Luokkahuoneena lava
Lavarunous on välittömän yhteisöllisyyden laji, joka elää läsnäolossa. Lavarunoakatemia on lavarunouden epävirallinen kaksivuotinen maisteriohjelma, jota pyörittää lavarunousyhdistys Helsinki Poetry Connection. Koulutus alkoi syksyllä 2019.
Lavarunoakatemiassa opiskellaan etänä. Poetry Jamit Helsingin Siltasessa on peruttu. Sinne piti mennä kuvaamaan ja jututtamaan mahdollisimman monta lavarunoakatemialaista kerralla.
Somessa aletaan esiintyä, streamit välittävät kuvaa ja ääntä, mutta silti puutteen tuntu on moniaistinen. Lauman sähköinen, hikinen, parfyyminen, alkoholinen, tupakkainen ja pilvinen haju on tuoksumuistissa, kuulo pystyy ajattelemaan etäältä sorinaa, kilinää, kuvittelemaan taukoja täyttävän dj:n. Silmien takana on näky runoilijasta spotissa. Käynnistymisestä: kädet, ääni, katse, tauko, askelet. Aplodit.
Akatemia instituutioita vastaan
Lavarunoakatemian haku avautui keväällä 2019. Koulu tarjoaa lavarunouden maisteriohjelmaa vastaavat opinnot ilman virallista statusta oppilaitoksena tai koulutuksena. Se on vapaa akatemia. Se perustettiin, koska kirjailija, lavarunoaktiivi Hanna Rentola suuttui vuonna 2018.
”Kun kirjoittamisen maisteriohjelmaa puuhattiin, ajattelin hakea sinne. Lopulta se tuli Taideyliopiston teatterikorkeakoulun järjestettäväksi. Kävin kuuntelemassa Kirjamessuilla keskustelua uudesta linjasta. Siellä sanottiin, että tämä on vain ”harvoille ja valituille”. Kun linjaa esiteltiin, se tuntui tosi elitistiseltä!”
Rentola tutustui kirjoittamisen opintojen sisältöihin. ”Kärjistän: tuntui kuin linja olisi huono apuraha, opintotuella saa kirjoittaa! Siis paljon omaa kirjoittamista, jonkin verran palautetta, ja sitten perus yleisen kirjallisuustieteen kursseja ja esimerkiksi kokeellista kirjoittamista, jota minä olen tehnyt jo Työväen akatemian kirjoittajalinjalla.”
Rentolan ajatuksissa olivat omat ja ystävien kokemukset hakemisesta taidealoille.
”Harvoja ja valittuja, mutta millä perusteilla, jos hakijoita on sata ja sisään pääsee neljä! Se on taidealoilla kiinni siitä, kuka arvostaa mitäkin.”
Lavarunousjärjestö Helsinki Poetry Connection, jonka hallituksessa Rentola on, otti akatemiaidean huomaansa. Käynnistykseen oli irrottaa muutama satanen. ”Tilasin heti logon ja sävellyksen eläköön runous -hymniin”, muistelee Rentola.
Yhdysvaltalainen poetry slam -kulttuuri sai kipinän, kun työläistaustainen runoilija Marc Smith pettyi 1980-luvulla akateemissävyisiin runokinkereihin. Sama anti-institutionaalinen asenne sävyttää lavarunoutta edelleen.
Lavarunous on raivannut itselleen tilan riippumatta perinteisistä institutionaalisista toimijoista. Yhdysvaltalainen poetry slam -kulttuuri sai kipinän, kun työläistaustainen runoilija Marc Smith pettyi 1980-luvulla akateemissävyisiin runokinkereihin. Sama anti-institutionaalinen asenne sävyttää lavarunoutta edelleen.
Smithin tunteita ei ole vaikea ymmärtää, kun muistaa millaista meno oli Suomessakin viitisentoista vuotta sitten. Runoilijat lukivat tekstejä katse tiukasti kirjassa, tietyllä nuotilla, jossa lopputavu jää ylös viipyilemään. Yleisö vaikeni hienon äärellä kuuliaisen syvähenkisyyden vallitessa. Lavarunouden lähestymistapa on toisenlainen: yleisö on osa yhteisöä, sillä on rooli tekijyydessä eri tavoin kuin perinteisessä instituutioissa, joissa eroja synnytetään niin yleisön kuin tekijöidenkin välille, ja tekijöiden kesken. ”Lavarunoudessa yleisö mielletäänkin mieluummin osallistujiksi kuin vastaanottajiksi”, kirjoittaa Maikki Heijala pro gradu -tutkielmassaan. Kun mikki on auki, ja usein se on, kuka tahansa voi olla tekijä.
Rentola on kokenut institutionaalisen jännitteen kouriintuntuvasti. ”Kun opiskelin Kriittisessä korkeakoulussa, toin joskus tekstipajoihin runoja. Sain palautetta, että tämä ei ole runo. Tuntui, etten osaa kirjoittaa runoja, enkä edes ymmärrä, mitä ne ovat.” Lavarunous tarjosi Rentolalle toisenlaisen kokemuksen. Luettuaan tekstiä open mic -tilaisuudessa hän sai lämmintä palautetta ja teksti käsitettiin runona. ”Kuuntelin mitä ihmiset luki siellä, ja se muistutti sitä mitä olin itsekin kirjoittanut, ei se ollut mitään mystistä runoutta.”
Elitismi yksipuolistaa taidetta
Lavarunous olevan tasa-arvoinen kuulluksi tulemisen tila niille, joita ei muualla kuulla: teineille, mummoille, queereille ja niille, jotka eivät puhu äidinkielenään suomea, sanoi runoilija Elsa Tölli vastikään Instagramissa.
Tölli on aloittanut lavarunoilijana 18-vuotiaana. “Hurahdin lavarunouden moniaistillisuuteen, esiintymisen adrenaliiniin sekä sanoilla, äänillä ja kehollisuudella leikittelyyn. Ennen kaikkea sain lavarunoudesta perheen ja yhteisön, jossa uskalsin kasvaa.”
“Lavarunoudessa on dynaamista yhteisöllisyyttä,” määrittelee Tölli. Hänelle yhteisö merkitsee sellaista miljöötä, jossa erilaiset yksilöllisyydet saavat tilaa. Perinteisen kirjallisuusmaailman elitismi ei luo sellaista. “Kun rajaa marginaalisia ääniä ja taiteen tekemisen tapoja arvostuksen ulkopuolelle, koko taidekenttä yksipuolistuu ja kärsii.”
Uskon, että utelias tekeminen, uskaltamisen vimma sekä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen synnyttävät hyvinvointia, joka leviää ja jatkuu muuttaen sosiaalisia todellisuuksia
Arvostetun kirjallisuuden yksiäänisyys on Töllin mielestä paljon suurempi ongelma kuin vaikka runouden laadun vaihtelu. “Ensisijainen tavoite ei ole timanttisen estetiikan löytämisessä. Uskon, että utelias tekeminen, uskaltamisen vimma sekä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen synnyttävät hyvinvointia, joka leviää ja jatkuu muuttaen sosiaalisia todellisuuksia”.
Lavarunous ei ole tekstiä, eikä sitä voi siksi verrata kirjalliseen runouteen. Eleet, kielenulkoiset äänet, esiintyjän habitus ja esityksen elementit ja myös ns. ulkoiset tekijät: tila, aika, yleisö merkitsevät tekstin kanssa. Se on sanataiteen laji, jota ei varsinaisesti ole esityksen ulkopuolella. “Esitys on aina impulsiivinen, keskeneräinen ja hetkellisyydessään täydellinen”, kuvailee Tölli.
Töllin tänä keväänä ilmestyvä kirja toteuttaa lavarunouden luonnetta. Tölli on ehdoton DIY-asenteessaan. Kirja ei sisällä “tekstejä”, jotka uuttaisivat runollisen ydinmehun esityksistä. “Halusin tehdä kirjan omin käsin askarrellen ja keikoilla myytäväksi. Se on tehty lavalle - siinä on lavamuistiinpanot, välispiikit ja korjailut näkyvissä. Runot ovat juuri siinä ryppyisessä muodossa, jossa ne ovat kulkeneet keikkareissuilla.”
Leikkiä, kulttuurihäirintää ja vakavaa opetusta
“Kun Hanna kertoi Lavarunoakatemiasta, olin niin inspiroitunut että itketti. En ollut tajunnut, että omia rakenteita on mahdollista yhdessä luoda”, sanoo Tölli. Hän on vetänyt inspiraatiokurssia Politics of Being a Spoken Word Superstar. “Teemoja olivat Oma Huone, Muusat & Katse, Aktiivinen toimijuus sekä Lava. Kurssi oli leikkisä kunnianosoitus riehakkaalle asenteelle, jolla voimme haastaa vallitsevia sääntöjä, normeja, trendejä ja rakenteita ja tehdä taidetta ja aktivismia omilla ehdoillamme. Sitä Lavarunoakatemiakin on!”
”Vaikka lähdettiin anarkistisesti liikkeelle, oltiinkin lopulta samassa asemassa kuin kaikki muutkin valintaraadit”, toteaa Rentola. Hakemuksia tuli 51, syksyllä aloitti kaksitoista opiskelijaa.
Rentolan mukaan opetusta on pyritty kehittämään antiautoritaarisilla periaatteilla. Opettajatkin ovat oppimassa. Kursseja on ollut syksyllä muutama, esimerkiksi joulujuhlan järjestäminen opetti tapahtumatuotantoa. Rentola mainitsee lavarunoilija Veera Miljan vetämän taiteilijan self-care -kurssin. ”Tässä kurssissa etenkin näkyy se, että Lavarunoakatemia on samalla vakavasti otettava ja kunnianhimoinen koulutuksellinen juttu mutta samalla kulttuurihäirintää ja leikkiä.”
Asiantuntijuudet Lavarunoakatemiassa ovat poikkeuksellisia. Veera Milja esimerkikisi on erikoistunut tyttörunouteen. ”Se on vitsi, monella kiepillä kulkenut. Nihkeellä Akalla eli Jonna Nummelalla on runo, jossa sanotaan ‘eikö nää nuorten naisten kasvutarinat oo jo vähän nähtyjä’. Se taas perustuu tuttujen saamaan palautteeseen, jonka mukaan tyttöjen ja nuorten naisten ääni on jo vähän nähtyä. Tyttöys on vähän niinku käsitelty runoudessa. Mun lopullinen titteli taisi olla ‘vähän nähdyn tyttörunouden erikoisasiantuntija’.”
Muistelen, kuinka Nihkeen Akan käsi hakeutuu niskakuoppaan, napsuttelee näkymätöntä peliohjainta, samalla kun seuraa pihan poikki kulkevaa naista runossa “Päivän mies”. Nihkee Akka on esimerkki poliittisesta ja sosiaalisesta aktivismista lavarunouden kentällä. Hän on perustanut feministisen asennekustantamo Pesän yhdessä runoilija Nelli Ruotsalaisen kanssa, ja hänen runoutensa on jysäyttävän feminististä.
Kulttuurihäirintä (culture jamming) on Suomessa ennen kaikkea Voima-lehden julkaiseman Häiriköt-päämajan käyttämä termi. Se merkitsee toimimista taiteen ja aktivismin rajapinnoilla, kuten toimii vaikka saamelaisaktivistien ja –taiteilijoiden Suohpanterror. Kulttuurihäirinnän tavoite on haastaa valtarakenteita ja tehdä niitä näkyviksi, juuri kuten Lavarunoakatemia valaisee taidekoulutukseen sisältyviä valtarakenteita. Jopa sen logo muistuttaa Taideyliopiston tunnusta.
”Tässä kuussa piti olla kolme esiintymistä, tää maaliskuu oli mulle merkityksellinen esiintyvänä runoilijana. Kaikki peruuntui, ja se tuntuu henkilökohtaisella tasolla.” Veera Milja vastaa puhelimeen kotieristyksestä.
“Self-care -kurssi oli aika rento suoritusmuoto. Kerran tehtiin yhdessä ruokaakin. Kurssi oli tosi keskusteleva, idea oli, että se muotoutuu tapaamisten myötä.” Taustalla on tietoisuus opiskelijoiden hyvinvoinnista. ”Tiedetään, että yhä useampi opiskelija kokee uupumusta, ja luovien ja taidealojen opiskelijoilla se on yleisempää kuin muilla. Siksi kurssilla käsiteltiin stressiä ja ajankäyttöä ja haettiin anarkistista suhtautumista kiireeseen”.
Lavarunoudella ei ole vakiintuneen taiteen asemaa Suomessa. Luovan itsetunnon kehittäminen on tosi tärkeää
Tärkeäksi aiheeksi nousi identiteetti runoiljana. ”Lavarunoudella ei ole vakiintuneen taiteen asemaa Suomessa. Luovan itsetunnon kehittäminen on tosi tärkeää – kuka saa kutsua itseään lavarunoilijaksi, mitä saa tehdä… Käsiteltiin taiteen tekemisen lupaa, ja myös niitä rajoja, joita esiintyvä taiteilija tarvitsee, jotta voi tehdä työtään.”
Kulttuurihäirinnäksi Veera Milja ei kurssiaan suoranaisesti kutsu. ”Ehkä se on sellaista sisäistä häirintää, tutkailtiin vaikka sitä ajatusta, että taiteilijat on poikkeusyksilöitä ja minä en kuulu heihin syystä x.”
Yhteisöllisyys alistuu sosiaaliseen mediaan
Kuuntelen puhelutallenteita vähän liian pitkään, sitä puhetta mitä on vielä sen jälkeen kun haastattelu on loppu. Tavallisten yksilöiden ääniä, tavallisten asioiden raukeamista: Lillehammeriin piti mennä opintomatkalle, mutta se ei toteudu.
Haastattelujen tekeminen tuntuu elämän jatkamiselta, kun päivät kuluvat kotona. Kevätpäiväntasauksen aikaan ilma tuntuu kirkastuvan nopeasti. Katupöly pestään pois ja ilma on parempaa hengittää kuin muina keväinä. Katson hetken runoilija Rupi Kaurin Instagram-liveä puhelimen ruutu pystyssä, ja tuntuu, ettei tämä näin voi olla.
Runouden yhteisöllisyys muuttuu silmissä välitteiseksi, sosiaalisen median lakeja noudattavaksi. Vielä nyt, maaliskuussa, uskotaan, että virtuaaliset esiintymiset ja kontaktit voivat luoda uusia toimintamalleja, joita voidaan sitten uudessa normaalissa pitää vanhojen rinnalla. On uteliaisuuttakin tätä tilaa kohtaan. Katuja, kohtaamisia, kahviloita, kapakoita - ei mitään näistä. Ei edes lupaa poistua Uudeltamaalta.
Kun liikkumista rajoitetaan ja kohtaamiset estetään, yhteisöjen voima laantuu.
Tilanne on hauras. Kun liikkumista rajoitetaan ja kohtaamiset estetään, yhteisöjen voima laantuu. Somejätit - Facebook, Instagram - ovat yhtäkkiä kohtaamisen ja taiteen kokemisen välineitä. Harva se ilta joku runoilija lukee kirjaansa livestreamina.
Eräs yhteisöllisen taiteen keskeisistä lupauksista on sosiaalipoliittinen. Se voi tavoittaa syrjätymisvaarassa olevia ja heitä, joita taidemaailman rakenteet eivät normaalisti koskettaisi. Yhteiskuntaa läpäisevän yhteiskunnallisen toiminnan kannalta perinteinen, arvostettu taide on kultahäkissä jonkin kulttuuripalatsin sisätiloissa, joista se livertelee pääsylipun ostaneille.
Nyt kaikki on häkeissä, pleksien takana, kaikki riippuu internetin infrastruktuureista. Viestivirta peittää näkyvistä sen, että eristys on todellista.
***
“[N]äen tämän osana yhteiskunnallista muutosta, jossa alamme vihdoinkin liikkua yksinäisen taiteilijaneron myytistä kohti kollektiivin kannattelevaa voimaa”, kirjoitti Rentola Lavarunoakatemian valintaprosessia käsittelevässä tekstissään. Kauan ennen pandemiaa. Lavarunous on yhteisöllisyyden vallankumous, ja juuri yhteisöllisyys on vallankumouksen lippu. Toinen aktiivien puheissa toistuva sana on anarkistisuus. Termi liittyy käsitenippuun, jonka avulla pyritään viestimään vapaudesta, hierarkoiden puuttumisesta ja instituutiokriittisyydestä.
Lavarunouden yhteisöllisyydestä on vaikea löytää tutkimusta, tai edes analyyttista tietoa. Spoken word voimauttaa maailmalla, se on yksi poliittisen aktivismin väylä, ja lavaruno viihdyttää ja tuo uusia tekijöitä runouden piiriin. Se tiedetään.
Lavarunouden piirre on juuri mukaankutsuva toimintakulttuuri. Helsinki Poetry Connectionin tapahtumien yhteydestä löytyy aina perusteellinen selvitys tilan esteettömyydestä,, turvallisemman tilan kriteerit ovat näkyvillä yhdistyksen verkkosivuilla ja niitä sovelletaan kaikissa tapahtumissa.
[Lavarunouden] kulttuuri on laajaa nimenomaan siksi, että se on avointa, eikä arastele jalkautumista, se ei pelkää sanoa kenelle tahansa: sinä olet tähti.
“Lavarunous taidemuotona perustuu avomikkikulttuuriin, jossa tarjotaan jokaiselle rohkaiseva tila tulla esittämään omia tekstejään”, muistuttaa Elsa Tölli. Yhteisölliset runouden muodot ovat hyvin lähellä lavarunoutta, ja runouden keskeiset sosiaaliset agendat pyörivät lavarunouden ympärillä: ilmiön piiriin vähintään löyhästi kuuluvat ympäri Suomea järjestettävät nuorten open micit tai Aleksis Salusjärven ja Mikko Sarjasen vankiloissa vetämät tekstipajat, joiden verbaliikka perustuu usein rap-lyriikkaan (yksi keskeisistä tyyleistä lavarunoudessa). Kulttuuri on laajaa nimenomaan siksi, että se on avointa, eikä arastele jalkautumista, se ei pelkää sanoa kenelle tahansa: sinä olet tähti.
Mistä yhteisöllinen muutos lopulta lähtee? Ajattelen niitä ihmisiä, jotka ovat puhuneet minulle tätä juttua varten tai jossain toisessa yhteydessä siitä, että lavarunoudesta innostuminen on merkinnyt heille myös yhteisön löytymistä. Mielekäs yhteisöllinen toiminta voi torjua syrjäytymistä, tuoda ihmisen paremmin oman verbaalisen kapasiteettinsa haltijaksi - se on olennainen kansalaistaito – ja vakiinnuttaa inklusiivisia tapoja, joita yksilöt kantavat mukanaan muihin yhteisöihinsä. Ainakin lavarunous on mullistanut omalta osaltaan runokentän, liudentanut vielä muutama vuosi sitten jyrkästi tehtyjä eroja kirjoittavien ja esiintyvien runoilijoiden välillä. Hyvänä esimerkkinä toimii lavarunoilijana profiloitunut Aura Nurmi, joka on saanut molemmille runoteoksilleen kiitosta mitä perinteisimmin tavoin: hyviä arvosteluja ja palkintohuomiota.
Tärkeintä on rakkaus tekemiseen
Lavarunoakatemian hakuprosessi asetti mukanaolleet institutionaaliseen asemaan, miettimään niitä kriteereitä ja perusteita, joilla suurin osa hakemuksista hylätään. Koska enemmänhän se on hylkäämistä kuin hyväksymistä: kouluhauissa, kirjoituskilpailuissa, apurahoissa. Valta valintatilanteessa on suoraa, mutta tyypillisesti se kätketään.
”Koska luovuutta tai taiteellista lahjakkuutta ei - - voi mitata - - taidekorkeakouluihin valitaan opiskelijoita, jotka vakuuttavat kourallisen koulun opettajista.”
Mutta rehtori Rentola kirjoitti prosessista tekstin, joka kertoo miten valtaa käytettiin ja miksi. Valintaraati pyrki käsittelemään mielivaltaisuuden ongelmaa, jonka Rentola kiteyttää: “Koska luovuutta tai taiteellista lahjakkuutta ei - - voi mitata - - taidekorkeakouluihin valitaan opiskelijoita, jotka vakuuttavat kourallisen koulun opettajista.”
Lavarunoakatemian esittämät kysymykset ovat kiperiä taidealoilla. Esimerkiksi musiikkikasvatuksen professori Marja-Leena Juntunen (Taideyliopiston Sibeliusakatemia) on todennut Helsingin Sanomissa, että vaikka neromyytti taidekoulutuksessa onkin väistymässä, oppilaitokset pitävät yhä yllä lahjakkuuden myyttiä. Lahjakkuus toimii siis kriteerinä niin oppilasvalinnoille kuin opettajarekrytoinneille. Ja kuinka sumea se kriteeri onkaan.
Monijäseninen raati luki ja karsi eri hakemuksia. Se sulki pois liian tutut hakijat, liian henkilökohtaisista syistä hakeneet (kuten ne, joilla oli elämässä akuutti kriisi), ne, joiden odotukset olivat liian suuret, ja heitti arpaa.
Millaisia taiteilijoita rehtori Rentola ajattelee Lavarunoakatemiasta kävelevän ulos kahden vuoden maisteriohjelman loputtua? ”Tämä on laboratorio”, toteaa Rentola, ja myöntää, ettei vielä tiedä.
Toiveet yhteisöllisen taiteilijuuden lisäämisestä ja toisenlaisen taideopetuksen luomisesta ovat kuitenkin täyttymässä ainakin väliaikaisesti. Koneen Säätiö myönsi joulukuussa 2019 Lavarunoakatemialle apurahan, jolla se pystyy pitämään kaksi osapäiväistä työntekijää, kouluttamaan opettajia ja pitämään viikottaista yhteyttä opiskelijoihin.
Lavarunoakatemian ensimmäiset maisterit valmistuvat ensi keväänä. Silloin heitä voi nimittää vähintään leikillään ensimmäisiksi virallisiksi lavarunouden ammattilaisiksi Suomessa.
Haastattelemani opiskelijat uskovat oppilaitokseensa. He kertovat saavansa laadukasta opetusta, joka valmentaa käytännön taidoissa, lisää itseymmärrystä, kehittää itseä niin esiintyvänä kuin kirjoittavanakin runoilijana. Yhteisöön kuuluminen on olennaista, ja oman taiteilijuuden voi hahmottaa osana verkostollista kokonaisuutta. Lavarunoakatemian ensimmäiset maisterit valmistuvat ensi keväänä. Silloin heitä voi nimittää vähintään leikillään ensimmäisiksi virallisiksi lavarunouden ammattilaisiksi Suomessa.
Mutta mitä ammattimaisuus tarkoittaa, kun sen konteksteina ovat vakavat pyrkimykset yhteisölliseen moniäänisyyteen ja tasa-arvoon, kun mikki on auki?
Elsa Töllillä on vastaus.
“Runous on kuollut silloin, kun ei enää arvosteta amatööriyttä. Koska amatööri tulee latinan sanasta Amo, eli amatööri tekee asioita RAKKAUDESTA, ei esimerkiksi vallanhimosta, ja mun mielestä rakkaus tekemiseen on hitto vie koko elämän tärkein asia!!❤”
***
Taideyliopistoon voi hakea kuka vain
Lavarunoakatemian rehtori Hanna Rentola kritisoi Taideyliopiston kirjoittajalinjaa elitistiseksi, ja hakuprosesseja yleisemmin mielivaltaisiksi. Taideyliopiston kirjoittajalinjan lehtori Jusa Peltoniemi vastaa kysymyksiin.
1) Onko Taideyliopiston kirjoittajalinja elitistinen? Missä mielessä on/ei ole?
JP: Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelma on taiteilijakoulutusta samalla tavalla kuin muutkin Taideyliopiston koulutusohjelmat. Opiskelemaan voi hakea kuka vain, eikä koulutukseen ole muita rajoituksia kuin yleensäkään korkeakouluopiskeluun Suomessa. Toivomme hakemuksia mahdollisimman laajalta hakijakunnalta, koska on mielestämme sekä koulutusohjelman että kotimaisen taidekentän etu, että kirjoittajia tulisi monenlaisista taustoista ja mahdollisimman monenlaiset äänet pääsisivät esiin. Opiskeluun saa hakea samoja tukia kuin muihinkin korkeakouluopintoihin Suomessa. Opiskelu Suomessa ei toisaalta vaadi lukukausimaksujen maksamista kuten taideopinnot monissa muissa maissa.
2) Millainen on ohjauksen ja oman työskentelyn suhde Taideyliopiston kirjoittajaopinnoissa?
JP: Itsenäinen työskentely on tärkeä osa koulutusohjelmaa, mutta vain yksi osa sitä. Opintopisteitä ei saa taiteellisesta työskentelystä sinänsä. Opintoihin kuuluu oman taiteellisen projektin ja praktiikan harjaannuttamisen ohella runsaasti kurssimuotoista lähiopetusta, mm. kirjoittamisen ja lukemisen perinteisiin perehtymistä, eri taidealojen teoriaopetusta, seminaarityöskentelyä eri teemojen parissa, kirjoittamisen eri lajeihin, metodeihin ja medioihin paneutumista, palautteen antamisen ja saamisen harjoittelua, yhteistyötä muiden koulutusohjelmien ja korkeakoulujen kanssa ja kansainvälisiä kontakteja. Ohjaus pyrkii olemaan saman tyyppistä kuin korkeakoulututkintojen opinnäytteiden kohdalla yleensä, ja kirjoittamisen maisteriohjelmassa ohjausta on mahdollista saada alueilla, joissa vastaavaa koulutusta ei aiemmin ole ollut tarjolla. Oma työskentely on paitsi oman tekstin työstämistä ja palautteen saamista, myös vertaisryhmältä oppimista ja oman taiteellisen prosessin reflektoinnin opettelemista sekä itsenäisesti että ryhmän kesken.
***
Upottava yhteisöllisyys
Tuoreessa Kollaboraatio-kirjassaan tutkija Hanna Kuusela käsittelee kirjallisuuden ja yhteisöllisyyden kysymyksiä. Yhteisöllisyys on taiteessa niin laaja ja pitkäkestoinen tendenssi, että tutkimus puhuu taiteen sosiaalisesta käänteestä.
“Käsitteellä kuvataan taidemaailmassa yleistynyttä ajatusta siitä, että taiteen kuuluu tuottaa sosiaalisesti hyviä tuloksia. Riskinä on, että sosiaalisten tavoitteiden korostaminen johtaa siihen, ettemme enää kysy taiteelta juuri sille ominaisia kysymyksiä”, toteaa Kuusela. “Kirjassani pohdin, mitä seurauksia sekä taiteelle että yhteisöille on sillä, että sosiaalinen puoli korostuu. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki yhteisöllisyyden nimissä tapahtuva luovuus olisi ongelmallista.”
Kuuselan kysymykset ovat tiukkoja: Onko yhteisöllisyys demokratisoivaa vai poissulkevaa? Onko se tasa-arvoista vai hierarkkista? Haastaako se yhdessäolon konventioita vai toisintaako se niitä? Millä tavalla yhteisö tiedostaa valtarakenteensa?
Jaettu lämpö ei riitä kriteeriksi yhteisöllisen taiteen onnistumiselle juuri taiteena. Muutos on olennaista. ”Tarjoaako taiteen sosiaalisten puolten korostaminen tunteen siitä, että muutosta tapahtuu, vaikka mikään ei muutu?”, kysyy Kuusela.
“Yhteisöllisyys tai yhdessä tekeminen löyhissä verkostoissa ei itsessään ole yhteiskunnallisesti radikaalia”, muistuttaa Kuusela. “Koko sosiaalinen mediahan on yhtä väliaikaisen yhdessäolon juhlaa.”
Kuusela paikantaa niin yhteisöllisyyteen, kapitalismikriittisyyteen kuin moniäänisyyteenkin liittyviä kipupisteitä. ”Tilapäisyys on yksi nykytaiteen yhteisöllisyyden leimallisista piirteistä. Toinen on moniäänisyyden ihannointi ja sen myötä haluttomuus sitoutua yhteisiin päämääriin tai esteettisiin ihanteisiin. Uskon, että nämä piirteet asettavat kuitenkin rajansa myös taidehankkeiden kapitalismikritiikille tai radikaaliudelle, niiden muutosvoimaisuudelle.”
”Lavarunous epäilemättä on onnistunut hyvin tarjoamalla vapaita alustoja kenen vain tulla, jolloin aktiivit eivät niinkään anna ääntä muille vaan luovat tilanteita, joissa erilaiset ihmiset voivat käyttää ääntään.” Kuusela kuitenkin arvelee, että institutionalisoituminen synnyttää eroja. “Avointen yhteisöjen suurimpia haasteita on, miten pysyä avoimena ja vaalia tasavertaisuuden ideaalia, silloin kun joillekin tekijöille alkaa kasautua muita enemmän taitoa, mainetta ja kunniaa. Antielitismiä ja anti-institutionaalisuutta on vaikea pitää yllä suosion kasvaessa, ja jossain vaiheessa niistä voi olla pakko luopua. Silloin pohdittavaksi tulee, miten jatkaa eteenpäin instituutiona.”
Kuuselan mukaan taide on vaarassa pelkästään toisintaa ympäröivälle yhteiskunnalle tyypillisiä tilanteita: ”Jotta pystyisi taiteella tekemään jotain radikaalia, tilapäisyyden ja moniäänisyyden ihanteita pitäisi voida tarkastella myös kriittisesti ja etäältä.”
Ilmestynyt alun perin Nuoressa Voimassa 2/2020
Kirjallisuutta
Claire Bishop: “The Social Turn: Collaboration and its discontents”. 2011
Laura Hallamaa: “Taiteen neromyytti on murtumassa - nykyopiskelijat eivät enää siedä tyrannimaisia opettajia, kertovat opettavat taiteilijat”. Helsingin Sanomat, 16.4.2018. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005643910.html
Maikki Heijala: Kotimaisen 2010-luvun lavarunouden kentillä ja laidoilla - havaintoja lavarunouden teoriasta, arvoista ja keinoista. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto, 2014.
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/43970/5/URN_NBN_fi_jyu-201408062311.pdf
Hanna Kuusela: Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa. Vastapaino, 2020.
Julia Novak: Live Poetry. An Integrated Approach to Poetry in Performance. Rodopi, 2011.
Hanna Rentola: “Vallasta ja valinnoista”. Helsinki Poetry Connection, 2019. https://www.helsinkipoetryconnection.fi/vallasta-ja-valinnoista/
OIKAISU 30.11. Muutettu tietoja Taideyliopiston kirjoittamisen linjaa koskevasta keskustelusta. Alun perin Hanna Rentolan sitaatissa väitettiin, että runoilija Saila Susiluoto tai linjan opettaja Jusa Peltoniemi olisivat sanoneet sen olevan vain "harvoille ja valituille". Todellisuudessa väitteen 27.10.2018 käydyssä keskustelussa esitti juontaja Baba Lybeck. https://www.facebook.com/events/1117915545058451/?active_tab=discussion (kolmas tilaisuus ylhäältä).
