Tulenkantaja
Eräänä syksyisenä maanantai-iltana Käpylään ilmestyi Prometheus itse. Nuori Voima oli paikalla.
Kannattaa mennä sirkukseen, tivoliin tai teatteriin. Ei jää ruumiita jälkeen eikä muutu itse ruumiiksi.
– Kalevi Seilonen, Metsäroisto.
”Missä täällä on pyöräparkki?” kähisen edellä polkevan seuralaiseni selälle, kun pujottelen paukahtelevalla Helkamallani kohti Käpylän urheilukentälle pystytettyä Sirkus Finlandia -telttaa. Kello kuuden iltarusko on väistymässä taivaalle syttyvien tähtikuvioiden alta. Tämä ei ole mikä tahansa ilta, tämä on ilta Samuli Edelmannin ja kuolleiden runoilijoiden kanssa. Harmaiden perheautojen moottorihuminan keskellä tajuan, että olen pyörineni kuin friikki sirkuksessa.
Teltan edessä seisova kovaääninen posetiivarivaunu riekkuu mekaanista sävelmää. Laahustamme lämpiöön ostamaan evääksi poppareita, sirkuksessa kun ollaan. Hattarakone jauhaa poppariobeliskin vieressä hypnoottisen viettelevästi, mutta purukalustoni kapinoi polttelevaa sokerinhimoa vastaan.
Päätän astua seuralaiseni kanssa hyvissä ajoin sirkusteltan hämyiseen kajoon. Teltassa leijuu omituista usvaa, vaikka savukoneita ei näy missään. Pienehkölle, katsomoamfeja mukailevalle ovaalinmuotoiselle lavalle on ahdattu kokonaisen sinfoniaorkesterin kalusto. Elohopeaisena säihkyvä Sirkus Finlandian logo erottuu katonrajassa juuri ja juuri utuisen fata morganan seasta. Kaikki merkit viittaavat siihen, että meitä ollaan valmistamassa rituaaliin. Hiljaisuuden rikkoo kaiuttumista kantautuva anonyymi baritoni, joka lääkärimäisellä korostuksella toivottaa yleisön tervetulleeksi Kuolleiden runoilijoiden iltaan.
Sirkus Finlandian sinipunaisen tabernaakkelin likaisessa katossa hohtaa tiheä, kalmankalpeana säihkyvä tähtitaivas, kuin kaukaisesta galaksista saapunut pahoinvoiva nebula. Ajattelen Olbersin paradoksia – jos universumimme on täynnä tähtiä, miksi yöt ovat niin pimeitä? Sirkus Finlandiassa eivät fysiikan lait päde. Painovoima näyttää kuitenkin yhä pitävän pintansa.
Eikä aikaakaan, kun joudumme viereisessä jäähallitunnelmaa uhkuvassa muovipenkissä istuvan vanhan herrasmiehen tulilinjalle:
Herrasmies: “Te että varmaa tiiä kuka on Esko Salminen.“
Minä: “Mä muistan sen Velipuolik–“
Hiljenen, kun tajuan, että sekoitan Esko Salmisen toiseen Eskoon, eli Esko Hukkaseen. Korjausliikettä tehdessäni herrasmies huomaa suojaukseni laskeneen, ja rupeaa papattamaan päälleni lauseentynkiä, joista en kykene saamaan selkoa. Kysymys on helkkarin omituinen. Miten Esko Salminen tähän kaikkeen liittyy? Jätän keskustelun sikseen uppoutuakseni sirkuslavalla ammottavaan tyhjyyteen. Katson lasittuneesti persoonattomalla lavalla vilkkuvaa syntetisaattoria samalla kun ukkelin puheensorina pauhaa hiipuvan tajuntani perukoilla. Ajattelen sähköä ja oskillaattoreita. Kymmenen vuoden takaista kosteaa heinäkuuta, jolloin haahuilin humalassa vanhan vekkulan peilisalissa. Päässäni soi Jean-Michel Jarren ”Equinoxe Part 3” lasiset arpeggiot.
Kaikki merkit viittaavat siihen, että meitä ollaan valmistamassa rituaaliin.
Surullisen tyhjältä näyttänyt sirkusteltta täyttyy esityksen alun lähestyessä ääriään myöten. Nopealla skannauksella yleisön keski-ikä vaikuttaa olevan viidenkymmenen hujakoilla. Taidamme olla yleisön nuorimmat jäsenet, joilla ei ole huoltajia mukanaan.
Kellon lyödessä seitsemän VVO:n muusikot saapuvat lavalle. Saksofonisti-säveltäjä Jukka Perkon imussa lavalle harppoo illan tähti Samuli Edelmann, joka työntää pyörätuolissa yllätysvierasta: legendaarista, etenkin Shakespeare-tulkinnoistaan kuuluisaa näyttelijää Salmisen Eskoa.
Konsertin dramaturgia on tämä: Samuli Edelmann esittää kappaleita kahdelta albumiltaan – vuoden 1997 albumilta Vaiheita sekä sen vuonna 2019 ilmestyneeltä jatko-osalta Vaiheita 2. Kappaleiden välissä kuullaan sekä suomenkielisen että länsimaisen runokaanonin ikivihreitä, Salmisen ja Edelmannin äidin, Marja-Leena Koukin lausumana. Lisäksi lausujakatrakseen kuuluva ruotsalainen Mikael Persbrandt tulkitsee Charles Bukowskia alkukielellä.
Esityksen rakenne on kunnianhimoinen ja mikä tärkeintä, erittäin toimiva. Tuntuu oikeastaan utooppiselta (ja kiehtovan oudolta) kuulla loppuunmyydyssä sirkusteltassa runoklassikoita pop-balladien lomassa – ja vielä kovan luokan lausujien suusta.
Runoshow räjähtää supernovan lailla käyntiin, kun hiljaisuuden laskeuduttua Salminen kajauttaa yllätten ilmoille, ei Shakespearin sonettia, vaan Mika Waltarin runon ”Ja lopuksi”:
Minä olin liian nuori,
se oli lopulta kaiken syy,
vain lapsi,
jonka koskaan ei olisi pitänyt nähdä punaisia puita,
liekeistä kiiltäviä katuja
ja auringonlaskuja mereen
Tapahtumaselostus ei Waltarin nimeä (kuten Salmistakaan tai Koukia) maininnut, joten ymmärrän, että ilta tulee olemaan tästedes täynnä toinen toistaan suurenmoisempia yllätyksiä.
Kouki aloittaa päästämällä lentoon itselleni tuntemattoman tekijän säkeen: ”Elämän pulssi sykkii virkeästi”. Koukin lausuntatyyli on omaperäinen – hän vuodattaa lyriikkaa profetaalisella svengillä, kuin 1-linjan raitiovaunun kaapannut Delfoin oraakkeli.
Kaikesta edellämainitusta lyyrisestä klovneriasta huolimatta illan suurin hämmentäjä on loureedmäistä habitusta uhkuva, kulahtaneella nahkatakilla ja motherfucker-kaulautatuoinnilla itsensä koristellut Persbrandt. Rikospoliisi Gunvald Larssonin lausuessa Bukowskin runoutta överillä raspilla on kuin rappiorunoilijan sielu olisi laskeutunut taivaasta ja kaapannut Persbrandtin ruumiin.
Some people never go crazy.
me, sometimes I'll lie down behind the couch
for 3 or 4 days.
they'll find me there.
Persbrandtin elekieli on kuin myyräkuumeisen maailmanlopunsaarnaajan. Hän räkii säkeitä päin yleisön viattomia kasvoja – ja yleisö rakastaa sitä.
Konsertin kappalekavalkadin avaa Vaiheet-levyn ensimmäinen kappale. ”Huilunsoittaja” on popsävelruno, joka kiteyttää Vaiheiden esteettisen ohjelman. Vaiheet on Edelmannin muusikkouran taiteellinen tähtihetki. Goethen, Hessen ja Shakespearen lyriikasta ammentavan 15-raitaisen paketin biiseissä överit chanson-jousisovitukset kulkevat sateisten trip-hop biittien rytmittäminä. Jousisovituksista vastaakin François Rauber, Jacques Brelin luottosovittaja – siis tyyppi, joka on sovittanut kaikkien aikojen parhaan chanson-levyn Ces gens-là (1966). Edelmannin nykyään lähinnä hurskaasta balladi- ja virsituotannostaan tunnetun uran alkutaipaleisiin mahtuu useita hämmentäviä deep cutteja, kuten vuoden 1994 Madchester-vaikutteinen levy Ihana valo, ja sen vähemmän tunnettu meditatiivinen bängeri ”Kuutamolilja”. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Vaiheet on Ihana valon yöpuoli. Kuolleiden runoilijoiden illan aikana tuntuukin, että teltan ulkopuolella aurinko on palanut puhki.
Biisien sävyä on tuunattu pienillä musiikkiteknologisilla kikoilla. Samulin mikrofoniin on liitetty delay-efekti, mikä saa laulajan äänen kiertämään teltan ulkoradoilla kuin sonifikoidun jälkikuvan. ”Missä on tähdet ja kuu / Ikuisten korpien päällä”. Käännän katseeni ylös ja näen kuinka Seulaset vilkuttavat teltan taivaankannen korkeimmassa laessa. Rasvaiset kynteni kaapivat viimeisiä popparimuruja. Katson pahvirasian pilkottavaan pohjaan kuin kuivuneeseen kaivoon.
• • •
Vaiheet 2 -levyn tähtihetkiin kuuluu kappale ”Lasinen Vuori”, jonka lyriikat on lainattu Aale Tynnin samannimisestä runosta.
Anna minulle ruusu tuo,
anna annathan.
Pojan on vietävä kukkanen
käteen prinsessan.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa –
entäpä ellet löydäkään
sieltä prinsessaa?
Orkesteria johtava Perko loitsii käsillään muusikoista ääntä saksofonin riippuessa hänen rinnuksillaan. Jousimelodiat aaltoilevat, kun Samuli heiluu sanailotulituksen tahtiin kuin pohjoisranskalainen truveeri. Periranskalaisten sointukulkujen kautta avautuu portaali Montmartrelle. ”Valhetta, valhetta, valhetta on / kaikki laulut maan”, Samuli pauhaa jalkaansa maahan takoen. Välähdyksen ajaksi illan haamukatraaseen liittyy Jacques Brelin poltergeist. Biisin päätyttyä Samulin näyttää yleisölle, että lanteet eivät todellakaan valehtele, kun ne alkavat keinua lempeästi sisään uivan biitin tahtiin. Huutaisin täyttä kurkkua, jos en olisi Samulin lanteiden lumoama.
Mitä pidemmälle konsertti etenee, sitä enemmän kuolleiden runoilijoiden ilta alkaa muistuttaa spiritismisessiota. Vaivun transsiin – hetken ajan sirkusteltan lattiamaton abstraktit kuviot hytkyvät musiikin tahtiin kuin riivatut sormet ouija-laudalla.
Havahtuessani huomaan, että biitin taustalle kehkeytyy kaupungin katujen äänistä muistuttava hento äänimaisema. Konsertti alkaa muutenkin saada kaupunkisinfonian sävyjä. Auditiivinen ele tuntuu selkeän ironiselta silmäniskulta yleisön suuntaan. Jugend-talot ja mukulakiviset kujat ovat ikuisesti Sirkus Finlandia -teltan saavuttamattomissa ja urbaani nostalgia vain jälkiteollinen spektaakkeli, kapitalismin tyhjentämä pajatso: Valhetta, valhetta, valhetta vain.
Vaikka Eskon ja Samulin dynamiikka on sydäntälämmittävä, parivaljakon välinen lataus saa tunnelman paikoittain muistuttamaan Samuel Beckettin Leikin lopusta, jossa seurataan tuhoutuneen maailman raunioissa kehkeytyvää sokean mestarin ja maanpakolaiskisällin välistä päätöntä valtapeliä. Konsertin puolivälin tienoilla teltan ulkopuolelta kuuluu kovaäänistä pauketta. Pauhaako ulkona rajuilma, vaikka illaksi oli luvattu selkeää? Valmistaudun lopun aikoihin – voi olla, että teltasta ulos astuessani eteeni avautuu viheröivän Käpylän sijaan kärventynyt joutomaa.
• • •
Vaikka Edelmann ja kumppanit lainaavat teksteissään laaja-alaista runoilijajoukkoa, tekstien kuvakieli on tarkoin rajattu. On ruusuja, tähtiä, rakkautta, on kuun hohde ja suvinen niitty. Vaiheet on Edelmannin eräänlainen runokuraattorivaihe. Jokainen illan aikana esitetty kappale on kuin lyyrinen tiili lavalla rakentuvaan samuliversumiin.
En kuitenkaan selviä konsertista ilman puistatuksia. Kappaleiden saksofonisovitukset ovat kammottavia. Lähes joka kerta saksofonin soidessa ajattelen saksofonisiirapin julmaa kuningasta, Kenny G:tä. Uskon, että sovitukset eivät ole aina Perkonkaan mieleen, sillä erään kappaleen aikana hän tuntuu saavan avantgardistisen siirappiähkyn ja rupeaa töräyttelemään vauhkoontuneesti holtitonta sooloa efekteillä ladattuun mikrofoniin. Sointumaininkien pauhu saa permannon hohtamaan, ja ajaudun henkisesti sirkusteltasta Kallion nykymusiikkipäiville.
Valmistaudun lopun aikoihin – voi olla, että teltasta ulos astuessani eteeni avautuu viheröivän Käpylän sijaan kärventynyt joutomaa.
Samulin ääni ajatuu paikoin värisemään todella epävireisenä. Lieneekö syynä esiintymispaineet, koronanviruksen XFG-muunnos vai laulajan syvä liikuttuneisuus. Ehkä Samulin poskipäillä valuu kyynelkarpaloiden vesiputous, jota me tavalliset kuolevaiset emme kykene näkemään. ”Kun kanssas lähden”, kuiskaa Samuli niin hennosti, että on ihme, että äänteet edes poistuivat hänen äänirasiastaan. Yhtäkkiä uusi spottivalo syttyy lavan reunamilla – telttaan tulviva valo taittuu osuessaan Samuliin, paljastaen paidan pinnalla säihkyvän glitterpeitteen.
Glitterpaita muodostuu illan ydinmetaforaksi. Paidan syövereissä tuikehtivat paljetit ovat kuin elämän henkäyksiä, jotka vaativat riittävän määrän valoa materialisoitumiseen. Strassit fosforoivat salaperäisesti kuin paidan alle piilotetut Romanovin kivet.
Vaikka Samuli on esillepanon perusteella illan tähti, runoja lausuvat Kouki ja Salminen näyttäytyvät valona Samulin pimeydessä. He ovat illan henkiset kultasuut: ruumiillistuneet astrolabit, joiden avulla sekä Samuli että katsojat kykenevät navigoimaan samuliversumin pyörteissä.
• • •
Konsertin loppupuolella Persbrandt kiteyttää show’n filosofian Bukowskin metalyyrisellä runolla ”Sway with me”. Runous, kuin kuolema, on olemuksellisesti aina lähellä, aina kaukana.
I need you
I need you
I need you:
it has run away
like a horse or a dog,
dead or lost
or unforgiving.
Bukowskin runot hyödyntävät länsimaisen romantiikan ajan konventioita ja pyrkivät rosoiseen, tyhjentävään ekspressiivisyyteen. Tietoiseen tradition tallaamiseen sisältyy myös rakkautta länsimaisen runouden perinnettä kohtaan. Illan kaikki bukowskismit (mukaan lukien ”when He created the giraffe He was drunk”) ovat tarpeellisia säröjä konsertin dramaturgiassa.
Persbrandtin aiemmin rosoisessa hilpeydessä uiskentelevat Bukowski-luennat saavat lopulta introspektion sävyjä. Kaikista konsertin aikana lausutuista runoista voimaannuttavammaksi osoittautuu yleisön reaktion perusteella runo ”The Aliens”:
You may not believe it
but there are people
who go through life with
very little
friction or
distress.
They dress well, eat
well, sleep well.
They are contented with
their family
life.
They have moments of
grief
but all in all
they are undisturbed
and often feel
very good.
And when they die
it is an easy
death, usually in their
sleep.
Yleisö taputtaa raivoisasti ja ottaa tämän runoksi puetun eleen myötä vastaan Persbrandtin ojentaman Orfeuksen lyyran. Persbrandtin lausunnan ajan jokainen yleisön jäsen on runoilija. Kun raapustan tätä hetkeä muistivihkooni talteen aplodien kiristäessä tärykalvojani, sirkusfriikinsydämeni vaikeroi. Tunnen oloni yksinäiseksi.
• • •
Keikka päättyy raikuviin suosionosoituksiin viimeisen saksofonisoinnun mykistyessä. Tahtoisin sanoa, että konsertin päätyttyä Samuli leimahti spontaanisti sinertäviin ilmiliekkeihin keskellä lavaa ja pöllähti lopulta hienon hienoksi tähtipölyksi.
Mutta yhtäkkiä kaikki oli vain ohi. Ei loppuspiikkejä, ei jälkiviisastelua. Pari kumarrusta, kamat kasaan, yleisöstä heitetyt leikkokukat kainaloon ja hanhenmarssi ulos.
Sirkusteltan ovet avautuvat padon lailla, kun ihmiset virtaavat vauhdilla ulos. Kun katselen hypnoottisesti soljuvaa ihmismassaa, epäilen hetken ajan, että Bukowskin haamu on yhä läsnä. Yritän loihtia tilassa kummittelevaa aavetta valtani alle. ”...And the Circus Leaves Town”, ”...And the Circus Leaves Town”… mumisen puoliksi itselleni ja puoliksi seuralaiselleni transatlanttisella aksentilla.
Yhtäkkiä teltta onkin jo lähes tyhjä. Sumuinen alku-usva on jälleen laskeutunut teltan mystiseen atmosfääriin. Katsomon laidoilla lepäävät spottivalot morsettavat tyhjille katsomoille tuntematonta viestiä.
Jäämme hetkeksi lavan reunalle odottamaan – ehkä Samuli huomaakin myrskyn laantuneen ja saapuu moikkaamaan tarmokkaimpia, järjestyksenvalvojien mulkoilusta piittaamattomia fanejaan. Tai ehkä hän palaa lavalle noutamaan attaseasalkkunsa tai nuottitelineelle unohtuneen, suvun miesten keskuudessa periytyvän artefaktin, kuten norsunluisen kamman. Poistumme vähin äänin, kun havaitsemme usvan läpi kiilusilmäistä kuhinaa lavan toisella puolella. ”Tuleekohan Samuli vielä…” anonyymit keski-ikäiset äänet vaikeroivat.
Mutta miksi hän tulisi? Kaikki on sanottu. Nopealla poistumisella on päivänselvä viesti: Samuli Edelmann ei ole vastausten antaja, hän on tulenkantaja.
Kukaan ei varmaankaan lähtenyt jatkoille Kuolleiden runoilijoiden illasta. Emme lähteneet mekään. Sophie Bar ammottaa tyhjyyttään. Käpygrillin neonkyltti on sammunut. Perheautot kilpailevat malttamattomina pääsystä maanantaisen kehätien asfaltinharmaaseen nimettömyyteen.
Ehkä esityksestä haltioituneella yleisöllä oli kiire unohtaa kaikki näkemänsä. Kuten filosofi Maurice Blanchot kirjoittaa Kirjallisessa avaruudessaan: ”Sen joka haluaa muistaa, on annettava unohduksen tulla, jopa silläkin uhalla, että se on täydellinen, ja luotettava onnelliseen sattumaan, joksi muisto muuttuu.”
Kotia kohti polkiessani mietin kuumeisesti: Oliko Samulin paidassa edes glitterpeitettä? Kimalteliko paidan pinnalla paljettien sijaan sittenkin poismenneitten kummittelevat silmäniskut? Kyseessä saattoikin olla vain sirkuksen taika. Sirkusteltan ilmestyessä pellolle ”tavallinen maailma altistuu ihmeiden maailmalle”, kirjoitttaa Lauri Rikala teoksessaan Laukauksia melankolian kaupunginosassa.
Seuraavana aamuna, filosofin ohjeiden vastaisesti, muistelen konserttiseuralaiseni kanssa Kuolleiden runoilijoiden iltaa halkaistun verigreipin äärellä. Yksi asia oli mennyt minulta ohi. Vieressämme istunut herrasmies oli sanonut konsertin päätyttyä vielä yhden asian.
”Nyt te tiiätte kuka Esko Salminen on.”
Kuvat: Otso Venho
Juttu on julkaistu joulukuussa ilmestyneessä Nooan arkki -numerossa (4/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
