Solidaarisuus on parasta taidepolitiikkaa
Taiteilijoiden toimeentulo-ongelmien ratkaiseminen edellyttää kriittisen tietoisuuden nostattamisen lisäksi konkreettisia toimia.
Taidealan toimeentulo on ikuisuusaihe, josta tämänkin kulttuurilehden sivuilla on kirjoitettu rivi jos toinenkin. Viimeisen parin vuoden aikana keskustelu on kuitenkin kiihtynyt. Taiteilijat ovat arvostelleet julkisesti festivaalien esiintymispalkkioita, ja useat kirjailijat Antti Nylénistä Milja Sarkolaan ovat puineet taiteilijan työtä ja toimeentuloa kirjoissaan. Sitten tuli koronapandemia, joka vei kulttuurityöläisten ahdingon uudelle tasolle. Tulonmenetysten lisäksi taidealan freelancerien riesana ovat olleet sopimuksiin ilmestyneet koronapykälät, jotka antavat tilaajalle mahdollisuuden purkaa työsuhde tavallista lyhyemmällä varoitusajalla. Teatteri- ja mediatyöläisten liiton mukaan pykälät ovat työehtosopimuslain vastaisia.
Samaan aikaan on nähtävissä merkkejä taidealan entistä laajemmasta järjestäytymisestä. Syksyllä 2020 käynnistettiin Reilun taiteen manifesti -niminen kampanja, jossa on mukana kymmeniä alan organisaatioita sekä Sonya Lindforsin ja Laura Lindstedtin kaltaisia kuuluisia taiteilijoita ja kirjailijoita. Kampanjan tavoitteena on luoda eräänlainen reilun kaupan sertifikaatti, jonka avulla taiteilijat ja taiteen tilaajat voivat löytää toisensa ja luoda oikeudenmukaisempia palkkiokäytäntöjä.
Taidealalla on selvästi käynnissä jonkinlainen yhteiskunnallinen käänne. Silti minulle jää tunne, että keskustelua käydään samoista tutuista asetelmista käsin. Taas kerran puhutaan palkkioiden pienuudesta, apurahojen vähyydestä, lainauskorvauksista ja näkyvyyspalkalla työskentelystä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, kun kerran kulttuurialalla saa edelleen vääntää siitä, että työstä ylipäätään maksetaan. Tarkoitukseni ei ole ilkkua, että väärin kampanjoitu. Haluan vain pohtia keskustelun mahdollisia sudenkuoppia ja etsiä sille uusia suuntia. Jo ilmaus ”taiteilijan asema” paljastuu lähemmin tarkasteltuna melkoiseksi ongelmavyyhdeksi. Aloitetaan siis kulttuurityöläisten luokka-asemasta.
Taiteilijan asemasta taiteilijoiden asemiin
Taiteilijat mieltävät itsensä yhä useammin sorrettuna luokkana, ja tietyillä mittareilla heidän asemansa onkin heikentynyt viime vuosikymmeninä. Vuonna 1970 valtion taiteilija-apuraha oli hieman suomalaisten vuosittaista mediaanituloa suurempi, mutta vuonna 2016 se oli köyhyysrajan tuntumassa1. Lisääntynyt taiteilijakoulutus on kasvattanut hakijoiden määrää, jolloin pottia on jaettu pienempiin osiin. Leikkauspolitiikan ja heikentyneiden talousnäkymien vuoksi kulttuurin julkinen rahoitus ei ole kasvanut kysynnän mukana.
Taidealalla on selvästi käynnissä jonkinlainen yhteiskunnallinen käänne. Silti jää tunne, että keskustelua käydään samoista tutuista asetelmista käsin.
Kysymys taiteilijoiden luokka-asemasta on kuitenkin monimutkaisempi, mikä heijastuu myös yleisön mielikuviin. Yhtäältä taiteilijat ovat etuoikeutettuja: he pääsevät toteuttamaan itseään, ja taiteella voi tulla jopa kuuluisaksi. Samalla kuitenkin suuri osa taiteilijoista elää köyhyydessä tai ainakin jatkuvassa epävarmuuden tilassa. Kuten Antti Nylén toteaa Häviössä, taiteilijan osan voi kuvitella, jos voi kuvitella menestyksen ilman turvallisuutta. Ja menestyksenkin rima on matalalla: kuuden kuukauden rahoituksen saanut voi laskea itsensä voittajiin.
Tästä erikoisesta asemasta seuraa, että taiteilijan ahdinko herättää yleensä vähemmän sympatiaa kuin muiden pienituloisten. Populistinen öyhötys punavihreästä kulttuurieliitistä tehoaa, koska siinä on ripaus totuutta. Koska taiteella on vaikeaa elää, taiteilijuus vaatii usein keskiluokkaista taustaa, koulutusta, turvaverkkoa ja suhteita. Antropologi David Graeberin mukaan oikeiston kannattajat vihaavat kulttuurieliittiä vielä enemmän kuin rikkaita, sillä nebraskalaisen rekkakuskin tyttärestä tulee todennäköisemmin miljonääri kuin New York Timesin teatterikriitikko (vaikka miljonääriyskään ei ole todennäköistä).
Näistä syistä taiteilijan valitus herättää luokkavihaa, ja elitistiset ulostulot ovat omiaan vain pahentamaan tilannetta. Kun Antti Nylén ehdottaa Häviössä, että rahat elinikäiseen taiteilijapalkkaan voisi ottaa poliiseilta, hän pelaa oikeistopopulistien pussiin. Ehdotus ilmentää myös leikkauspolitiikalle tyypillistä ajatusta yhteiskunnasta nollasummapelinä: yhden etu on aina toiselta pois.
Menestyksen rima on matalalla: kuuden kuukauden rahoituksen saanut voi laskea itsensä voittajiin.
Korvaani särähtää myös Reilun taiteen manifestin kampanjavideo, jolla Laura Lindstedt kertoo, kuinka hän Finlandia-palkinnon jälkeisinä aikoina joutui kieltäytymään kutsuista tulla puhumaan kirjastaan ilmaiseksi. Kirjailijalla oli epäilemättä ammattikuntansa edut mielessään, mutta kontekstin vuoksi videosta saa ylimielisen vaikutelman. Ikään kuin Finlandia-voittajan aika olisi niin arvokasta, ettei hän suostu nousemaan sängystä ennen kuin hinnasta sovitaan. Kenties kyse on kuitenkin vain prekaariin asemaan tottuneen kirjailijan sisäistetystä niukkuusajattelusta: kun rahaa ei ole, sitä ajattelee koko ajan. Finlandia-palkitulla kirjailijalla sen sijaan olisi varaa olla monetisoimatta koko olemassaoloaan.
Myös ajatus taiteilijoista tai kulttuurityöläisistä yhtenäisenä luokkana on kyseenalainen. Minä ja Lady Gaga voimme sanoa työskentelevämme kulttuurialalla, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Kirjallisuuden väitöskirjatutkija Taija Roiha onkin todennut, että taiteilijan aseman sijaan olisi puhuttava taiteilijoiden asemista. Roihan tutkimus kirjailijoiden luokkataustasta ja -kokemuksista paljastaa, että perhetausta vaikuttaa ihmisen mahdollisuuksiin toimia kirjailijana. Taloudellisten riskien ottaminen on keskiluokkaista lähtökohdista tuleville helpompaa, ja sivistyskodista saatu kulttuurinen pääoma antaa tunteen kuulumisesta joukkoon. Työväenluokkaisesta taustasta ponnistavilla sen sijaan on suurempi paine hankkia ”oikea työ”, ja kulttuurisen pääoman puute saa heidät tuntemaan olonsa ulkopuolisiksi. Kulttuuripiirit näyttäytyvät heille erillisenä, taianomaisena maailmana, jonne pääsy on vain niillä, jotka ovat perineet taiteen ”äidinmaidossaan”.
Kun rahaa ei ole, sitä ajattelee koko ajan.
Lisäksi kilpailu niukoista resursseista kasvattaa taidealan sisäisiä luokkaeroja ja synnyttää katkeruutta. Yksi pääsee apurahaputkeen, toinen jää jatkuvasti ilman. Lisäksi apurahajärjestelmän läpinäkymättömyys ja taiteilijana menestyminen näyttäytyvät sekä sisään- että ulospäin elitistisinä ja mielivaltaisina (toisin kuin esimerkiksi urheilu, jossa on selvät säännöt). Valtiotieteen väitöskirjatutkija Taneli Viitahuhta on verrannut apurahaa maagiseen talismaaniin, joka ”mannana tai kirouksena ilmentää selittämätöntä kohtaloa. Yksille se jakaa toimeentuloa ja osin perusteetonta uskoa omaan erityisyyteen, toisille taas tyhjän arvan ja tunteen itseaiheutetusta tragediasta”. Lisäksi myönteisten päätösten saama näkyvyys suhteessa hylkäyksiin ehkäisee tehokkaasti kritiikkiä järjestelmää kohtaan ja vähentää solidaarisuutta. On vaikeaa kuvitella tilanne, jossa vaikkapa Koneen apurahan saanut taiteilija antaisi puolet rahoistaan kielteisen päätöksen saaneelle kollegalle.
Apurahojen muuttaminen veronalaiseksi taiteilijapalkaksi voisi auttaa jossain määrin. Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on tärkeää päästä asemaan, jossa voi huudahtaa: ”Minun verorahoillani!” Sitä paitsi suuri osa nykyisistä apurahoista ei kartuta sosiaaliturvaa. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen on ehdottanut, että lakisääteiset valtion taiteilija-apurahat muutettaisiin ansio- tai yrittäjätuloksi. Yhdessä mallissa työnantajana toimisi Taike, toisessa taas hakija kiinnittyisi organisaatioon, kuten taidekouluun, osuuskuntaan tai residenssiin, jonka kautta palkka maksettaisiin. Kolmas vaihtoehto olisi taiteilijapalkan maksaminen valtionavustuksina.
Kriittisen taiteen rajat
Vielä muutama vuosi sitten kaipasin suomalaiseen kirjallisuuteen lisää kapitalismikritiikkiä. Sittemmin toiveisiini on vastattu. Erityisesti kaunokirjallisia kuvauksia taiteilijan työstä ja toimeentulosta on putkahdellut viime vuosina sieltä sun täältä. Toimittaja Iida Sofia Hirvosen mukaan “tiliotefiktiosta” voidaan jo puhua omana genrenään. Tällä hän tarkoittaa Nylénin Häviön, Sarkolan Pääomani-teoksen ja Pontus Purokurun Römaanin kaltaisia teoksia, joissa “lukija kutsutaan miettimään kertojan pankkitilin saldoa, apurahanhakua tai sosiaalista statusta” (“Otteita tiliotefiktion ajasta”, Nuori Voima 6/2020).
Ongelma ei ole kapitalismikritiikin puute. On kuitenkin syytä kysyä, mikä on yhteiskuntakritiikin funktio taiteessa ja missä määrin taide voi nykyään toimia yhteiskunnallisen muutoksen välineenä.
Taiteilijat ovat aina ensimmäisten joukossa omaksuneet yhteiskunnallisten liikkeiden diskursseja ja hyödyntäneet niitä työssään. Suhde ei kuitenkaan aina ole vastavuoroinen. On olemassa vaara, että taide omaa kiinnostavuuttaan lisätäkseen muuttuu loiseksi, joka omii aktivistidiskursseja ja paketoi ne rahoittajille sopivaan muotoon. Tällaista maailmaa kuvaa Johannes Ekholmin romaani Planet Fun Fun, jossa nuori valokuvataiteilija tekee läpimurron vuoden 2017 Hampurin G20-kokouksen aikaisia mellakoita kuvaavalla teoksellaan. Anarkistikommuunissa asuva, taidemaailman ulkopuolelle jättäytynyt romutaiteilija Timo suhtautuu epäilevästi radikaalien teemojen haltuunottoon: “Sitä mä vaan mietin tollasissa, että kuinka moni taiteilija nykyään olis valmis hylkäämään sen oman henkilöbrändäyksen ja itsensä toteuttamisen ja vois ees kuvitella sitoutuvansa johonki poliittiseen liikkeeseen?”
Taiteilijoiden selkäydinreaktio yhteiskunnallisiin epäkohtiin on kantaaottavan taiteen tekeminen. Mutta muuttaako taide maailmaa, vai pitäisikö asioihin vaikuttaa myös sen ulkopuolella?
Hirvosen tiliotefiktioessee nostaa esiin yhteiskuntakriittisen taiteen keskeisen ristiriidan. Taiteilijat ovat tietoisia järjestelmän kamaluudesta, mutta samaan aikaan pelko relevanssin ja toimeentulon menettämisestä pakottaa heidät kilpailemaan näkyvyydestä. Tämä johtaa ”kiinnostavuuden performointiin”, eli on välitettävä oikeista asioista oikeaan aikaan.
Taiteilijoiden selkäydinreaktio yhteiskunnallisiin epäkohtiin on kantaaottavan taiteen tekeminen. Mutta muuttaako taide maailmaa, vai pitäisikö asioihin vaikuttaa myös sen ulkopuolella? Tämä ambivalenssi oli läsnä myös Nuoren Voiman joulukuussa järjestämässä ”Kirjallisuus ja kapitalismi” -keskustelussa, johon osallistuivat päätoimittaja Vesa Rantama, Iida Sofia Hirvonen ja kirjailija V.S. Luoma-aho. Keskustelussa käsiteltiin tiliotefiktiota, prekarisaation leviämistä ja kirjallisuuden marginalisoitumista julkisessa keskustelussa. Hirvosen mielestä viimeaikainen tiliotefiktio on pikemminkin oireessa piehtaroimista kuin varsinaista diagnoosia. Luoma-aho taas ilmaisi epäilyksen, jonka mukaan kapitalismikriittisyys oman kuplan sisällä ei vielä riitä muutosvoimaksi, vaan ”pitäisi puuttua esimerkiksi tulonjakoon”.
Se, että kirjallisuus ei enää herätä julkista keskustelua samalla tavalla kuin Dickensin tai Linnan aikana on toki valitettavaa, mutta kenties epätoivoon ei ole syytä. Asiat on vain laitettava oikeisiin mittasuhteisiinsa. Jos kapitalismi ahdistaa, kirjoita ihmeessä kapitalismikriittinen romaani. Mutta tee sen lisäksi muutakin.
Kapeasta taiteilijaidentiteetistä solidaarisuuteen ja luokkapolitiikkaan
Yksi ongelma keskustelussa taiteilijoiden toimeentulosta on, että siinä pitäydytään kapeissa taiteilijaidentiteeteissä ja unohdetaan taiteen ulkopuoliset rakenteet. Aktivisti Antti Rautiaisen blogiinsa kirjoittama arvostelu Häviöstä on tässä suhteessa virkistävä puheenvuoro taidekentän ulkopuolelta. Rautiaisen mukaan ”taiteilijoiden luokkatietoisuus on nousussa, mutta tämä on tietoisuutta omasta asemasta ja sen erityispiirteistä, ei tietoisuutta kuulumisesta johonkin laajempaan kokonaisuuteen”. Kun 1960–70-luvuilla taiteilijat kokivat itsensä etuoikeutetuksi ryhmäksi, jonka velvollisuus on edistää työväenluokan ja kolmannen maailman vapautusta, nykyään taiteilijat pitävät itseään sorrettuna vähemmistönä. “[S]ikäli kun halutaan edistää jonkun muun ryhmän emansipaatiota, se tapahtuu usein oman viitekehyksen sisällä, eikä taiteen ulkopuolisia rakenteita vastaan.”
Ei riitä, että taidetyöläiset ajavat vain omia asioitaan. On vaadittava parempaa toimeentuloa kaikille. Kulttuurialojen työntekijöiden kannattaisikin liittoutua muiden epävarmassa asemassa olevien ryhmien, kuten freelancereiden, apurahatutkijoiden, alustatalouden työntekijöiden ja työttömien kanssa. Solidaarisuus toisi joukkovoimaa tilanteessa, jossa kukin ryhmä yksinään on haavoittuvainen ja voimaton. Taiteilijoiden kun on tunnetusti vaikeaa mennä lakkoon.
Ei riitä, että taidetyöläiset ajavat vain omia asioitaan. On vaadittava parempaa toimeentuloa kaikille.
Mitkä tämän laajemman rintaman vaatimukset olisivat? Konkreettisia lyhyen tähtäimen tavoitteita, kuten parempia palkkoita ja työehtoja, toki tarvitaan, jotta ihmiset ylipäätään jaksaisivat järjestäytyä. Niiden lisäksi on kuitenkin oltava myös pidemmän tähtäimen vaatimuksia ja järjestelmätason vaihtoehtoja. Kaikkia koskettavia tavoitteita voisivat olla ainakin perustulo, alhaisempi vuokrataso ja ilmainen joukkoliikenne.
Taiteilija Kim Modigin mukaan sosiaalipolitiikka on parasta taidepolitiikkaa, sillä riittävä sosiaaliturva vapauttaa eri taustoista ponnistavat ihmiset tekemään taidetta. ”Siihen verrattuna ei ole tärkeää onko taiteilija-apuraha satasen kuussa enemmän tai vähemmän, sillä se koskettaa vain kourallista ihmisiä, joilla on käynyt elämässä riittävän hyvä tuuri, että he ovat osanneet ryhtyä taiteilijoiksi”, Modig toteaa Teatteri- ja mediatyöläisten liiton Meteli-lehdessä.
Perustulo mainitaan usein taiteilijoiden toimeentulosta puhuttaessa, mutta jostain syystä sen ympärille ei ole syntynyt laajempaa liikehdintää sitten vuosituhannen alun prekarisaatioliikkeen. Herää epäilys: ehkei perustulo ratkaisekaan kaikkea? Mikään ihmelääke se ei olekaan, mutta oikean suuruisena perustulo varmasti helpottaisi prekaarin kulttuurityöläisen elämää. Lisäksi koronapandemia on nostanut perustulon uudestaan keskusteluun ympäri maailmaa.
Paljon riippuu perustulomallista. Nykyistä perusturvaa alhaisempi malli johtaisi matalapalkkayhteiskuntaan, jossa työvoiman kustannukset sosialisoidaan ja suuryritykset kiittävät. Vasemmistoliiton ajama 800 euron perustulo parantaisi jo työvoiman neuvotteluasemia ja mahdollistaisi lyhytaikaisen palkkatyöstä kieltäytymisen.
Yksi kokeilemisen arvoinen idea voisi olla perustulokokeilun toteuttaminen apurahajärjestelmän piirissä. Tätä on ehdottanut ruotsalainen Konstnärslön nu! -verkosto. Kokeiluun vertaisarvioinnilla hyväksytyt taiteilijat saisivat taiteilijapalkkaa, joka olisi suuruudeltaan vaatimaton mutta nykyistä sosiaaliturvaa suurempi. Jos kokeilu todettaisiin onnistuneeksi, sitä voitaisiin käyttää pohjana kaikkia kansalaisia koskevalle perustulolle.
Radikaaleimmissa visioissa vaaditaan elämiseen riittävää perustuloa, mikä pääkaupunkiseudulla tarkoittaisi reilusti yli tonnia kuussa. Mutta miten paljon poliittisten suhdanteiden pitäisi muuttua ennen kuin tästä voitaisiin edes keskustella? On myös syytä kysyä, mitä on perustulon perimmäinen tavoite. Monilla perustuloa ajavilla liikkeillä perustulo ei ole tavoite sinänsä vaan se toimii välietappina kohti radikaalisti toisenlaista yhteiskuntaa (se on ns. “directional demand” eli kamppailua oikeaan suuntaan vievä vaatimus). Esimerkiksi jos asuminen peruspalvelu eikä markkinoilla myytävä hyödyke, ei ihmisten ostovoimaa tarvitsisi kasvattaa.
Tästä päästäänkin seuraavaan vaatimukseen. Myös vuokrien ja joukkoliikenteen hintojen laskeminen vapauttaisi kulttuurityöläisiä jatkuvasta tulojen metsästyksestä. Varsinkin isommissa kaupungeissa asuminen syö helposti yli puolet kuukausituloista.
Mitään yhteisiä rintamia ei ole valmiina olemassa, vaan ne on rakennettava.
Marxilaisessa perinteessä puhutaan tavaraistumisesta (eng. commodification) eli siitä, että kapitalismi muuttaa kaiken hyödykkeiksi. Tavaraistumisen vastakohta on tavaramuodon purkaminen (decommodification), joka tarkoittaa elämän perustarpeiden tyydyttämistä markkinoiden ulkopuolella. Ilmaisen koulutuksen ja julkisen terveydenhuollon kaltaiset palvelut ovat esimerkkejä onnistuneesta markkinariippuvuuden vähentämisestä. Viime vuosikymmeninä kehitys on kuitenkin kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.
Rautiainen kehottaa Häviö-kritiikissään taiteilijoita pakenemaan apurahajärjestelmästä palkkatyöhön. Hän sanoo itse tehneensä kirjoitus- ja käännöstyötä öisin päivätyön jälkeen. Rautiainen arvostelee Nyléniä neromyytin uusintamisesta, sillä tämä kokee oikeudekseen luovan työn tekemisen, vaikkei mikään kannusta siihen taloudellisesti. Rautiainen kuitenkin sortuu itse luomaan mielikuvaa sankarillisesta yli-ihmisestä, jonka ei tarvitse edes nukkua ollaakseen tuottava. Apurahajärjestelmässä on ongelmansa, mutta itse miettisin pikemminkin, miten yhteistä hyvää voidaan kasvattaa. On puhuttava progressiivisesta pääomaverosta, verovälttelyn kitkemisestä ja vaurauden uusjaosta; on syötävä rikkaat.
Koko prekariaatin yhdistävä liike on toki helpommin sanottu kuin tehty. Jaetusta taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta eri ryhmien kokemukset eroavat huomattavasti toisistaan: on eri asia olla valkoinen korkeasti koulutettu apurahataiteilija kuin rodullistettu paperiton Uber-kuski. Lisäksi prekarisaatiossa on se dilemma, että samalla kun se lisää kriittisyyttä järjestelmää kohtaan, se myös vie resursseja yhteiskunnalliselta aktiivisuudelta.
Rohkaiseviakin esimerkkejä onneksi löytyy. Foodoran lähettien aloittama Justice4Couriers-kampanja on parissa vuodessa onnistunut nostamaan alustatalouden työntekijöiden oikeudet hallitusohjelmaan asti, voittamaan myönnytyksiä työnantajalta ja saamaan tunnustusta valtiovallalta. Työ- ja elinkeinoministeriön alainen työneuvosto linjasi lokakuussa, että Woltin ja Foodoran ruokalähetit ovat työsuhteessa eivätkä alustayritysten ”kumppaneita”. Taitavasti viestivä ja kansainvälisesti verkottunut kampanja osoittaa, että järjestäytymisen esteet on mahdollista ylittää.
Mitään yhteisiä rintamia ei ole valmiina olemassa, vaan ne on rakennettava. Kulttuurityöläisillä kuitenkin olisi koulutustasonsa – ja viestintäosaamisensa – puolesta edellytykset laajempaan yhteiskunnalliseen liikehdintään. Solidaarisuus on parasta taidepolitiikkaa.
Tätä kirjoitusta varten on haastateltu Taiteen edistämiskeskuksen johtajaa Paula Tuovista ja valtiotieteen väitöskirjatutkijaa Taneli Viitahuhtaa. Teksti on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2021.
- 1. Taiken myöntämän taiteilija-apurahan taso on vertailuajankohdan jälkeen noussut n. 300 euroa ja on 1.1.2020 alkaen 1 939,15 euroa kuukaudessa. Taso on edelleen palkkavertailussa alhainen, vaikka taiteilijoilla yleensä on muitakin tuloja.
