Ressentimentin jumala

Arthur Fleck, Joker-elokuvan päähenkilö, on päähänpotkittu yksilö huonosti voivassa yhteiskunnassa. Silti Joker ei ole eikä edes yritä olla perinteisessä mielessä yhteiskunnallinen elokuva – ja juuri tämä on siinä kiinnostavinta. Jokerin maailma on epätasa-arvoinen rikkaiden ja köyhien maailma, mutta sitä riivaava tauti on metafyysinen tauti, jota Friedrich Nietzsche nimitti ressentimentiksi, kaunaksi.

Todd Phillipsin ohjaama Joker, kuten moni tietää, kertoo Batmanin arkkivihollisena tunnetun Jokerin syntytarinan. Päähenkilö on äitinsä kanssa elävä, mielenterveysongelmista kärsivä Arthur Fleck, joka on luuseri sukunimeään myöten (eng. fleck on täplä tai hitunen).

Phillipsin ja Scott Silverin kirjoittama elokuva on jakanut kriitikoiden mielipiteet. Pääosaa esittävän Joaquin Phoenixin suoritusta on kehuttu ja syystä, mutta elokuvaa on myös moitittu vähäisestä juonenkehittelystä, psykologisen uskottavuuden puutteesta ja yhteiskunnallis-poliittisen näkemyksen pinnallisuudesta.

Joker miltei avoimesti kyseenalaistaa kaavamaista rosebudpsykologiaa, elokuvataiteen vulgaarifreudilaista tapaa esittää dramaattinen henkilö arvoituksena.

Kaikki moitteet ovat osin oikeita, mutta epäolennaisia. Elokuvassa on tosiaan juonta vain hiukan enemmän kuin Dostojevskin Kellariloukossa. Se ei myöskään ole siinä mielessä uskottava psykologinen kuvaus, että voisi kuvitella jossain tuolla kaduilla harhailevan todellisia arthurfleckeja. Oikeastaan Joker miltei avoimesti kyseenalaistaa kaavamaista rosebudpsykologiaa, elokuvataiteen vulgaarifreudilaista tapaa esittää dramaattinen henkilö arvoituksena, johon aina lopulta löytyy avain jostakin hahmon taustan tapahtumasta.

Joker tarjoaa useita mahdollisia mutta keskenään ristiriitaisia ja riittämättömiä tulkintoja syistä, jotka muka ovat aiheuttaneet Arthur Fleckin hulluuden. Päähenkilö ei koskaan kunnolla selity, mikä on ilmeisen tarkoituksellista. Päähenkilön psykologisesti "syvä" selittäminen ohjaisi katsojan huomiota väärään suuntaan, sillä kaikki todella olennainen tapahtuu Jokerissa suoraan pintatasolla ja ilmaistaan avoimesti dialogissa.

En ole koskaan ollut varma, olenko edes olemassa, Arthur Fleck sanoo. Mutta ensimmäisten murhien jälkeen hänet aletaan huomata.

Supermies ja Übermensch

Nietzschellä ressentiment on jotain vastakohtaista positiiviselle vallantahdolle, jota olennoi yli-ihminen, Übermensch. Yli-ihminen on voittaja, ja kauna on varattu voitetuille, heikoille ja nöyrtyville, joiden ressentimentin kohteena ovat juuri vallantahdon täyteiset, aidot ja dionyysiset yli-ihmiset. Heitä vastaan kaunaiset massat liittoutuvat ja kehittävät kristinuskon kaltaisia kammottavia, kielteisiä valheita, joiden ainoa tehtävä on estää yli-ihmistä toteuttamasta vallantahtoista, myönteistä luontoaan.

Nietzsche oli modernin individualismin profeetta, jonka vasaroiva myytinpurkamistyö oli myös jatkuvaa myytinrakennusta. Supersankarimytologia on individualismin mytologiaa. On ehkä enemmän kuin sattuma, että kaikkein ensimmäinen laajaan suosioon noussut supersankari, Superman, suomeksi hiukan hömelösti "Teräsmieheksi" nimetty, sai alkuperäisen nimensä juuri Nietzschen Übermensch-käsitteen englanninnoksesta.

Saat haluta ja yrittää olla mitä hyvänsä, mutta lähtökohtaisesti et ole mitään.

Superman syntyi 1938, jolloin ensimmäinen maailmansota oli hajottanut myytin yksilön sotasankaruudesta ja maailma oli taas valmiina lähettämään lisää jokamiehiä juoksuhautoihin. Teollisella logiikalla käydyissä suursodissa yksilön uhrin merkitys tiivistyi siihen, kuoliko taistelussa 10 000 vai 10 001 sotilasta. Supersankariviihteessä oli alusta alkaen juuri päinvastoin: supervoimaisella yksilöllä on aina merkitystä. Silti supersankariviihde ei olisi noussut globaaliksi mammutti-ilmiöksi, jos sen merkitys rajoittuisi sotatekniikan riistämän fyysisen sankaruuden palauttamiseen. Se kytkeytyy hyvin perustavalla tavalla myös modernin, kilpailullisen yhteiskunnan rakenteeseen, jossa markkinatalousmainen logiikka määrittää enenevässä määrin ihmissuhteitakin.

Samalla kun moderni yhteiskunta antaa periaatteessa kaikille mahdollisuuden tavoitella mitä hyvänsä, se ei takaa onnistumista. Modernin yhteiskunnan tasa-arvo on haluamisen tasa-arvoa, ei saamisen tasa-arvoa. Esimodernit, hierarkkiset yhteiskunnat rakentavat valtavan määrän esteitä ja rajoituksia taloudelliselle toiminnalle, sosiaaliselle käytökselle ja ennen kaikkea yksilön halulle, mutta samalla ne myös takaavat identiteetin: sinä olet tämä, ne sanovat, sinä kuulut tähän säätyyn ja tähän yhteisöön, etkä voi sitä muuttaa ilman valtavia ponnistuksia. Et saa edes haluta olla muuta. Moderni yhteiskunta sen sijaan sanoo, että saat haluta ja yrittää olla mitä hyvänsä, mutta lähtökohtaisesti et ole mitään. Olet nobody.

Kaunan kapina

Jokerin Arthur Fleck on juuri haluaja, joka ei saa. Hän haluaa olla kuuluisa koomikko kuten Robert de Niron esittämä talk show -isäntä Murray Franklin, mutta Fleck ei ole hauska vaan outo. Hän haluaisi rakkautta, mutta hän on seksuaalisesti turhautunut kammottava stalkkeri. Hän on epäonnistuja kaikilla elämänalueilla, aluksi nöyrä, mutta epäonnistumisten kasautuessa enenevässä määrin katkera.

Kun Arthur Fleck lopulta ampuu kolme häntä piessyttä ylimielistä bisnesjätkää metrossa, teko inspiroi ihmiset joukkomielenosoituksiin. Joker-Fleckin seuraajat eivät kuitenkaan muodosta mitään itsensä tiedostavaa "luokkaa" vaan pelkän kasvottoman väkivaltaisen massan, eräänlaisen valtoimenaan riehuvan ressentimentin energiamyrskyn, joka ei tahdo progressiivisempaa verotusta tai parempia palveluita vaan tappaa rikkaat.

On olemassa joku, johon verrattuna itse on luuseri.

Kysymys ei ole oman absoluuttisen aseman parantamisesta vaan sen sietämättömyydestä, että jollakin on paremmin, että on olemassa joku, johon verrattuna itse on luuseri, joka ei ole "edes olemassa". Menestyjät ovat koston kohde, mutta kyse ei ole "luokkatietoisuudesta" eikä koston aiheena ole edes jokin menestyjien tietty teko, vaan heidän silkan olemassaolonsa itseä mitätöivä vaikutus.

Ressentiment on pohjimmiltaan riittämättömyyttä, kokemus identiteetin huteruudesta kilpailun paineen alla, kokemus vakaan paikan puuttumisesta sosiaalisessa järjestyksessä. Siksi ressentimentiin pohjautuva kapina on lopulta ei-mihinkään ja kaikkeen suuntautuvaa anarkistista tuhoamista. Se pyrkii hajottamaan koko kulttuurisen järjestyksen, joka on luonut jaon voittajiin ja häviäjiin. Tämän koston ja kapinan symboliksi kohoava Joker-hahmo on ressentimentin jumala.

Sankarin salainen identiteetti on luuseri

Samalla Joker-hahmo on enemmän kuin superpahis eli supersankarin ympärikääntö: Joker on myös supersankarin uudelleentulkinta. Hahmossa "sankaruus" – ne teot, joiden kautta Joker nousee maineeseen ja merkitykselliseksi – ovat pelkkää ressentimentiä. Näin se esittää häiritsevän kysymyksen: onko supersankarimytologian taustalla sittenkin aina ollut ressentiment ja pyrkimys paeta sen keskeistä roolia modernissa kilpailuyhteiskunnassa?

Siinä missä supervoimat palauttavat fyysisen sankaruuden merkityksen, supersankarimytologiaan elimellisesti kytkeytyvä salainen identiteetti on eskapistinen vastaus modernin kilpailuyhteiskunnan tuottamaan ressentimentiin, sillä juuri sitä kautta syntyy linkki nobodyn ja poikkeusyksilön välille. Salainen identiteetti on jopa supervoimia tärkeämpi supersankarin määrittelijä – esimerkiksi Jokerin päävastustajalla Batmanilla ei ole varsinaisia yli-inhimillisiä supervoimia, mutta hänellä on salainen identiteetti. Perinteinen supersankari on sankari-identiteetiltään äärimmäisen erottuva ja merkityksellinen, mutta toiselta identiteetiltään sama hahmo on aina jokin versio luuserista, jota riivaavat henkilökohtaisiin sosiaalisiin suhteisiin liittyvät tappiot. Clark Kent, Peter Parker ja Bruce Wayne ovat kaikki tällaisia. Tietyllä tapaa supersankarin idea on siis jo alkujaan jakomielinen yhdistelmä nietzscheläistä yli-ihmistä ja tämän vastakohtaa, ressentimentin hallitsemaa massaihmistä, jota Nietzsche nimitti myös "viimeiseksi ihmiseksi".

Vaikka menestyksen imperatiivi lävistää koko kulttuurimme, valtaosa ihmisistä ei ole eikä voi olla erityisen menestyneitä.

Kysymys ressentimentistä on aina vaaninut supersankarimytologian taustalla kuten se vaanii kaiken hollywoodilaisen sankarikuvaston taustalla. Elokuvateollisuus tuottaa liukuhihnalta tarinoita, joissa tavallinen ihminen nousee mitättömyydestä kuuluisuuteen ja merkityksellisyyteen. Nämä elokuvat ovat pohjimmiltaan eskapistisia täsmälleen samassa mielessä kuin supersankarielokuvat.

Supersankarimytologiassa salainen identiteetti on ovi, joka avaa eskapistisen mahdollisuuden samastua merkitykselliseen poikkeusyksilöön. Samalla tavalla taviksesta tähdeksi -tarinoiden kautta voidaan paeta sitä tosiasiaa, että vaikka menestyksen imperatiivi lävistää koko kulttuurimme, valtaosa ihmisistä ei ole eikä voi olla erityisen menestyneitä. Meistä suurin osa on tuomittu elämän rivisotilaiksi, joille sairastuminen kunnianhimon tautiin voisi olla jopa kohtalokasta. Tavis ei ole olemassa julkisessa tilassa vaan vain lähiyhteisössään, ja luuseri ei kunnolla siinäkään.

Olla enemmän kuin muut

Joker kärjistää menestystä palvovan kulttuurin ja menestymättömyyden ristiriidan äärimmilleen. Se näyttää ali-ihmisen, josta tulee väkivallan kautta ressentimentin jumala. Supersankarielokuvan fantastisen genren sisällä se on myös ylivoimaisesti tähän mennessä realistisin elokuva. Tälläkin tavoin se tulee vihjanneeksi, että koko supersankarimytologian ydinidea on sittenkin vain koko kulttuuriamme riepottelevan ressentimentin kätkeminen ja pakeneminen. Fantasian kerrosten purkautuessa yksilön sankaruus typistyy tympeään haluun olla enemmän suhteessa toisiin. Onko edes olemassa mitään aidosti yksilöstä itsestään kumpuavaa myönteistä vallantahtoa? Vai onko vain pelkkää ressentimentiä, joka loputtomasti vertaa itseä toisiin?

Nietzsche ei lopulta ollutkaan varma, onko hän edes olemassa.

Yli-ihmisyyttä tavoitelleen Nietzschen oma särkyminen hulluuteen oli omanlainen vastauksensa. Nietzschen viimeiseksi jäänyt teos, puoliksi parodinen ja puoliksi maaninen "omaelämäkerta" Ecce homo on kuin filosofi-Jokerin klovnimeikit naamassa kirjoittama. Kirjan lävistää vasta postuumisti eurooppalaisen filosofian merkkihahmoksi kohonneen Nietzschen pelko siitä, ettei häntä ole ymmärretty. Itsensä toisten yläpuolelle nostanut Nietzsche ei lopulta ollutkaan varma, onko hän edes olemassa.

Ei ole ihme, että Nietzscheen on liitetty sama huoli kuin Joker-elokuvaan. Molempien on pelätty inspiroivan kouluampujia ja incel-alakulttuuriin uponneiden miesten kaltaisia yksilöitä, jotka kanavoivat turhautumistaan hyökkäykseen kollektiivista toista vastaan. Turhautuminen ei ole koskaan pelkästään seksuaalista. Tämäntyyppisessä väkivallassa on aina kyse myös oman metafyysisen arvottomuuden kostamisesta hyökkäämällä koko tuon arvottomuuden tuottanutta kulttuurista järjestystä vastaan, sitä yhteisöä vastaan, jonka osaksi ei ole päässyt tai jonka osana on kokenut tulleensa mitätöidyksi.

Tietyllä tapaa me olemme kaikki tuon saman metafyysisen arvottomuuden riivaamia.

Silti Joker ei ole elokuva pelkästään ääritapauksille vaan meille kaikille. Häiritsevää siinä on tietenkin juuri tämä sekä–että, siis se, että Joker toki on elokuva myös ääritapauksille. Olematta potentiaalisia kouluampujia me kuitenkin pystymme ymmärtämään Arthur Fleckia ja jopa samastumaan hänen kammottavaan hahmoonsa, koska tietyllä tapaa me olemme kaikki tuon saman metafyysisen arvottomuuden riivaamia. Eihän meillä muuten olisi tarvetta kilpailla ja menestyä, olla enemmän. 

Useimmilla meistä tauti on riittävän lievä suhteessa saavutustemme tasoon. Emme ole luusereita tai taviksia, jotka haluavat liikaa. Jos tauti on tarpeeksi paha, mikään menestys ei tyydytä. Ajatelkaa vaikkapa läntisen maailman huipulla juuri nyt seisovaa presidentti Trumpia, jota kaunaisempaa ja pakkomielteisemmin kilpailevaa ihmistä on vaikea kuvitella.

Kilpailuyhteiskunta on vääjäämättä ressentimentin yhteiskunta, koska edes voittajat – ja ehkä nimenomaan voittajat – eivät ole vapautettuja kilpailemisesta. Olemme kaikki samassa keikkuvassa veneessä, joka keikkuu, koska yhdessä sitä keikutamme. Ja tietenkin tuo vene on aina myös vaarassa kaatua. Siitä Joker muistuttaa, ja siksi se on niin merkityksellinen elokuva juuri nyt.