Paras hirviö voittakoon? Äärioikeisto liberalismin kulttuurisena haastajana
Äärioikeisto yrittää kaapata kulttuurisen hegemonian tekemällä politiikkaa konflikteilla, esimerkiksi trollaamalla, maalittamalla, nöyryyttämällä, levittämällä meemejä, ratsastamalla vahingonilolla ja rakentamalla niin sanottuja epäkorrekteja poliittisia yhteisöjä.
Kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, yleinen hämmennys pyyhki länsimaisten tiedotusvälineiden yli. Suomessa hämmennystä kuvaa parhaiten ehkä se, että Helsingin Sanomat teki vaalien jälkimainingeissa pitkän haastattelun rasistisen Homma-foorumin perustaneesta Matias Turkkilasta, joka lehden mukaan ”ennusti oikein” Trumpin valituksi tulemisen. Kun ehdokkaita on kaksi, ei ole suuri saavutus ennustaa oikein altavastaajan voitto. Kiinnostavampi kysymys on, miksi Helsingin Sanomien kaltainen media tarvitsee internetin suomailta kaivetun tulkin avaamaan poliittista tilannetta. Miksi liberaalien tiedotusvälineiden tuntuu olevan liki pitäen mahdotonta ymmärtää, miten Trumpin kaltainen taantumuksellinen ehdokas, hirviö, voi voittaa?
Olemme jälleen kerran vaiheessa, jota italialaisfilosofi Antonio Gramsci luonnehti hirviöiden ajaksi. Gramsci tunnetaan hegemonian käsitteen työstämisestä. Jos kova vallankäyttö on pakottamista, Gramscin kuvailema pehmeämpi valta on suostumuksen tuottamista. Hegemonia on sillä, joka määrittelee, mitkä asiat ovat kaikkien jakamia itsestäänselvyyksiä.
Liberalismin tehtävä on ollut varmistaa ihmisten vapaaehtoinen osallistuminen markkinoilla ja demokraattisissa instituutioissa tietyissä rajoissa. Tällainen liberalismi näyttää olevan pysyvästi kriisissä ainakin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Sille ei ole syntynyt korvaavaa mallia tai edes vaihtoehtoista kertomusta, joka lupaisi jonkinlaisen tulevaisuuden. Siksi käynnissä on poliittinen ja kulttuurinen kamppailu siitä, mihin olemme menossa.
”Kriisi perustuukin juuri siihen, että vanha on kuolemassa, mutta uusi ei voi syntyä: tänä välikautena syntyy mitä vaihtelevimpia sairaalloisia ilmiöitä”, Gramsci kirjoitti hegemonioiden välisestä ajasta Vankilavihkoissaan. Ranskankielisen käännöksen kautta sitaatti on jäänyt elämään muodossa ”nyt on hirviöiden aika”. Siltä kieltämättä näyttää, kun meemifasistit mellakoivat internetissä, keltaliiviset mielenosoittajat ryöstävät Champs-Élysées’n luksuskauppoja ja poliittinen keskustaoikeisto vetäytyy palatseihinsa tekemään lisää juustohöyläyksiä sosiaaliturvaan samalla, kun suihkulähteiden vesi haihtuu helleaalloissa.
Äärioikeisto on niin Suomessakin kuin muissakin länsimaissa yrittänyt määritellä itsensä hallitsevaksi hirviöksi. Uusfasistinen kirjailija Timo Hännikäinen puhui tilanteesta äärioikeiston Awakening-konferenssissa Helsingissä huhtikuussa 2018: ”Nähdäkseni nationalismi, erityisesti etnonationalismi, on ottanut kulttuurisen roolin, jota ennen esitti vasemmisto – liberaalin järjestelmän ja liberaalien arvojen haastajan roolin.” Etnonationalismi tarkoittaa kansan määrittelemistä kapeasti etnisyyden ja perinteen, ei kansalaisuuden mukaan.
Hännikäisen mukaan hänen kaltaisillaan nationalisteilla eli nykyaikaisella äärioikeistolla on nyt hallussaan kapinallisen asema, joka aikaisemmin kuului vasemmistolle. Sen sijaan valtavirtaan vesitettynä valunut vasemmisto ei kykene enää kapinoimaan tai edes parantamaan työväenluokan asemaa. Hännikäinen arvioi, että vasemmistolla ei ole ollut vakuuttavaa tulevaisuudenmissiota valtiososialismin romahtamisen jälkeen, kun taas etnonationalisteilla on pitkän tähtäimen suunnitelma. He tavoittelevat monokulttuurista ja elinvoimaista kansakuntaa, joka tarjoaa vahvan identiteetin.
Äärioikeistolla on myös metodi: he soveltavat Gramscia ja yrittävät kaapata kulttuurisen hegemonian tekemällä politiikkaa konflikteilla, esimerkiksi trollaamalla, maalittamalla, nöyryyttämällä, levittämällä meemejä, ratsastamalla vahingonilolla ja rakentamalla niin sanottuja epäkorrekteja poliittisia yhteisöjä. Tätä kutsutaan metapolitiikaksi eli poliittista päätöksentekoa edeltävän asenneilmaston muokkaamiseksi.
Olemme siis tilanteessa, jossa äärioikeisto yrittää esittää itsensä transgressiivisena liberalismin ylittäjänä. Hännikäinen sanoi puheessaan: ”Vasemmisto on luopunut vaarallisuuden aurastaan ja ojentanut sen meille hopeatarjottimella. Ja se on valtava etu, jota meidän pitäisi hyödyntää kaikin tavoin.”
Ajatus vasemmiston ja oikeiston roolien vaihtumisesta on peräisin toimittaja Angela Naglelta. Nagle saavutti nopeasti jonkinlaisen kulttuurisotien profeetan aseman verkkoon keskittyvällä vuoden 2017 hittipamfletillaan Kill All Normies. Naglen keskeinen väite on, että äärioikeisto on omaksunut transgression metodin entiseltä radikaalivasemmistolta ja näyttää siksi seksikkäältä.
Kärjistettynä: Naglen analyysin mukaan toiminta vasemmistolaisten tavoitteiden puolesta tuntuu helposti mahdottomalta, koska siihen liittyy ikuinen riittämättömyys ja kelpaamattomuus. Teetpä mitä tahansa, aina joku raivoaa, että olet tilaa vievä sortaja, joka ei ymmärrä etuoikeuksiaan eikä osaa uusimpia korrekteja käsitteitä, joilla poliittista keskustelua tulee käydä. Aina pitäisi olla nöyrempi, parempi ja anteeksipyytävämpi.
Naglen mukaan uusi nettivasemmisto tuomitsee ja moralisoi. Se vaatii, että ihminen muuttaa itsensä paremmaksi. Se on luonut ”callout-kulttuurin”, jossa päivystetään lakkaamatta ja nimetään julkisesti ne, jotka eivät noudata sääntöjä. Se on muuttanut oman ilmapiirinsä pelokkaaksi ja reaktiiviseksi.
Ennen vasemmisto puski eteenpäin ja rikkoi rajoja. Nyt se Naglen mukaan vahtii asettamiaan käytöstapoja. Vasemmisto pyrkii olemaan poliittinen yhteisö, jonka sisällä ei ole erimielisyyttä. Kiistanalaiset heitetään ulos keskustelusta. Karikatyyrimäisen vasemmistolaisen täytyy tarkastella itseään kriittisesti, purkaa etuoikeuksiaan lakkaamatta ja valvoa toisten käytöstä. Samaan aikaan äärioikeisto trollaa menemään ilman, että sen tarvitsee ajatella seurauksia. Siksi äärioikeisto voi näyttäytyä joillekin – erityisesti epävarmoille nuorille miehille – vapauttavana liikkeenä.
Nagle ei ole yksin liikkeellä. Liv Strömquist arvosteli nykyvasemmistoa orjamoraalista Nousu ja tuho -sarjakuva-albumissaan jo ennen Naglen kirjaa. ”Ollako liike vai tuomaristo”, Strömquist kysyy täydellisyyttä vaativilta aktivisteilta. Hänen mukaansa vasemmistossa vallitsee ”moralistinen diskurssi, jossa suuri osa poliittisesta 'kamppailusta' on loanheittoa ja sellaisten ihmisten tuomitsemista, joita pidetään sortorakenteiden ruumiillistumina”.
Strömquistin ja Naglen kritiikki pohjautuu mursuviiksien takaa tulleeseen moraalin määritelmään. ”[T]aka-ajatuksena on kostaa elämälle. (…) Moraali vampyrismina”, kirjoitti Friedrich Nietszche ja antoi välineitä myös kulttuurintutkija Mark Fisherille, joka kirjoitti myrkyllisestä Twitter-vasemmistosta ”vampyyrien linnakkeena”.
Kaunainen ja tuomitseva orjamoraali on tietenkin vain rajallinen, tiettyihin verkkokeskusteluihin sidottu havainto. Vasemmiston tällaisten piirteiden hyödyntäminen on kuitenkin helppoa äärioikeistolle. Tarvitsee vain yleistää ”kahlitseva poliittinen korrektius” koko vasemmiston ominaisuudeksi, niin on osoitettu, että positio on kestämätön ja vasemmistolaiset tuhoavat itsensä. Alkaa tehdä mieli ratsastaa hirviöillä...
* * *
Liberaali kapitalismi on osoittautunut kykenemättömäksi turvaamaan talouskasvua ja työllisyyttä.
Liberalismi tarkoittaa ihmisten hallitsemista vapaina ja moninaisina. Kyse ei ole vain tilojen rajaamisesta ja käskyjen antamisesta vaan ennen kaikkea erilaisten vapausasteiden ja niihin liittyvien riskien laskelmoimisesta. Tämä hallinnan tekniikkojen joukko liittyy poliittiseen filosofiaan, jossa ajatellaan, että valtio muodostetaan markkinoilla ja kansalaisyhteiskunnassa vapaasti toimivista yksilöistä.
Liberalistisiin hallinnan mekanismeihin kuuluu julkinen keskustelu, jossa on taipumuksena piilottaa kapitalismiin väistämättä kuuluvat konfliktit. Valtasuhteiden sijaan konfliktit tulkitaan pelkiksi yksilöiden välisiksi mielipide-eroiksi, erimielisyyksiksi, jotka ideaalisesti ovat sovitettavissa yhteen. Liberalismiin liittyy sekin, että vapaan yksilön toimintaa kehystävää kapitalismia, kansallisvaltiota ja edustuksellista poliittista järjestelmää ei aseteta kyseenalaiseksi.
Länsimaissa siirryttiin tällaisen liberaalin hallinnan aikaan asteittain 1970-luvulta alkaen. Kumouksellinen kommunistinen aalto heikkeni ja samalla lujittui parlamentaarisen kapitalismin ihanne. Neuvostoliiton romahdus näytti tarjoavan lopullisen siirtymän liberalismiin. Liberaali hallinta olikin voimakkaimmillaan vuosina 1989–2008 eli talouskriisiin ja Aasian maiden taloudelliseen nousuun asti.
Viimeistään talouskriisistä lähtien liberalismi on vaikuttanut olevan ongelmissa. Kriisi ei ole missään nimessä tarkoittanut liberalistisen hallinnan loppua, vaan kyse on ollut epävakaudesta, epävarmuudesta ja jonkinlaisen kohtalonhetken jatkuvasta pidentymisestä.
Liberaali hallinnoimisen tekniikka on alkanut purkautua parlamentaarisella tasolla äärioikeiston ja oikeistoradikalismin noustessa. Purkautumista tapahtuu myös talouden tasolla, kun liberaali kapitalismi on osoittautunut kykenemättömäksi turvaamaan talouskasvua ja työllisyyttä. Lisää esimerkkejä kriisistä on helppo luetella: siirtolaisten joukkokuolemat Välimerellä, ihmisoikeuksista tinkiminen ja sen perusteleminen talouskurilla, väestön elinikäodotteen kasvun pysähtyminen tai jopa odotetun eliniän lyheneminen.
Liberalismi purkautuu myös ideologisella ja kulttuurisella tasolla, kun liberalismin nimeen aikaisemmin vannoneet puolueet rikkovat omia hyveitään ja periaatteitaan, kuten suvaitsevaisuutta, moninaisuutta, vapaata liikkuvuutta ja markkinoiden avaamista. Lisäksi ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja Maan historian kuudenteen massasukupuuttoaaltoon havahtuminen asettavat eksistentiaalisen ongelman, joka herättää kysymyksen liberaalisti järjestettyjen yhteiskuntien tulevaisuudesta.
* * *
Verkossa progressiivisista teemoista keskusteleminen edellyttää tarkkaa käyttäytymissääntöjen opettelua. Normeista poikkeaminen voi johtaa läksytykseen, joka tuntuu tottumattomasta pelottavalta ja luotaantyöntävältä. Jos tunneilmastoa määrittää riittämättömyys, järjestäytyminen on vaikeaa.
Radikaalivasemmistolainen kulttuuri oli 1960- ja 1970-luvuilla valtakulttuurin vastaista kapinaa. Avantgarde-taidetta ja mellakointia yhdistäneet tempaukset, kirjasodat ja Woodstock käyvät esimerkeiksi siitä, mitä kulttuurinen vallankumous tarkoitti 1960-luvulla: kyse ei ollut aina talousjärjestelmään kohdistuvasta kritiikistä vaan myös aisteista ja uusista elämisen tavoista. Vanha valta halusi kontrolloida seksuaalimoraalia ja antaa selvät raamit elämälle. Kun kulttuurikapinalliset halusivat poistaa aitoja sukupuolten, etnisyyksien, alueiden ja elämäntapojen väliltä, kyse oli vapaudesta.
Vasemmiston toimintaa luonnehti transgressio. Sopivaisuus tulkittiin porvarien asettamaksi keinotekoiseksi rajaksi, jonka rikkominen oli välttämätöntä uuden luomiseksi. Ala- ja popkulttuurin välineiden transgressiivinen käyttö lisäsi 1960-luvulla vasemmiston vaikutusvaltaa.
Suomalaisten 1960-luvun radikaalien haastattelut osoittavat, että monet aktiivit politisoituivat nimenomaan kulttuurin kautta. 1960-luvun muistelmissaan Johan von Bonsdorff kuvaa suomalaisen underground-radikalismin toimintaa: ”Tabujen rikkomista, sosiaalisten normien asettamista naurunalaisiksi, yhteiskunnallista kulttuurista anarkismia, sitähän se oli – establishmentin sabotointia.”
Harro Koskisen teos Sikamessias on esimerkki tästä hengestä. Aikanaan se aiheutti Koskiselle sakkotuomion jumalanpilkasta: teoksen keskeinen vaikutus oli juuri shokki suhteessa establishmentiin. Nykyaikainen vasemmistolainen saattaisi ensisijaisesti etsiä teoksesta ”ongelmallisia” piirteitä, pyrkiä osoittamaan ketä se loukkaa ja vaatia Koskiselta anteeksipyyntöä.
On tietysti edelleen suosittua puhua 1900-lukulaisten progressiivisten teemojen puolesta, ja monet 1960-luvulla aloitetut uudistukset on kunnolla saavutettu vasta 2010-luvulla, kuten tasa-arvoinen avioliittolaki Suomessa. Kuitenkin tänä päivänä edistyksellisten teemojen puolustajilta kuullaan yhä useammin uusien normien asettamista käyttäytymiselle.
Tällaisten piirteiden toteamiseksi ei tarvitse nähdä mitään vikaa itse ajetuissa tavoitteissa. Voi kannattaa #MeToota, ajaa suostumus-ajattelua seksuaalisuuteen, toimia antirasistisesti ja silti todeta, että tällaisten teemojen kannattajat yhä useammin vaativat käytetyn kielen rajoituksia ja ”väärin” toimivien ulossulkemista.
Vapauden teemat ovat edelleen läsnä esimerkiksi kehopositiivisuuden vaatimuksissa ja ”vanhoissa” liikkeissä, kuten anarkismissa, puoluevasemmistossa ja autonomisissa ryhmissä. Ne ovat kuitenkin saaneet rinnalleen sääntöjen ja käskyjen halutalouden. Esimerkiksi käyvät Facebookin jotkut feministiryhmät, joissa ymmärtämättömyys voi olla yhtä paha rike kuin suoraviivainen pahantahtoisuus. Verkossa progressiivisista teemoista keskusteleminen edellyttää tarkkaa käyttäytymissääntöjen opettelua. Normeista poikkeaminen voi johtaa läksytykseen, joka tuntuu tottumattomasta pelottavalta ja luotaantyöntävältä. Jos tunneilmastoa määrittää riittämättömyys, järjestäytyminen on vaikeaa.
* * *
Verkon alt-rightin asenne on kujeileva ja tuhoava: kaikki kiinnittyminen, heikkous ja välittäminen on pyyhittävä pois. Tätä voisi kuvailla post-affektiiviseksi affektiksi tai zombie-affektiksi: ainoa voimakas kokemus, joka sallitaan, liittyy kaiken kokemisen tuhoamiseen.
Äärioikeistolaisen liikehdinnän perinteinen muoto on ollut natsi-Saksasta tuttu katuorganisaatio, jonka rinnalla toimii valtiovaltaa tavoitteleva poliittinen siipi. Arvopolitiikaltaan äärioikeisto on kiinnittynyt vanhan puolustamiseen, perhearvoihin ja kuviteltuun menneisyyteen. Se on kehystänyt kaiken uuden ja vapaan turmeltuneisuudeksi. Esimerkit fasistisesta kulttuurikapinasta ovat harvinaisempia, vaikka niitä Italian historiasta löytyykin.
2010-luvulla äärioikeisto on jatkanut perinteitä katuorganisaatioineen ja kurin vaatimuksineen. Tällaista konservatismia ovat Suomessa edustaneet Pohjoismainen vastarintaliike, Suomen Sisu ja Soldiers of Odin. Niiden rinnalle on kuitenkin tullut uusia transgressiivisen verkko-organisoitumisen muotoja, joiden kulttuurinen asento on erilainen.
Alt-rightia yleisesti, ja erityisesti äärioikeistolaisuuden kyllästämää anonyymin verkkokeskustelun niin sanottua chan-kulttuuria, luonnehtivat transgressiiviset eleet, vallitsevien arvostusten pilkkaaminen ja identiteettien vaihteleminen. Chan-kulttuurilla viittaamme rajoja rikkoviin kommunikaatiokäytäntöihin kuvalaudoilla eli foorumeilla, jotka perustuvat kuvien jakamiseen ja lyhyeen kommentointiin. Libidinaalisesti ajatellen kyse on normien rikkomisesta.
Ajatuksena tässä äärioikeiston muodossa ei ole rakentaa hierarkkista organisaatiota tai välttämättä järjestäytyä ylimalkaan. Ennemmin käynnissä on karnevaali, joissa tehdään pilkkaa omiin tarpeisiin sopivasti karrikoidusta nykyisestä vasemmistosta ja sen pystyttämistä rajoista ja kielloista. Verkon alt-rightin asenne on kujeileva ja tuhoava: kaikki kiinnittyminen, heikkous ja välittäminen on pyyhittävä pois. Tätä voisi kuvailla post-affektiiviseksi affektiksi tai zombie-affektiksi: ainoa voimakas kokemus, joka sallitaan, liittyy kaiken kokemisen tuhoamiseen.
Asetelmassa vasemmisto näyttäytyy toimijana, joka asettaa kieltoja, sulkee ihmisiä identiteetteihin, luo poissulkevia kategorioita ja pyrkii rajaamaan kielellistä moninaisuutta. Vaikka oikeiston katuorganisaatiot tietenkin haluavat paljon konkreettisemmin asettaa ihmisten välille fyysisiä aitoja ja alistaa kaikki muut valkoisen heteromiehen ikeeseen, liberaalissa julkisuudessa asetelma todellakin voi näyttää 1950-luvun jälkeisen tilanteen nurinkääntymiseltä. Äärioikeisto olisi siis kulttuurinen kapinallinen, kun merkittävä osa vasemmistosta puolustaa kulttuurisesti vanhoja arvoja.
Jos edellisen 60 vuoden kehitystä katsotaan halutalouden ja yhteiskunnallisen virtausten näkökulmasta, saadaan seuraava nelikenttä:
* * *
Ongelmat vasemmiston rajoja vetävässä eetoksessa liittyvät juuri tähän: edelleenkin kannattaisi rakentaa liittoutumia ja rikkoa rajoja niiden valvomisen sijaan.
Vaikka lähdimme liikkeelle Angela Naglen käsitteistä, Naglen analyysissa on ongelmia. Se, mitä hän nimittää vasemmistoksi, on amerikkalaisittain hyvin löyhä vasemmistoliberaalin liikehdinnän kenttä ennemmin kuin mikään järjestäytynyt ryhmittymä. Naglelle esimerkeiksi vasemmiston typeryydestä sopivat satunnaiset sosiaalisesta mediasta poimitut kommentit. Puolueista, kollektiiveista tai edes ajattelijoista hän ei sano juuri mitään. Riski sohia olkiukkoa on siis suuri.
Lisäksi Nagle ylikorostaa ”kulttuuria”. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että viime vuosina liberalismin kriisin käsittely on saanut voimakkaasti kulttuurisen muodon (verrattuna talousvetoiseen puhetapaan, joka vallitsi noin 2008-2011). Angloamerikkalaisessa keskustelussa puhutaan ”uusista kulttuurisodista”. Kulttuurisodat liitetään identiteettiin, representaatioon, sukupuoleen, feminismiin, rodullistamiseen, vähemmistöihin ja siihen, mikä liberalismissa on määritelty ”monikulttuurisuudeksi”.
Mitä jää piiloon kulttuuripuheen alle? Nagle vaatii poliittisten ryhmien välille “dialogia”. Hän katsoo, että äärioikeiston transgressio pitäisi haastaa ensisijaisesti diskursiivisesti ja kulttuurisesti, vastaamalla sen väitteisiin. Nagle ei ota olennaista askelta pois parjaamastaan liberalismista vaan päätyy peräänkuuluttamaan vihollisensa ihanteita eli näennäisen neutraalia ja tasapuolista keskustelua. Samalla häneltä jää järjestäytymistä koskeva analyysi kokonaan tekemättä.
Politiikan tutkija Asad Haider esittää kirjassaan Mistaken Identity materialistisemman tulkinnan siitä, millaisia ongelmia nykyvasemmiston tiettyihin suuntauksiin liittyy. Haider ei ole kiinnostunut Naglen tapaan kamppailemaan diskursiivisen avaruuden ilmaherruudesta parhain argumentein. Hänelle vastaus liittyy kapitalismin vastaiseen materiaaliseen kamppailuun, jolloin keskeiseksi viholliseksi ei asetu äärioikeisto, vaan erityisesti liberalismi ja sen suojelema kapitalismi. Haiderista ongelmat vasemmiston rajoja vetävässä eetoksessa liittyvät juuri tähän: edelleenkin kannattaisi rakentaa liittoutumia ja rikkoa rajoja niiden valvomisen sijaan.
Haiderin mukaan kapitalismi uurtaa tiettyjä identiteettikategorioita (valkoisuus, mustuus, heterous, homous) työvoiman hallinnan mahdollistamiseksi. Nämä kategoriat luonnollistuvat identiteettiryhmiksi, jotka vaativat itselleen tunnustusta. Ryhmiltä on kuitenkin aina vaarassa jäädä huomaamatta yhteinen intressi purkaa näitä kategorioita järjestävä periaate eli arvonlisäystä loputtomasti hakeva ja identiteettien välisistä hierarkioista hyötyvä pääoma. Haider muistuttaa 1960- ja 1970-lukujen radikaaleista kommunistisista identiteettipoliittisista ryhmistä, kuten Mustista panttereista ja Combahee River Collectivesta, ja ehdottaa paluuta niiden ”aidosti” transgressiiviseen ja antikapitalistiseen politiikkaan.
* * *
Transgressio on työkalu, osa keinovalikoimaa, mutta maailman muuttamiseen siitä ei yksin ole.
Liberalismin kriisiytymisen synnyttämään hirviöiden aikaan liittyy tulkitsemisen vaikeus. On mahdotonta tunnistaa, mikä suuntaus on nousemassa vahvaksi, ja kruunua sovittelee päähänsä jokainen hetkelliseenkin suosioon nouseva hirviö. Milloin tiennäyttäjäksi julistautuu marginaalinen fasistikirjailija, milloin miljonääri-mediamogulien perustama ”kansanliike”. Osaamme ehkä nähdä kapinan, mutta sen hedelmät saattavat pudota yllättävään laariin.
Vaikka transgressio näyttää siirtyneen 1960-luvun vasemmistolta 2010-luvun äärioikeistolle, siihen sisältyy vielä käyttämättömiä mahdollisuuksia, sillä elämme ajassa, jossa korostetaan yhteistyötä ja osallistumista. Aktiivimallien ja tukahduttavan kivapuheen keskellä transgressiivinen asenne voi tarkoittaa kieltäytymistä osallistumisesta, työstäkieltäytymistä.
Transgressio on työkalu, osa keinovalikoimaa, mutta maailman muuttamiseen siitä ei yksin ole. Liberalismin nykyinen valtakausi alkoi samaan aikaan kun vanha vasemmisto lopullisesti romahti reaalisosialismin purkautumiseen. Mikä on uusi lupaus paremmasta, jolla haastaa kaatuvaa liberalismia ja nousevaa äärioikeistoa? Äärioikeistolla ei ole koskaan ollut analyysia tuotannosta. Voisiko lupaus uudenlaisesta vauraudesta (vapaasta ajasta, nautinnosta, kokemuksista) olla yksi vahvuus, jolla kulttuurisota voitetaan?
Ensimmäisiä askeleita kohti uutta kannattanee ottaa etääntymällä kaikesta moralismista. Politiikka on parhaimmillaan silloin, kun se ei ole kiinnostunut yksilöiden hyvyydestä tai pahuudesta vaan yhteisestä kyvystämme tehdä maailmasta kiinnostava ja moninainen.
KIRJALLISUUS
Bonsdorff, Johan von: Kun Vanha vallattiin. Tammi 1986.
Fisher, Mark: Exiting the Vampire Castle. opendemocracy.net 24.11.2013.
Gramsci, Antonio: Vankilavihkot 2. Suomentaneet Martti Berger, Mikael Böök & Leena Talvio. Kansankulttuuri 1982.
Haider, Asad: Mistaken Identity. Race and Class in the Age of Trump. Verso 2018.
Hännikäinen, Timo: Etnonationalismi ja kulttuurivallankumous. Puhe Awakening-konferenssissa Helsingissä 8.4.2018. Verkkolehti Sarastus.
Nagle, Angela: Kill All Normies. Online culture wars from 4chan and Tumblr to Trump and the alt-right. Zero Books 2017.
Nietzsche, Friedrich: Ecce homo eli kuinka tulee siksi mitä on. Suomentanut Antti Kuparinen. Summa 2002.
Strömquist, Liv: Nousu & tuho. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2017.
