Tekijä luo omakustanteen uskottavuuden - mikrokustantamisessa kiinnostaa omaehtoisuus
Omakustantamisen imago on muuttumassa: enää se ei ole itsestäänselvästi huonoa ja noloa, vaan itsenäistä ja pienimuotoista. Anne Mölsä selvitti, mikä kustantamisen ruohonjuuritasolla on muuttumassa.
Suurten kustantamoiden taiteellisesti kunnianhimoiset runojulkaisut ovat muuttuneet satunnaisemmiksi. Pitkään toimineista pienkustantajista Savukeidas on lopettanut, ja Sanasato ajanut toimintaansa alas. Yhä useampi palkintoja, ehdokkuuksia ja kiittäviä kritiikkejä kirvoittava runoteos onkin omakustanne tai pienen tekijäjoukon pyörittämän kollektiivin julkaisema.
Useimpia runo-omakustanteita kehystää kuitenkin edelleen nolouden aura, joka saa kirjallisuuden ammattilaiset kiertämään vihkoset kaukaa. Miksi toiset omakustanteet siis menestyvät ja toiset eivät? Mitä tarvitaan, että omakustanne tulee otetuksi vastaan "oikeana" kirjallisuutena?
***
"Olisi helppoa vastata kysymykseen, mikä on muuttunut ja miten tähän on tultu. Mutta kun pitäisi miettiä, mitä ovat vallan uudet markkerit, tästä tulee monimutkaisempaa", huokaa runoilija Daniil Kozlov.
Kozlov (kirjailijanimeltään Susinukke Kosola) on onnistunut siinä, missä monet epäonnistuvat. Kozlovin ensimmäinen omakustanne .tik (2014) vyöryi kirjallisuusmaailman kollektiiviseen tietoisuuteen volyymilla, joka on omakustannetulle runokirjalle häkellyttävä. .tikin menestys oli yksi virstanpylväs trendissä, jossa runouden omakustantaminen ei ole enää noloa – kunhan tekijä pystyy luomaan julkaisulle uskottavuutta. Kun kustantajan nimi ei merkitse enää kaikkea, syntyy uusia tapoja, joilla laatu erotetaan laaduttomasta, hyvä huonosta ja kiinnostavuus tylsyydestä. Taito kiinnittää näitä merkitsijöitä omaan toimintaansa on kirjallisessa menestyksessä yhä keskeisempää.
Kozlov uskookin, että valta määräytyy nykyrunouden kentällä yhä enemmän sosiaalisesti ja vähemmän instituutioista käsin.
Kozlov julkaisi esikoiskirjansa pienimuotoisesti, ilman mainittavaa tiedotuskampanjaa tai lehdistökappaleita. Kaveri kuitenkin vinkkasi Kozloville Imagen ja BoD-omakustannepalvelun Indie Book Awards -omakustannekirjakilpailusta. Kozlovin teos sijoittui toiseksi. Tästä sai kuulla Kozlovin entinen äidinkielenopettaja, joka pyysi runoilijan keikalle kouluunsa. Opettaja sattui tuntemaan _Turun Sanomiin_ kirjoittavan runoilija Harri Nordellin. Hän soitti Nordellille, joka innostui tekemään Kozlovista henkilöjutun Turun Sanomiin, ja lehti julkaisi kirjasta myös kiittävän arvion. Kriitikko Virpi Alanen ylisti kirjaa Parnassossa, maine alkoi kasvaa, ja lopulta kirjasta julkaistiin 11 arviota eri lehdissä. Julkisuus oli omakustannerunokirjalle lähes käsittämättömän laajaa.
"Kohtaloni sinetöitiin sitten Silja Hiidenheimon muistostipendillä", Kozlov päättää. Stipendin hän sai, koska runoilija Eino Santanen oli tuonut .tikin palkintoraadin kokoukseen.
Tarinassa yksittäisten ihmisten aktiivisuus ja into saa aikaan ketjureaktion, jonka lopputuloksena on kirjallinen menestys. Kozlov uskookin, että valta määräytyy nykyrunouden kentällä yhä enemmän sosiaalisesti ja vähemmän instituutioista käsin. Kyse on yksilöiden ja pienryhmittymien dynamiikasta, jossa perinteisillä portinvartijoilla on edelleen oma roolinsa. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen merkitsee paljon – kenties enemmän kuin vanhoina aikoina, jolloin uusia runoilijoita poimittiin julkisuuteen kustantajien käsikirjoituspinoista.
Kustannustoimintaa vaikka työkkärin tuilla
Kahvila Sävy Helsingin Kalliossa on jonkinlainen ammattimaisten omakustannerunoilijoiden hotspot, ainakin jos on uskominen Essi Leppästä.
"Ihme, ettei Sami Liuhto ole nyt täällä", Leppänen (kirjailijanimeltään Ester Nuori Leppä) hämmästelee. "Sami on julkaissut jo tänä vuonnakin vaikka mitä. Täällä me usein istutaan Samin ja Karri Kokon kanssa."
Essi Leppänen on useita runovihkoja julkaissut runoilija, jonka tuotannosta löytyy omakustanteita ja yksi osuuskunta Poesian julkaisema vihko. Kuten Daniil Kozloville, myös Leppäselle omakustantajuus on ollut tekemisessä näkyvä elementti ja rakentanut kuvaa omaehtoisesta tekijyydestä. Omakustantajuus on molempien tekijöiden kohdalla pikemminkin lisännyt uskottavuutta kirjoittajana kuin murentanut sitä. Tästä kertoo myös se, että molemmat kirjoittajat suostuivat mielellään puhumaan haastattelussa siitä, että ovat itse maksaneet omat julkaisunsa.
Leppänenkin painottaa runoilijuuteensa liittyvää DIY-henkistä käsityöläisyyttä ja sitä, että tekee julkaisunsa alusta asti itse.
Haastateltavia etsiessäni huomasin, kuinka monet runoilijat mieluummin vaikenevat siitä, että ovat maksaneet itse kirjansa kulut. Tulkitsen tätä niin, että omakustantamiseen voi uusista uskottavuuden tuulista huolimatta edelleen liittyä häpeää ja alempiarvoisuutta suhteessa kustannettuihin kirjoihin. Esimerkiksi Kozlovin imagossa on kuitenkin alusta asti ollut punk-henkisyyttä, johon itse tekeminen sopii: Koleran sivuilla kehotettiin lähettämään kollektiiville käsikirjoituksia, mutta myös dickpicejä. Leppänenkin painottaa runoilijuuteensa liittyvää DIY-henkistä käsityöläisyyttä ja sitä, että tekee julkaisunsa alusta asti itse.
Essi Leppäsen ensimmäinen runovihko valmistui kirjapainokoulun lopputyönä, eikä hän siis tarjonnut tekstiä kustantamoille lainkaan. Kozlov lähetti käsikirjoituksensa Savukeitaalle ja Poesialle, muttei jaksanut jäädä odottamaan vastauksia. Kozlov kertoo, että hänellä oli alusta asti ajatuksena, että Kolera julkaisisi myös muiden kirjoittajien tekstejä, ja tämä oli yksi syy siihen, että hän halusi tehdä omakustanteestaan nimellisesti kustantamon kirjan. Myös Essi Leppäsellä on nykyään oma pienkustantamo Esterin Kirja, joka on julkaissut runovihkoja eri tekijöiltä.
Juridisesti omakustantaminen on toimintaa, jossa tekijä maksaa itse teoksensa julkaisemisen. Painokulujen maksajatahon voi kuitenkin tänä päivänä ajatella olevan sivuseikka. Kirjojen painaminen on halpaa, ja pienen painoksen ottaminen on mahdollista lähes kenelle hyvänsä, jolla on hieman säästöjä. Onkin kuvaavaa, että sekä Kozlov että Leppänen ovat pystyneet pyörittämään omaa kustannustoimintaa siitä huolimatta, että tulot ja alkupääoma ovat olleet pienet – Leppänen on rahoittanut kirjankustannusta työttömyystuella ja osa-aikatyöllä kioskin myyjänä, Kozlov taas opintolainalla.
Häpeällinen omakustanne
.tikin vastaanotto oli omakustannekirjalle kaikkea muuta kuin tyypillinen. Analysoin työn alla olevaa väitöskirjaani varten, miten kaunokirjallisista omakustanteista on puhuttu mediateksteissä 2010-luvulla. Omakustanteet ovat yleisesti ottaen olleet esillä mediassa sangen harvoin. Silloin, kun omakustanteita on käsitelty, niihin on liitetty ulkopuolisuuden, epäammattimaisuuden ja jopa häpeällisyyden merkityksiä. Nämä merkitykset ovat olleet suurelta osin implisiittisiä (kukaan ei sano, että omakustanteet ovat laaduttomia ja noloja), mutta kuitenkin aineistosta selvästi luettavissa.
Omakustantaminen näyttäytyy aineistossa usein tunneperäisenä, jonkinlaisesta epärationaalisesta "sisäisestä pakosta" kumpuavana tekona. Siitä puhutaan toisaalta myös rahan ja markkinoinnin näkökulmasta –omakustantaminen voi olla laajalevikkistä suosiota odottavalta kirjailijalta ovela veto, jonka avulla voi kääriä teoksen myyntivoitot kokonaan itselleen. Uusi uskottava runouden omakustantaminen näyttää kuitenkin olevan ytimeltään jotakin muuta kuin tunneperäistä esiin pyrkimisen pakkoa tai ovelaa rahantekoa.
Kevyelläkin perehtymisellä selviää, että suurin osa omakustannekirjoista ei täytä "korkeatasoisuuden" tai "taiteellisen merkittävyyden" kriteereitä.
Omakustantaminen on ollut viime vuosina murroksessa monin tavoin, kun runouden kustannuskenttä on määrittynyt uudestaan ja vallan painopisteet ovat siirtyneet. On paheksuttu Sanasatoa, jonka runoilijoista osa on maksanut kirjojensa painokulut itse – ja toisaalta esiin on astunut nuoria runoilijoita, joille omakustantaminen voi jopa lisätä kirjoittajabrändin arvokkuutta, ainakin uran alkuvaiheessa. Instituutioiden ohittaminen ja itse tekeminen ovat olleet lavarunokulttuurille tärkeitä piirteitä, eikä runonlausunta enää aikoihin ole ollut kukkahattuisten mummojen yksinoikeus. Sama merkitysavaruuden laajentuma näyttää ulottuneen hiljalleen omakustannerunouteen. Toisaalta kustannetun kirjallisuuden markkereita hyödyntämällä voi pelata julkaisulleen lisää uskottavuutta: Kozlov esimerkiksi sai omakustanteensa näyttämään kustantamon kirjalta läiskäisemällä kanteen kustantamolta kuulostavan sanan Kolera, ja perustamalla yhden henkilön kollektiiville myöhemmin nettisivun. Tärkeää oli toki myös se, että kirjan graafinen suunnittelu oli ammattimaista ja poikkesi näin omakustanteiden valtavirrasta.
Omakustantaminen herättää kysymyksen laadusta. Kevyelläkin perehtymisellä selviää, että suurin osa omakustannekirjoista ei täytä "korkeatasoisuuden" tai "taiteellisen merkittävyyden" kriteereitä. Mutta mikä yhdistää niitä, jotka täyttävät? Se, kuinka tasokkaita ja kestäviä julkaistavat teokset ovat, riippuu toki edelleen tekijöiden taidosta kirjoittaa, mutta yhä enemmän myös siitä, kuinka taitavia he ovat keräämään ympärilleen ihmisiä, joilla on aikaa ja taitoa tukea tekstin kasvua teokseksi. Myös graafisen suunnittelun, taiton, kirjapainon, markkinoinnin ja viestinnän osaaminen on kovaa valuuttaa. Keikkailu, lavakarisma ja kenties myös esiintymistä edesauttava ulkonäkö voivat niin ikään edistää omakustannerunoilijan työskentelymahdollisuuksia.
Mikrokustantaja perinteisten instituutioiden ulkopuolella
Sekä Kozlovin että Leppäsen kustannustoiminta alkoi omien teosten julkaisemisesta ja laajeni sitten muiden runoilijoiden teosten julkaisemiseen. Kozlov ja Leppänen itse ovat kohonneet runoilijoiden kuvitteellisella ranking-listalla: Leppäsen yksi runojulkaisu on tullut Poesialta, Kozlov taas on julkaissut Sammakolta sekä saanut apurahoja ja palkintoja. Heidän tapauksissaan näyttää siltä, että omakustantaminen on toiminut tekijöille lähtölaukauksena, josta siirrytään kustantamoiden julkaisemiksi tai instituutioiden rahoittamiksi tekijöiksi.
Runomaailman nykymeno panee miettimään, pitäisikö jako omakustantajiin, pienkustantajiin ja suuriin tai keskisuuriin kustantajiin rakennella uudelleen. Leppäsen ja Kozlovin julkaisutavat ovat enemmänkin jonkinlaista mikrokustantamista kuin perinteistä omakustantamista, jossa kirjallisuuden kentän ulkopuolinen tekijä haluaa antaa tekstilleen kirjan muodon ilman, että sillä on realistisia mahdollisuuksia tulla otetuksi vastaan kirjallisuutena. Toisaalta Koleran ja Esterin Kirjan toiminnan pop up -henkisyys erottaa ne perinteisestä pienkustannustoiminnasta, jossa toimijat ovat kohtuullisen vakiintuneita, ja julkaiseminen vuodesta toiseen jatkuvaa. Selkeitä rajoja kustannusmuotojen välille on vaikeaa vetää. Mikrokustantamista näyttää joka tapauksessa luonnehtivan tietty ammattimaisuus ja sijoittuminen kirjallisuusmaailman keskiöön marginaalien sijaan.
Tohtorikoulutettava Taija Roiha Jyväskylän yliopistosta pitää mikrokustantamista varteenotettavana terminä uudenlaiselle, kollektiiviselle omakustannustoiminnalle. Esimerkiksi uskottavasta toimijasta Roiha nostaa feministisen PESÄ-kustantamon, joka on Nelli Ruotsalaisen ja Jonna Nummelan perustama.
”Omakustantamiseen liittyy mielikuva siitä, että tekijä on itsekeskeinen ja oikeasti huono”, Roiha vahvistaa. “Onhan vaikka Pesän nimissä julkaiseminen ihan eri asia kuin se, että yksinäinen 'kilaroiva ämmä' julkaisee jotain.”
Myös Roiha näkee aseman yhteisössä keskeisenä edellytyksenä sille, että omaehtoinen julkaisutoiminta tulee otetuksi vakavasti kirjallisuuden kentällä. PESÄ-runoilijat Nummela ja Ruotsalainen ovat aktiivisesti keikkailevia lavarunoilijoita, joilla oli julkaisuilleen jo kohderyhmä ja mahdollisia ostajia. PESÄ onkin onnistunut entreessään: Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi oli ehdokkaana runouspalkinto Tanssivan karhun saajaksi vuonna 2019.
Ruohonjuuritason toiminnan taustalta löytyy usein, ehkä hieman yllättäen, taloudellisia varmuustekijöitä.
Roiha tutkii tohtorikoulutettavana kirjailijantyötä luokan ja sukupuolen näkökulmasta. Hän miettii, kenelle ilman rahoitusta toimiva mikrokustantaminen ja ruohojuuritason julkaisutoiminta on ylipäätään mahdollista. Viiteryhmä on mikrokustantajille olennainen siitäkin näkökulmasta, että taloudellisesti tuottamaton kulttuurityö nähdään itselle mahdolliseksi. ”Kaverit ovat tekijöillä usein samanlaisia ja on malli siitä, että näin tehdään. Kaikilla on omat projektinsa ja juttunsa."
Ruohonjuuritason toiminnan taustalta löytyy usein, ehkä hieman yllättäen, taloudellisia varmuustekijöitä. ”Kirjailijan työtä on usein lähestytty siitä näkökulmasta, että se on prekaaria”, Roiha sanoo. ”Usein tekijöillä on kuitenkin jonkinlainen ’tasapainottava selkäreppu’, kuten vanhemmat, joilta voi tarvittaessa lainata rahaa.”
Roiha näkee joka tapauksessa erityistä arvoa toiminnassa, jossa tekijä toimii perinteisten instituutioiden ja apurahoituksen ulkopuolella. ”Onhan palkkasuhde aina valtasuhde, ja apurahan saaja on selontekovelvollinen rahoittajalle.”
Suhteet auttavat
Kozlovilla ja Leppäsellä on ollut paitsi aikaa, myös muuta aineetonta pääomaa, joka on tukenut omakustanteiden muutosta nolojen hengentuotteiden kategoriasta uskottavaksi ruohonjuuritason runoudeksi. Molemmilla on taustallaan kirjallisuustieteen yliopisto-opintoja, suhteita kirjallisuuden kentälle ja graafisen alan osaamista. Kaikki tämä on mahdollistanut tekstin työstämisen teokseksi ilman kustantajan tukea ja osaamista. Muuta tukea toki on ollut. Daniil Kozlovin esikoisteoksen käsikirjoitusta kommentoi runoilija Juha Kulmala. Essi Leppänen on saanut omakustannevihkolleen Säkeitä Eleni Äffälle toimitustukea kirjailija Harry Salmenniemeltä, joka myös mainitaan vihkon kiitoksissa.
Kuuluisan kirjailijan mukanaolon korostaminen voi näyttää pyrkimykseltä lisätä julkaisun uskottavutta. Leppänen kertookin luovansa aktiivisesti suhteita runoilijoihin ja lähestyvänsä rohkeasti kiinnostavana pitämiään ihmisiä. Hän kuitenkin painottaa, ettei pyri luomaan suhteita hyötyäkseen niistä.
"Musta on vaan kiva kuulla, miten ne työskentelee, oppia niiden teosten taustoista ja jutella ammatillisista asioista."
On suhteiden luomisesta ja rohkeudesta kuitenkin ollut Leppäselle hyötyä. Häneltä ilmestyi tänä vuonna kustannettu runovihko Lauluja avaruudesta Poesiavihkot-sarjassa. Sarjan päätoimittaja on runoilija, kirjallisuudentutkija ja Poesian perustajajäsen Kristian Blomberg, Leppäsen tuttu Jyväskylän kirjallisuusympyröistä.
"Viime vuoden helmikuussa näin Kristianin Vakiopaineessa [jyväskyläläinen kulttuurikapakka] joku ilta, ja kysyin, voinko tehdä Poesiavihkon. Hän oli lukenut aiemmat julkaisuni ja sanoi, että totta kai. Heinäkuussa nähtiin ekan kerran, ja vihko ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa."
Kaikenlainen aktiivisuus runokentällä tuo tekijälle selkeää meriittiä - "esilläolo ja puuhastelu" ovat tärkeitä.
Poesian kautta julkaisemisesta on Leppäsen mielestä ollut valtavasti hyötyä, sillä kustantamolla on toimiva markkinointikoneisto, ja kirjoittaja saa sieltä tukea. Huonona puolena Leppänen näkee "poesialaisuuden", eli tietynlaisen paineen kirjoittaa kustantajan linjaan sopivalla tavalla.
"Olisin halunnut olla ehkä vähän punkimpi. Vihkosta tuli aika minimalistinen ja rauhallinen."
Sekä Leppäsen että Kozlovin kirjat löytävät lukijoita myös ahkeran keikkailun ansiosta. He ovat molemmat sosiaalisia ihmisiä, joille on luontevaa luoda yhteyksiä ja tutustua muihin. Kozlovin mielestä kaikenlainen aktiivisuus runokentällä tuo tekijälle selkeää meriittiä - "esilläolo ja puuhastelu" ovat tärkeitä. Kozlov on itse aktiivinen muun muassa runoyhdistys Nihil Interitissä.
Menestys ei takaa toimeentuloa
Koleralla meni hyvin. Tuli kirjallisuuspalkintoja, näkyvyyttä ja uskottavan runotoimijan status.
"Se oli ansa", Kozlov sanoo. Kiinnostus ja näkyvyys loi painetta tehdä kaikki kunnolla ja ammattimaisesti. Rahaa toimintaan ei vain ollut sen enempää kuin alussakaan. Palkinnot ja kiittävät kritiikit eivät muuttuneet kirjatilauksiksi. Kozlov kuvaa Koleran pyörittämistä palkattomaksi kokopäivätyöksi. Tekemiselle oli vaikeaa vetää rajoja. Lopulta Kozlov päätti lopettaa Koleran toiminnan.
Näkyvyys kirjallisuuden kentällä johti taloudelliseenkin hyvään. Kozlovilla on alkamassa Koneen Säätiön rahoittama projekti, jossa hän tutkii esinerunouden mahdollisuuksia ja rakentaa 3d-printattavia "runopatsaita".
Essi Leppänen tietää Koleran tarinan, ja haluaa välttää vastaavan kohtalon. Esterin Kirjan toiminta on pienimuotoista, ja Leppänen voi pitää siitä halutessaan taukoja: "Voin pitää puolen vuoden tauon ja sitten ilmoittaa, että 'Esterin kirja nousee tuhkasta kuin Fenix-lintu!'"
Haittapuoliakin on. Esterin Kirjalla ei tällä hetkellä ole lainkaan toimivaa kotisivua, ja kirjojen tilaus onnistuu lähinnä Instagramin tai tekijöiden itsensä kautta. "Siinä on resurssipulaa. Nettisivu pitäisi saada nopeasti pystyyn."
Hyvän meiningin pakko rajaa toiset pois
Onko mikrokustantaminen siis vastaus runoilijoiden rukouksiin, tästäkö pöhinä vain yltyy?
Kristian Blomberg näkee, että perinteiselle runouden kustantamiselle on edelleen vakava tarve. Pistemäisiin julkaisutekoihin, esiintymiseen ja esilläoloon pohjautuvassa runomaailmassa hyvä meininki, sosiaalisuus ja oikeisiin tyyppeihin tutustuminen määrittävät runoilijan uskottavuutta kentällä. Blomberg pohtii, mitä tapahtuu niille runoilijoille, jotka syystä tai toisesta eivät ole näitä ”hyviä tyyppejä”, tai halukkaita pelaamaan sosiaalista peliä. Tällaisten runoilijoiden kirjailijanuran jatkuvuuden kannalta perinteiset kustantamot toteuttavat edelleen tärkeää tehtävää.
Esikoisstatus on kirjoittajille ja tietysti myös kustantajille erittäin tärkeä Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun vuoksi.
Blomberg uskoo, että omakustantamisen profiili voi nousta entisestään. Hän ottaa esimerkiksi Susinukke Kosolan Variston. Kirjaa ei voi ostaa, vaan sen voi lunastaa omakseen henkilökohtaista tunnustusta vastaan. Tunnustus annetaan tarkoitukseen suunnitellulla lomakkeella. ”On vaikea kuvitella, että Variston kaltainen teos olisi voinut toteutua perinteisessä kustantamossa.”
Blomberg näkee kuitenkin riskin siinä, että kirjoittaja menettää esikoisuutensa julkaisemisessa, jonka seurauksia ei ole puntaroitu tarpeeksi huolellisesti. Esikoisstatus on kirjoittajille ja tietysti myös kustantajille erittäin tärkeä Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun vuoksi. Se tarjoaa ehdokkailleen runsaasti näkyvyyttä, jollaista seuraaville kirjoille ei välttämättä ole tarjolla.
”Varmaan jokainen kustantaja sanoo, että tarpeeksi hyvä teksti julkaistaan kyllä. Mutta kyllä näitä asioita pohditaan kustantamoissa. Jos esikoisteos on jo tullut, kustantajan listalle voi olla vaikeampaa päästä.”
Mikrokustantaminen saa usein elinvoimansa yksittäisten tekijöiden inspiraatiosta ja elämäntilanteista, jotka mahdollistavat aikaa vievän kulttuuritoiminnan vähäisillä tai olemattomilla taloudellisilla vastikkeilla. Mikä Poesian toiminnassa on ollut sellaista, että kustantamo on onnistunut vakiinnuttamaan toimintansa ilman, että tekijät ovat palaneet loppuun tai menettäneet mielenkiintonsa?
Blombergin mielestä Poesian menestyksessä oli suurelta osin kyse sattumasta – oikeat ihmiset kohtasivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Poesialaisia on yhdistänyt myös halu muuttaa niitä tapoja, joilla runoutta tehdään ja joilla siitä puhutaan.
Blomberg muistelee Jyväskylän yliopiston luovan kirjoittamisen opettajan Risto Niemi-Pynttärin luotsaamaa kirjallista salonkia, jossa useat Poesiaa sittemmin perustamassa olleet ihmiset lukivat tekstejä ja keskustelivat niistä. ”Siellä nousi kokemus voimavaroista, keskustelevan kollektiivin voimasta. Meillä oli haave, ettei kukaan koskaan julkaisisi mitään, koska käsikirjoitukset ovat niin paljon mielenkiintoisempia. Niihin voi vielä tehdä ehdotuksia.”
Ajan kanssa alkuhuuman tilalle on tullut syvenevä ymmärrys kirjaesineen kestävästä ja aikaa vaativasta luonteesta, Blomberg sanoo. Lukijasuhteiden syntyminen vie aikaa, ja tekstit voivat löytää lukijoita vuosienkin jälkeen. Toki myös ulkoinen palaute, kiittävät kritiikit ja asema kentällä auttavat – myös taloudellisesti. Poesialla on tällä hetkellä toiminnalleen Koneen säätiön nelivuotinen rahoitus.
***
Sallikaa, että nyt sytytän piippuni ja työnnän vauhtia kiikkustuoliini. Mikrokustantaminen kuulostaa ajatuksena hauskalta ja innostavalta, mutta tunnelin päässä voi pilkottaa uupumus. On aiheellista kysyä, kuinka kestävällä pohjalla uudet runouden kustannusmallit ovat, jos toiminta yhä enenevissä määrin vaatii perheettömyttä, työttömyyttä ja piittaamattomuutta eläkekertymistä. Onko hilpeää vai huolestuttavaa, jos reippaanraikasta runouden julkaisutoimintaa rahoitetaan tekijöiden sosiaalietuuksilla? Ja miten käy sellaisten runoilijoiden ja runouksien, jotka eivät tykitä skenessä tai hehkuta menoaan parrasvalojen loisteessa?
Savupilvi sakenee, kiikkustuoli narisee.
Oi minne aika tää, niin vääjäämättä etenee.
Kuvat: Unsplash.
