Suomi mon amour: pandemia järvien maassa

Noina päivinä Jyväskylässä, melkein neljäntuhannen kilometrin päässä Lombardiasta ja Emiliasta, epidemian räjähtäminen Italiassa oli pelkkää vaimeaa taustahälyä. Minun käsitystäni todellisuudesta oli kuitenkin alkanut määrittää täysin puhelimesta, mediasta ja somesta saapuva informaatiovirta ja sen herättämät tunnereaktiot.

[Teksti on kirjoitettu maaliskuun 17. ja 18. päivän välisenä yönä 2020].

Yksi vaikuttavimmista romaaneista, joita luin noin kaksikymppisenä, oli Jacques Spitzin L’oeuil du Purgatoire (Kiirastulen silmä). Spitz on puolituntematon ranskalainen kirjailija, jolta en ole saanut tilaisuutta lukea muita teoksia. Tässä lyhyessä surrealistisessa scifi-romaanissa eräs tiedemies havaitsee, että jotkut eläimet (en muista enää mitkä) pystyvät ennakoimaan ihmisten liikkeitä, sillä ne kokevat ajan eri tavalla ja osaavat siksi vaistonvaraisesti ennustaa tapahtumien kulkua.

Tiedemies luo bakteerin, joka antaa kantajalleen samanlaisen kyvyn, ja tartuttaa pahaa-aavistamattoman maalarin testatakseen sen tehoa. Maalari alkaa havaita ympäröivän todellisuuden ikään kuin se rappeutuisi totuttua nopeammin. Ihmiset, jotka ovat yhtenä päivänä nuoria, näyttävät muutaman päivän kuluttua vanhoilta ja raihnaisilta; ravintoloissa tarjotaan pilaantunutta ruokaa; vaateliikkeet myyvät kuluneita vaatteita. Pian maalari tajuaa, ettei todellisuus ole muuttunut vaan hänen havaintonsa siitä. Vähitellen hän ymmärtää myös, että hänen kykynsä saa hänet näkemään aina vain kauemmas tulevaisuuteen, jossa maailmasta on jäljellä pelkkää tomua. Hän alkaa toivoa kuolevansa mahdollisimman pian, jottei joutuisi näkemään enempää kauhua.

Minusta tuntuu, että reagoin ja sopeudun tilanteeseen heitä nopeammin.

Kokemukseni pandemiasta Suomessa noudattaa tämän tarinan kaarta. Minusta tuntuu, että havainnoin kriisin etenemistä ja kärjistymistä tavalla, johon suurin osa suomalaisista ei pysty. Minusta tuntuu, että reagoin ja sopeudun tilanteeseen heitä nopeammin. Hätkähdyttävintä reaktiossani Italiassa riehuvaan epidemiaan on, että siitä lähtien, kun Pohjois-Italia suljettiin 7.3., olen alkanut elää ja käyttäytyä samalla tavalla kuin ystäväni ja läheiseni Reggio Emiliassa. Hystereesistä1 johtuen italialaisten oli (ja on yhä) vaikea muuttaa syvään juurtuneita tapojaan. Viruksen aiheuttamat terveydelliset ja poliittiset muutokset ovat olleet liian äkillisiä. Suomessa olen lähes vaistomaisesti muuttanut käytöstäni, vaikkei tosiasiallinen viiteryhmäni, suomalaiset, ole millään lailla painostanut minua siihen. Olen alkanut vähitellen eristäytyä, poistun kotoa vain käydäkseni kaupassa tai yksin kävelyllä lähimetsässä, pesen raivokkaasti käsiäni ja pidän kotini putipuhtaana, sometan ja chattailen pakonomaisesti.

Ympärilläni Jyväskylässä, pikkukaupungissa jossa asun, sekä Tampereella, Turussa ja Helsingissä, elämä on viime päiviin asti jatkunut tavalliseen tapaan. Kaverini pyysivät minua kaljalle; vastasin, että ehkä olisi parempi välttää paikkoja, joissa käy paljon ihmisiä. Joku sanoi potevansa lieviä influenssaoireita; minä kehotin häntä soittamaan terveysasemalle ja käymään tarkastuksessa.

Hän oli alkanut uskoa minua huomattuaan pörssikurssien lievästi sanottuna epätavallisen kehityksen.

Yhdeksäs maaliskuuta, kello seitsemältä aamulla, kun olin toistaiseksi viimeistä kertaa kuntosalilla, hengittäminen tuntui vaikealta. Puhdistin käyttämäni laitteet niin perusteellisesti, että se herätti epäuskoa ja hilpeyttä muissa kuntoilijoissa. Ilmiselvästi he ajattelivat – ja jotkut heistä ajattelevat yhä – että olin seonnut. Puhumattakaan entisen tyttöystäväni, aina hygieniasta huolehtivan terveysintoilijan, hämmästyksestä, kun kerroin tuovani hänelle muutaman hengityssuojaimen, jotka olin ostanut eräästä kaupasta sata kilometriä Jyväskylästä pohjoiseen jakaakseni niitä ystäville ja tutuille siltä varalta, että he sairastuisivat eivätkä voisi turvautua kehenkään. Olin mennyt sinne erään ystäväni kanssa, joka työskentelee pankissa tietoturva-asiantuntijana. Hän oli alkanut uskoa minua huomattuaan pörssikurssien lievästi sanottuna epätavallisen kehityksen. Noina päivinä Jyväskylässä, melkein neljäntuhannen kilometrin päässä Lombardiasta ja Emiliasta, epidemian räjähtäminen Italiassa oli pelkkää vaimeaa taustahälyä. Minun käsitystäni todellisuudesta oli kuitenkin alkanut määrittää täysin puhelimesta, mediasta ja somesta saapuva informaatiovirta ja sen herättämät tunnereaktiot.

Ennen maaliskuun 7. päivää koronaepidemia oli herättänyt minussa alitajuista levottomuutta mutta ei tietoista huolta. Siihen mennessä Suomessa oli varmistunut kahdeksan tartuntaa. Kaikki Helsingin ja Tampereen alueella. Kaikki karanteenissa ja seurannassa. Saman viikon alussa seurasin raivoissani Italian lehdistön, television ja poliitikkojen viestejä, jotka olivat milloin tarpeettoman synkkiä, milloin katteettoman optimistisia. Huomasin äitini ja siskoni kasvavan huolestuneisuuden ja hämmennyksen ja yritin rauhoitella heitä muistuttamalla italialaisten medioiden heikosta ammattietiikasta ja taipumuksesta skandaalihakuiseen klikkienkalasteluun. Huomasin kuitenkin tuntevani voimakasta, epämääräistä ahdistusta maaliskuun 6. päivän iltana, kun menin kavereideni kanssa suureen konemusiikkitapahtumaan eräälle jyväskyläläiselle klubille. Sisään päästyäni aloin vältellä niitä kymmeniä ihmisiä, jotka tanssilattialla tanssivat, hikoilivat, suutelivat ja joivat olutta samasta tuopista. Kolmen tunnin aikana taisin käydä noin kymmenen kertaa vessassa pesemässä kädet, ja joka kerta suljin hanan kyynärpäällä ja työnsin oven auki jaloillani.

En lue italialaisia medioita, sillä en pidä niitä luotettavina. Ne vain pahentavat ahdistustani.

Toisin sanoen maaliskuun 6. päivän illasta lähtien Italiasta saapuva informaatio alkoi vaikuttaa käytökseeni ja tunne-elämääni. Jälkimmäinen muutos aiheuttaa yhä voimakasta stressiä ja sisäisiä ristiriitoja. Esimerkiksi iloa ja helpotusta italialaisten päättäväisistä toimenpiteistä ja toipuneiden määrän kasvusta seuraa raivo ja turhautuminen täysin subjektiivisesta (ja siksi mahdollisesti aiheettomasta) tunteesta, että Suomen viranomaiset eivät tee tarpeeksi, toimivat liian hitaasti eivätkä ota tilannetta vakavasti. Tällä hetkellä suurin osa suomalaisista on alkanut totutella ajatukseen kotona pysymisestä ja ulkona liikkumisen rajoittamisesta ja ruvennut tyhjentämään kauppoja pastasta, käsidesistä ja vessapaperista. Viimeksi mainittu on silkkaa hulluutta, onhan Suomi pinta-alaltaan yhtä suuri kuin Italia ja täysin metsien peitossa.

Välillä minusta tuntuu kuin kuolisin, välillä taas kuvittelen lapsellisesti olevani Mad Max. En lue italialaisia medioita, sillä en pidä niitä luotettavina. Ne vain pahentavat ahdistustani. Siksi tukeudun päivityksiin terveysministeriön sivuilla ja väestönsuojelun tiedotustilaisuuksiin. Yritän seurata joitakin sosiaalisen median tilejä, kuten Ilaria Capuaa ja Enrico Buccia, ymmärtääkseni hieman paremmin tilanteen epidemologista ja virologista puolta, täydellisestä tietämättömyydestäni huolimatta. Asiaan perehtyneempien ystävieni avustuksella seuraan pörssien ja markkinoiden kehitystä saadakseni muutakin kuin lääketieteellistä tietoa tilanteen vakavuudesta.

Keskenään hyvin erilaiset mutta taloudellisesti ja poliittisesti integroituneet ja toisistaan riippuvaiset yhteiskunnat täysin odottamattomalla tavalla sekaisin.

Katastrofin etenemisen seuraaminen ulkomaisista medioista ja sometileiltä (Le Monde, Guardian, El Mundo) kuitenkin ainoastaan lisää epäuskoisuuttani. Sisälläni kasvava tyrmistys johtuu tästä: RNA-ketjun, jolla ei ole minkäänlaista tahtoa tai intentiota, leviäminen saa pitkälle kehittyneet, usein keskenään hyvin erilaiset mutta taloudellisesti ja poliittisesti integroituneet ja toisistaan riippuvaiset yhteiskunnat täysin odottamattomalla tavalla sekaisin. Ja kaikissa niissä tapahtumat noudattavat vieläpä hyvin samanlaista kaavaa.

Tätä kirjoittaessani Suomen eduskunta on Sanna Marinin hallituksen linjauksen johdosta juuri päättänyt ottaa käyttöön niin sanotun valmiuslain. Tämä erityistoimenpide merkitsee, että Suomeen julistetaan poikkeustila ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1947. Viimeksi valmiuslaki oli voimassa vuosina 1939-1947, kun Suomi oli sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Tämä poikkeuksellinen laki, joka mahdollistaa kokoontumisen- ja liikkumisenvapauden kaltaisten perusoikeuksien rajoittamisen, rajojen sulkemisen ja lääkkeiden myynnin rajoittamisen, on herättänyt polemiikkia ja huolta julkisessa keskustelussa.

Kun keskustelin asiasta eräiden suomalaisten tuttavieni kanssa, tajusin, että ennen maaliskuun 16. päivää he olivat pitäneet vastaavien lakien käyttönottoa mahdollisena vain Italian ja Espanjan kaltaisissa maissa, joilla oli kokemusta fasistisesta tai autoritaarisesta hallinnosta ja joissa vallitsi vahva machokulttuuri. Uskomattominta on, että valmiuslain on Suomessa ottanut käyttöön hallitus, joka on vasemmistolaisin kahteenkymmeneen vuoteen, ikärakenteeltaan nuori, pitkälti naisten johtama sekä ympäristö- ja tasa-arvokysymyksiin panostava. Tällä hetkellä tilannetta hoitavat pääministeri Sanna Marin (sosialidemokraattinen puolue), koulutusministeri Li Andersson (vasemmistoliitto), valtiovarainministeri Katri Kulmuni (keskustapuolue) sekä sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vasemmistoliitto).

Minulla ei ole tarjota rakentavia tulkintoja.

Äskeisen tarkoitus on korostaa, että tietyt paikkasidonnaiset tulkinnat Italiassa vallitsevasta hätätilasta, kuten Wu Mingin esittämämät näkemykset2, ovat parhaimmillaankin vain osittain oikeassa, vaikka ne muistuttavatkin todellisesta autoritaarisuuden uhasta, joka aina liittyy poikkeustiloihin ja erityisvaltuuksiin. Mikä selittää niin samanlaiset toimet maissa, jotka ovat kulttuurisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti niin erilaisia? Sitä paitsi kriisin leviäminen näyttää eri Euroopan maissa noudattavan samaa käsikirjoitusta kuin Italiassa kaksi viikkoa sitten. Luin juuri, että Macron selvittää mahdollisuutta julistaa terveydellinen hätätila, kun hän vielä 6. tai 7.3. kävi teatterissa ja kehotti ranskalaisia jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä tavalliseen tapaan.

On tullut aika saattaa päätökseen tämä kirjoitus, joka on pitänyt minut valveilla koko yön. En tiedä, mitä tapahtuu. Olen huolestunut, kauhuissani, kiihdyksissäni, ylikuormittunut informaatiosta, jota en kykene rationaalisesti prosessoimaan. Minulla ei ole tarjota rakentavia tulkintoja. Kriittisen teorian ja yhteiskuntafilosofian tutkijana haluan kuitenkin esittää joitakin huomioita, jotka ovat hyvin yleisluontoisia, kenties jopa triviaaleja, mutta mielestäni varsin perusteltuja.

Ensinnäkin meidän on tunnustettava, että kollektiivinen toimintamme tuottaa odottamattomia ja mahdollisesti tuhoisia seurauksia yhteiskuntajärjestelmillemme, vaikka sen tarkoitus olisikin elinolojemme parantaminen. Tämä ei päde ainoastaan pandemian synnyn ymmärtämiseen. Esimerkiksi ne ankarat toimet, joita koko Euroopassa otetaan nyt asteittain käyttöön, tuntuvat toistaiseksi olevan ainoita tehokkaita keinoja erilaisten epidemioiden hillitsemiseksi valtiotasolla. Emme kuitenkaan tiedä, mitä vaikutuksia niillä on nykyiseen talousjärjestelmäämme. Ei ole tavatonta ajatella, että onnistunut pandemian hillitseminen voi johtaa vielä vakavampiin taloudellisiin ja poliittiisiin ongelmiin. Yhtäältä meidän on taisteltava ennennäkemätöntä pandemiaa vastaan, toisaalta joudumme päättämään, missä vaiheessa äärimmäiset yrityksemme pelastaa mahdollisimman monta ihmishenkeä vaarantavat yhteiskuntien kestävyyden, kun taloudellinen tuotanto, demokraattisten instituutioiden ylläpito ja yksilöiden hyvinvointi häiriintyvät.

Meidän on oltava avoimia uudelle evidenssille, joka on ristiriidassa aiempien käsitystemme kanssa.

Toiseksi, tämänhetkiset ennustemenetelmämme ovat surkeita, ja parhaiten sen tiedostavat luullakseni terveydenhuollon työntekijät. Meidän on oltava avoimia uudelle evidenssille, joka on ristiriidassa aiempien käsitystemme kanssa. Voimakkaat biopoliittiset tulkinnat, joita esimerkiksi Giorgio Agamben on esittänyt3, eivät millään muotoa auta meitä ymmärtämään tämän globaalin katastrofin mahdollisia kehityskulkuja. Niiden lähtökohtana on totalisoiva väittämä, että poikkeustilat synnyttävät aina sortoa, ja tätä oletusta ne soveltavat kaikkiin olosuhteisiin. Tämä ei kuitenkaan eroa mitenkään ruttoon kuolevasta Don Ferrantesta4, joka syyttää kohtalostaan tähtiä ja kiistää koko ruton olemassaolon. Sitä paitsi, jos 9/11 oli jo normalisoinut poikkeustilan hallinnan uutena paradigmana, kuten Agamben väittää, mistä me oikein luovumme tämän uuden poikkeustilan myötä?

Minun on vaikea kuvitella, että tilanne johtaisi inhimilliseen kukoistukseen ainakaan lähiaikoina.

Tästä pääsemme kolmanteen kohtaan. Kukaan ei kiistä, että poikkeustilat usein luovat otolliset olosuhteet autoritaarisuuden vahvistumiselle, yksilönvapauksien kaventamiselle sekä sosiaalisten ja yhteisöllisten siteiden heikentymiselle. Sosiaalisessa mediassa tehdyt ilmiannot ovat puistattavia. Puistattavaa oli myös viruksen kiinalaisen, lombardialaisen ja venetolaisen levittäjän jahtaaminen vähän ennen epidemian pääsemistä valloilleen. Tietyt biopoliittiset tulkinnat ja radikaali ideologiakritiikki kuitenkin aliarvioivat erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kyvyn korjata liian pitkälle meneviä poikkeustoimia makro- ja mikrotason konfliktien kautta. Tässä tilanteessa suhtaudun suopeasti italialaisiin työläisiin, jotka lakkoilevat turvallisten työolojen ja reilun palkkauksen puolesta, vaikka he siten vaarantaisivatkin osia tuotantoketjuista. Yhtä lailla iloitsen nähdessäni, että suomalaiset, jotka yleensä noudattavat sääntöjä naurettavuuteen asti, sallivat itselleen juoksu- tai kävelylenkin metsässä siitä huolimatta, että heitä on kehotettu pysymään kotona mahdollisimman paljon.

En silti ole kovin optimistinen tällä hetkellä. Maailma on peruuttamattomasti muuttunut, ja minun on vaikea kuvitella, että tilanne johtaisi inhimilliseen kukoistukseen ainakaan lähiaikoina. Pikemminkin uskon, että terveyskriisin jäljessä seuraa ennemmin tai myöhemmin yhtä arvaamattomia taloudellisia ja poliittisia kriisejä. Samalla on selvää, että yhteiskunnat, jotka pysähtyvät viruksen takia, ovat yhteiskuntia, jotka eivät enää toimi. Siksi ne ansaitsevat muuttua joksikin muuksi.

Italiankielinen alkuteksti on julkaistu Le parole e le cose -verkkolehdessä 21.3.2020. Tekstin on Nuorelle Voimalle suomentanut Janne Löppönen.

• 1. Hystereesi on jonkin järjestelmän ominaisuus, joka hidstaa muutoksiin reagoimista tai estää systeemiä palaamasta alkuperäiseen tilaansa. (Suom. huom.)
• 2. Wu Ming on italialainen radikaalivasemmistolainen kirjailijakollektiivi. Heidän mukaansa Italian hallituksen rajut eristystoimet kaventavat demokratiaa eivätkä auta pandemian hillitsemisessä. Vaikuttaa, että he aliarvioivat koronaviruksen terveysvaikutukset. Wu Ming pitää Ruotsin mallia parempana reaktiona muttei tunnu täysin ymmärtävän sen seurauksia ruotsalaisille. Lisäksi he eivät ole juurikaan kommentoineet turvallisempien työolojen puolesta järjestettyjä lakkoja vaan ovat korostaneet työntekijöiden, erityisesti kulttuurityöläisten, oikeutta harjoittaa elinkeinoaan. (Suom. huom.)
• 3. Viittaus filosofi Giorgio Agambenin kirjoitukseen “The state of exception provoked by an unmotivated emergency”: http://positionswebsite.org/giorgio-agamben-the-state-of-exception-provoked-by-an-unmotivated-emergency/ (Suom. huom.)
• 4. Henkilöhahmo Alessandro Manzonin romaanissa I promessi sposi (1840). (Suom. huom.)