi edustusjulkaisulta tai liikkuisi maailmassa nenä pystyssä teeskennellen. Sain amerikkalaisen kustantajan vakuuttuneeksi asiasta ja aloin houkutella kirjoittajia mukaan. Rekrytoituani Haruki Murakamin, Dave Eggersin, Louise Erdrichin, Aleksandar Hemonin ja Etgar Keretin, yhtäkkiä kaikki halusivat kirjoittaa lehteen.

 

VR: Miten päädyit kirjallisuuden pariin? Oliko se rakkautta ensi silmäyksellä? Ja kuinka aloit työskennellä alalla? Kadutko mitään?

JF: Onko teillä päin sellaisia pieniä ovia, joista koirat kulkevat sisään ja ulos? Kutsumme niitä piskioviksi (doggy door). Sellaisesta minä hiippailin sisään, kenenkään huomaamatta. Aloin lukea kirjoja koulun ulkopuolella teini-ikäisenä, koska isäni pakotti. Olimme muuttaneet Kaliforniaan, ja kun hän näki miten helppoa koulu oli minulle, hän hankki Pennsylvanian koulujen lukulistan ja laittoi minut lukemaan niitä. Teologi Reinhold Nieburia, Alexis de Tocquevilleä… Helvetin tylsiä kirjoja.

Aloin vältellä lukemista lukemalla muuta, koska isäni ei oikeastaan katsonut kirjojeni kansia. Luin George Orwellia, Neville Shutea, Emily Brontëa ja siitä se alkoi. En tajunnut kuin vasta collegen lopussa, että haluan työskennellä kirjojen parissa. Minulle ei ollut valjennut, että se on ala. Ajattelin, että kirjallisuutta joko kirjoitetaan tai opetetaan, enkä pitänyt itseäni pätevänä kumpaankaan. Mutta minulla ei onnistanut, kun yritin päästä töihin sanomalehtiin. Ja sitten tapasin kustannustoimittajan, joka oli käynyt saman pienen kveekaricollegen, jota itse kävin, ja kuulin häneltä, millaista kirja-alalla työskentely on. Kuukautta tai kahta myöhemmin eräs kustantaja saapui koululle rekrytoimaan. Pääsin New Yorkiin kustannusassitentiksi ilman mitään taitoja tai pätevyyttä. Moukan tuurilla alkuun.

 

VR: Paitsi kustannustoimittaja, olet runoilija, jonka esikoiskokoelma Maps ilmestyi viime vuonna. Koska sinulla on poikkeuksellisen paljon kokemusta eri kirjallisuudenlajeista, minua kiinnostaa mikä sinusta erottaa runouden muista? Entisenä runouslehden toimittajana olen kysynyt tätä monilta, ja vastaukset ovat aina erilaisia mutta inspiroivia.

JF: Runous on erilainen tapa liikkua maailman ja kielen läpi kuin proosa, niin kuin kanootin melominen eroaa bussilla matkustamisesta. Tunnet kielen reunat erilaisella tavalla, liikut hitaammin, aistit hengityksesi – runous usein liikkuu hengityksen tahtiin – ja päästyäsi loppuun voit yhtä hyvin lukea sen uudestaan. Nämä asiat palauttavat meidät voimakkaasti kehoon, ravistelevat sisäelimiä. Uskon, että sen vuoksi ihmiset tatuoivat säkeitä iholleen. Runouden lukeminen on intiimi kokemus. Visuaalisen mässäilyn maailmassa tarvitsemme asioita, jotka palauttavat meidät olennaiseen. Hyvä runous tekee sen, eikä edes tarvitse käyttää niitä naurettavia keltaisia pelastusliivejä.

 

VR: Viimeinen kysymykseni valmistaa sinua Helsingin-vierailuusi toukokuun lopulla. Lonely Planet -oppaassa nimittäin väitetään, että täällä et voi välttyä kysymykseltä: mitä ajattelet suomalaisista? Koska nyt olemme puhuneet lähinnä kirjallisuudesta ihmisten sijaan, minua tietysti kiinnostaa suhteesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

JF: Valitettavan vähän on käännetty englanniksi, joten kirjallisuutenne on pienen kielialueenne vuoksi hyvin epätasa-arvoisessa asemassa. Totta kai meillä on Tove Jansson, Sofi Oksanen ja Pajtim Statovic, joista jälkimmäisen esikoiskirja käännettiin viime vuonna.

Rosa Liksomin Hytti nro. 6 ilmestyi myös joitakin vuosia sitten erinomaisena käännöksenä. Ja on meillä onneksi Johanna Sinisalo ja Antti Tuomainen, eräitä genrekirjailijoitanne. Eräs pieni kustantaja julkaisi vähän aikaa sitten suuren Leena Krohn -valikoiman.

Mutta kirjallisuutenne historiasta tai edes nobelisti F.E. Sillanpäästä tai muista 1900-luvun alkupuolen tai sodanjälkeisistä tekijöistä minulla ei ole juuri käsitystä.  On vaikea pitää Suomi kirjallisella kartallaan, tietoa tulee pieninä palasina ja väliin jää valtavia aukkoja. Työskentelin lyhyesti Otava-kustantamon kanssa ennen kuin jätin Grantan, kun he olivat julkaisemassa lehden ensimmäistä suomenkielistä numeroa. Mutta en juuri ehtinyt saada selville kuka kukin on. Toivottavasti asia korjaantuu toukokuussa!

 

John Freeman keskustelee tanskalaiskirjailija Naja Marie Aidtin kanssa Helsinki Lit -festivaaleilla Savoy-teatterissa lauantaina 26.5. klo 14.10-14.40. Suora lähetys Yle Areenassa.

Haastattelu ilmestyy myös Nuoren Voiman numerossa Syötävä? 2/2018 viikolla 22.