Paula Hotti
Trieste
Kahvia Triestessä kera kirjailijoiden

Tuomiopäivän turisti - Bloomsday Dublinissa ja Triestessä

Juttu
|
Paula Hotti
|

Ay. They love their country when they are quite sure which country it is. – James Joyce, Giacomo Joyce

 

Look at them. Now I bet it makes them feel happy. Lollipop. It does. Yes, bread of angels it's called. There's a big idea behind it, kind of kingdom of God is within you feel. First communicants. Hokypoky penny a lump.

– James Joyce, Ulysses

 

***

 

Kun ajattelen Triesteä, en ajattele sen mahtavaa Piazza Unitàa, en ajattele kaunista Canal Grandea, historiallisia kahviloita tai Adrianmeren välkehdintää auringonpaisteessa. Kun ajattelen Triesteä, en ajattele sen roomalaisia raunioita, merimiesten suosimia kortteleita enkä italialaisen kesän kuumuutta ja bora-tuulen viimaa.

Kun ajattelen Triesteä, ajattelen Dublinia.

 


***

 

On kuuma elokuun päivä, kun istahdan Viale XX Settembre -bulevardin päivänvarjojen alle. Katua reunustavat ravintolat, kahvilat ja jäätelöbaarit, ja  sen keskellä kulkee terassien kuja, jolle Triesten asukkaat ovat pakkautuneet viettämään hellepäivän kuumimmat tunnit. Triesteläinen puheensorina, se sama triestino-puheenparsi, jota James Joyce hyödynsi Finnegan’s Wake -teoksen kokeellisessa kielessä, sorahtelee ja soljuu jykevien porvaristalojen reunustaman bulevardin yllä. Istahdan lempijäätelökioskini terassille, tilaan jäätelöpallon ja nostan kirjan eteeni.

 

***

 

Joycen Ulyssesta pidetään vaikeana teoksena, mutta mielestäni sen kieltä on helpompi niellä kuin monien realististen tiiliskivien suoraviivaisin sanankääntein etenevää kerrontaa, joiden henkilökuvaus ja kuva elämästä jäävät puisiksi. Pidän Ulysseksesta, koska sen ajatuksenvirtana liukuva kieli lävistää ihmisyyden ytimen ja koska olen tunnustanut itselleni, etten luultavasti koskaan tule ymmärtämään siitä kaikkea. Tunnustan teoksen  vaikeuden ja mystisyyden tuovan sen lähelle jotain pyhää.

Uskonnollisten tekstien lailla Ulysses jättää aukkoja ja tulkinnanvaraa. Se on kirjallinen raamattu, jonka käännöksistä ja opinkappaleista taistellaan kuin pyhistä teksteistä konsanaan. Ja kuten suuri osa Raamatun opinkappaleista, myös Joycen pyhä teksti on rujo. Se tarjoaa ääniä, hajuja, satunnaisia tuoksuja, likaa, saastaa, pilkahduksen valoa, ironiaa, kurjia kohtaloita, yleviä tavoitteita ja arkisia ajatuksia. Lyhyesti: se on välähdys elettyä elämää.

Omistan viisi eri painosta raamatustani, joista uusinta, tätä Triestessä ostettua, lueskelen nautiskellen, Via XX Settembrella jäätelöä lipoen.

Hokypoky penny a lump, jäätelöpallo pennosella.

On aika aloittaa pyhiinvaellus.

 

***

 

Bloomsday on jokaisen Joyce-fanin kalenteriin ympyröity juhlapyhä, jota vietetään Ulysseksen tapahtumapäivän 16.6. vuonna 1904 kunniaksi. Nimensä Bloomsday on saanut teoksen päähenkilöltä Leopold Bloomilta. Bloom kuljeskelee päivän ajan ympäri Dublinia, ja kohtaa teoksen toisen päähenkilön Stephen Dedaluksen, joka puolestaan on omalla odysseiallaan. Bloomin kotona osoitteessa 7 Eccles Street sängyssä makoilee vaimo Molly, teoksen kolmas päähahmo.

Ensimmäistä kertaa Bloomsdayta juhlittiin pariisilaisessa Hotel Leopoldissa vuonna 1929. Aiemmin samana vuonna legendaarisen kirjakaupan Shakespeare & Companyn omistajat Sylvia Beach[1] ja Adrienne Monnier olivat julkaisseet Ulysseksen ranskannoksen ja juhlistivat nyt teoksen tapahtumapäivää järjestämällään lounaalla. Lounasta nautittiin tosin hieman myöhässä, vasta kesäkuun 29. päivänä.

Ensimmäinen Bloomsday Dublinissa järjestettiin vuonna 1954. Sen ideoi dublinilaisen kirjallisuuslehti Envoyn kustantaja John Ryan. Ryan suunnitteli erikoisnumeroa Joycesta, ja halusi joukon dublinilaisia kirjailijoita[2] esittävän kohtauksia Ulysseksesta eri puolilla kaupunkia. YouTubesta löytyy videonpätkiä tästä ensimmäisestä dublinilaisesta Bloomsdaysta – varoituksen sana puhdasmielisille: kuvissa näkyy rymymiesten joukko kuseskelemassa kivimuuria vasten, joten ylevistä kirjallisista hetkistä ei ole kyse!

Kun 16.6. vuonna 2013 vihdoin koitti, pakkasin reppuni aamuvarhaisella Donegalissa ja hyppäsin Dubliniin vievään linja-autoon. Ensimmäinen Bloomsdayni Dublinissa oli alkanut.

Mutta ainakin ensimmäisen Bloomsdayn alku, tai vähintään idea, oli lupaava. Sen lähtöpiste oli Dubliniin kuuluvan Sandycoven rannikolla kohoava Martello-torni – sama paikka, josta Ulysses saa alkunsa Buck Mulliganin astellessa ylevästi tornin kattoterassille ajamaan partaansa. Tornilta siirryttiin rannalle, missä joukkio virtsasi Stephen Dedalus esikuvanaan, ja vaikka yksityisautoilu oli jo yleistynyt Dublinissa 1950-luvulle saavuttaessa, pissatauon jälkeen ensimmäiset bloomsdayläiset siirtyivät tilaisuutta varten vuokratuissa hevosvaunuissa kohti keskustaa.

Matkalla pistäydyttiin vedonlyöntitoimistoon kuuntelemaan Royal Ascotin kisojen lähetystä, minkä jälkeen matka jatkui Leopold Bloomin lounaspaikan kulmille, Duke Streetin Baileyhin. Bloom itse nautti gorgonzola-voileipänsä vastapäisessä Davy Byrnesissä, ”moraalisessa pubissa”. Ryhmän tavoitteena oli ollut päästä illalla Montoon, eli Ulysseksen Nighttownina tunnetulle punaisten lyhtyjen alueelle, mutta seireenien kutsut kaikuivat tällä kertaa kuuroille korville herrasväen vahvan humalatilan vuoksi – tai ansiosta.

 

***


 

Sweny's in Lincoln place. Chemists rarely move. Their green and gold beaconjars too heavy to stir.

– James Joyce, Ulysses

 

Ensimmäinen Bloomsday, jonka pääsin viettämään Bloomin päivänä Bloomin kaupungissa, oli unelmieni täyttymys. Matkan varrella Irlannin pohjoisimpaan kreivikuntaan Donegaliin poikkesin Dublinissa Sweny’s Pharmacyssa, jossa myös Leopold Bloom piipahtaa ostamassa vaimolleen palan sitruunasaippuaa. Saippua taskussaan Bloom kävelee ympäri Dublinia, mikä on myös monen nykyajan bloomsdaylaisen rituaali.

Olin siis ostamassa omaa sitruunansaippuaani tuomaan onnea kirjalliselle matkalleni, kun kassalla selvisi, että pystyisin maksamaan vain käteisellä. Mutta minulla ei ollut riittävästi ropoja kukkarossani, joten myyjä sulki hiljaisen liikkeen hetkeksi ja lähti kävelemään kanssani Dublinin keväisille kaduille näyttääkseen missä nostoautomaatti sijaitsi. Kävellessämme apteekilta, James Joycelle omistetulta pyhätöltä, ja Merrion Squaren kortteleista kohti Trinityn yliopistoa puhuimme Dublinista ja kirjallisuudesta. Kun selvisi, että olin Joyce-fani ja että olin Suomesta, sain kutsun apteekille lukemaan Ulyssesta suomeksi Bloomsdayn kunniaksi. Ja kun 16.6. vuonna 2013 vihdoin koitti, pakkasin reppuni aamuvarhaisella Donegalissa ja hyppäsin Dubliniin vievään linja-autoon. Ensimmäinen Bloomsdayni Dublinissa oli alkanut.


***

 

How sick, sick, sick I am of Dublin! It is the city of failure, of rancor and of unhappiness. I long to be out of it.

 – James Joyce, 22. elokuuta 1909

A nation? says Bloom. A nation is the same people living in the same place.

By God, then, says Ned, laughing, if that’s so I’m a nation for I’m living in the same place for the past five years.

 – James Joyce, Ulysses

 

Mutta Ulyssekseen ikuistettua vuoden 1904 Dublinia ei ole enää olemassa. Sitä ei ollut olemassa edes silloin, kun Joyce raamattuaan kirjoitti. Pääsiäisenä 1916 Dublinin kaduilla noustiin kapinaan ja rakennuksia räjäytettiin. O’Connell Streetillä sijaitsevan Irlannin pääpostin seinissä voi yhä nähdä luodinreikiä, Irlannin itsenäisyystaisteluiden arpia. 1940-luvulla katosivat kolisevat raitiovaunut Dublinin katukuvasta ja vuonna 1967 – Dublinin nykyaikaistamisen tuoksinnassa – tuhottiin No 7 Eccles Street, Ulysseksen vaeltavan juutalaisen, Leopold Bloomin, rappiolle jäänyt koti. Vuotta aiemmin IRA oli räjäyttänyt Dublinin keskustassa komeilleen ja Ison-Britannian valtaa pönkittäneen Nelsonin pylvään. Vuonna 1922 itsenäistynyt Irlanti kärsi pitkään identiteettikriisistä.

Molemmat etsivät identiteettiään imperiumien tärkeinä satamakaupunkeina, Dublin osana Isoa-Britanniaa, Trieste osana Itävaltaa.

Jo aloittaessaan Ulysseksen hahmottelun Joyce tiesi, että hänen olisi sijoitettava teoksen tapahtumat vuoteen 1904, jolloin hän jätti kotisaarensa: Joyce tunnusti itselleen, ettei ollut pysynyt Irlannin materiaalisten ja henkisten muutosten perässä tarpeeksi hyvin voidakseen siirtää ne teoksensa sivuille niin aitoina kuin halusi.

Ulysseksen luoma mielikuvieni Dublin onkin dublinilaisempi kuin oikea, tämän päivän Dublin mäkkäreineen, starbuckseineen ja kauppaketjuineen. Ja vaikka yksi useimmin toistetuista Joycen neronleimauksista toteaa, että mikäli Dublin katoaisi maan päältä, voisi sen rakentaa uudestaan Joycen kuvausten pohjalta, on Ulysseksen sivuille ikuistettu ennemminkin kaupungin henki, eivät kaupat, kapakat ja alati muuttuva katukuva.

Konkreettiset identiteetin pönkittäjät katoavat tuon tuosta, mutta pyhät tekstit ja niiden sivuille ikuistettu henki säilyvät.[3]

 

***


 

Olen viettänyt Dublinissa nyt kaksi Bloomsdayta, asunut kaupungissa vuoden, osallistunut James Joyce Centren opastetuille kävelykierroksille ja National Libraryn Joyce-luennoille, opiskellut Irlannin ja Britannian tutkimusta ja kirjoittanut Savukeitaalle matkaoppaan kaupungista. Mutta vaikka tunnen Dublinin äänet, tuoksut, kadut, kaupat, tarinat, tosiseikat ja legendat, vasta Triestessä aloin ymmärtää James Joycen Dublinia.

Ja ironista kyllä, vaikka Dublin ja Trieste ovat kaksi kaupunkia miltei Euroopan vastakkaisilla laidoilla, 1900-luvun alkuvuosina niiden kohtalot kulkivat rinnakkain. Molemmat etsivät identiteettiään imperiumien tärkeinä satamakaupunkeina, Dublin osana Isoa-Britanniaa, Trieste osana Itävaltaa. Dublinissa itsenäisyyden puolesta kiihkoilivat Sinn Féinin sittemmin muodostaneet feeniläiset ja IRB, Triestessä Italiaan yhdistymistä kannattaneet irredentistit.

Ja molempien kaduilla James Joyce omalla pyhiinvaelluksellaan kirjallisen identiteettinsä puolesta taistellen.

 

***

 

Matkani Dubliniin ja Triesteen ovat olleet turaseja. Turas on iiriä ja tarkoittaa sekä fyysistä että henkistä matkaa. Tietysti myös suomen kielen sanaan pyhiinvaellus kätkeytyy henkisen matkanteon lisäksi sen fyysinen puoli, mutta sanan ‘pyhä’ yli on maallisen matkalaisen vaikea päästä. Olen jotain muuta kuin turisti, jotain muuta kuin pyhiinvaeltaja: olen kirjallinen turasóir.

Mutta lähtiessäni turasilleni Joycen jalanjäljillä tiedän yritykseni tuhoontuomituksi: turasini ei tuo minulle sisäistä valaistumista, se ei takaa minulle paikkaa taivaissa tai kärsimyksiä helvetissä, eikä se anna minulle ylimaallisia voimia kirjoittaa suomalaisen – ja miksei koko maailman – kirjallisuushistorian mullistavaa teosta, omaa Penelopeiaani. Se auttaa vain ymmärtämään, tai ehkä sittenkin tulkitsemaan, raamattuani.

Mutta pyhiinvaellusta kuvaa suomen kielessä toinenkin termi: toivioretki. Se sopii kuvaamaan matkaani, koska itse Bloomsdayhin kätkeytyy toiveikkuus: ’bloom’ tarkoittaa kukintaa, jonkin uuden alkua. Bloomin ja Bloomsdayn on kuitenkin kaikessa toiveikkuudessaan todettu olevan yksi esimerkki Joycen ironisista kielenkäytön mekanismeista, sillä Bloomsdayn näennäinen kukinta peittää sanan taa toisen, uhkaavamman merkityksen. Se on ‘doomsday’, tuomiopäivä.

Ovatko siis toivioretkeni ja yritykseni ymmärtää Joycen pyhää tekstiä tuhoon tuomittuja? Olenko vain kevytkenkäinen turisti epäautenttisten identiteettien hetteikössä, matkalla kohti vääjäämättä edessäni odottavaa tuomiopäivää?


 

***

 

Joyce kutsui itseään Triesten pakolaiseksi, Tergestis Exul, mutta vasta viime vuosikymmeninä Triesten merkitystä Joycelle on alettu tutkia tarkemmin. Joycen veli Stanislaus, joka muutti veljensä kutsumana Triesteen, huomautti, ettei kaupunki inspiroinut Joycea lainkaan. Arvostettu elämäkerturi Richard Ellmann siirsi tämän huomautuksen Joyce-elämäkertansa sivuille. Mutta Triestessä Joyce kirjoitti suurimman osan novelleista kokoelmaan Dublinilaisia (1914), koko Taiteilijan omakuvan (1916), näytelmän Exiles (1918) sekä huomattavia osia Ulysseksesta. Trieste on myös tapahtumapaikka Joycen ainoassa Dublinin ulkopuolelle sijoittuvassa teoksessa, proosarunossa Giacomo Joyce[4].

Kroonisessa rahapulassa, ja vielä kroonisemmassa krapulassa, silmä- ja parisuhdevaikeuksista kärsien Joycen onnistui kuitenkin kirjoittaa Triesten vuosinaan suuri osa tuotannostaan.

Myös Triesten ilmapiiri ja henkilöt vaikuttivat ratkaisevasti Ulysseksen kehitykseen – jopa niin paljon, että teoksen päähenkilö Leopold Bloom pohjautuu Joycen triesteläiseen ystävään, Zenon tunnustuksista tunnettuun kirjailija Italo Svevoon. Joycen ystävä Philippe Soupault onkin huomauttanut, että Joycen Triesten vuodet olivat hänen tärkeimmät vuotensa, ja Joyce itse on todennut kirjeissään kirjoittavansa Triestessä paremmin kuin koskaan Dublinissa. Kuvaavaa on myös se, ettei Ulysses pääty sanaan ”kyllä”, kuten usein luullaan, vaan sanoihin ”Trieste – Zürich – Paris, 1914–1921.” Dublinia ei mainita.

 

***

 

It was a ramshackle affair but it was charming, gay and I experienced more kindness in Trieste than ever before or since in my life… Times past cannot return but I wish they were back.

– James Joyce

Palaan Bloomsdayn muistoistani ja Dublinin tunkkaisilta kaduilta Triesteen. Aurinko on kulkenut taivaankannella ja puut heittävät varjonsa bulevardin ylle. Koko Trieste tuntuu rentoutuvan: voimme taas hengittää.

Myös Joycella oli täällä tukalaa, mutta kuumuudesta huolimatta hänen onnistui opettaa englantia, kaupata tweediä, kirjoittaa lehtijuttuja, antaa luentoja ja ottaa laulutunteja. Hänen onnistui istua teatterissa ja oopperassa, juopotella, tuhlailla, lainata rahaa ja tuhlailla lisää. Hänen perheensä kasvoi kahdella lapsella ja hänen kirjalliset projektinsa – samoin kuin Dublinin ensimmäisen elokuvateatterin perustaminen – olivat vähintään hetkellisesti tuhoon tuomittuja katastrofeja.

Kroonisessa rahapulassa, ja vielä kroonisemmassa krapulassa, silmä- ja parisuhdevaikeuksista kärsien Joycen onnistui kuitenkin kirjoittaa Triesten vuosinaan suuri osa tuotannostaan.

Ehkä tämä onkin Joycen jäljillä kulkemani toivioretken valaistumisen hetki. Matkallamme ei ole väliä, onnistummeko yrityksissämme vai emme, vaan sillä, että jatkamme kulkuamme ja pysymme uskollisina sille, mikä on meille pyhää.

Pakkaan kirjan kassiini, jätän tyhjän jäätelökipon pöydälle ja lähden kävelemään kohti juna-asemaa.

Bloomsday on toivoa täynnä, tuomiopäivä voi odottaa huomiseen.

 

 

[1] Beach julkaisi Ulysseksen vuonna 1922 Monnierin kanssa omistamansa kirjakauppa Shakespeare & Companyn kautta.  

[2] Ryhmään kuului Ryanin lisäksi irlantilaisen absurdismin kruunaamaton kuningas Brian O’Nolan (joka tunnetaan myös nimillä Flann O’Brien ja Myles na gCopaleen), runoilija Patrick Kavanagh, kirjailija Anthony Cronin, akateemikko A.J. Leventhal sekä Joycen serkku, hammaslääkäri Tom Joyce.

[3] Toki joitain Ulyssekselle merkityksellisiä paikkoja on myös jäljellä. Teoksen alkupiste Martello Tower on muutettu Joycelle omistetuksi museoksi ja läheisessä meriuimalassa voi yhä käydä pulahtamassa räänvihreässä meressä, kuten Stephen Dedalus Irlanninmerta kuvaa. Myös Pohjois-Dublinissa sijaitseva Glasnevinin hautausmaa, Paddy Digmanin viimeinen leposija, on hurmaava pyhiinvaelluskohde kelttiristeineen ja hautakivineen.

[4] Joyce kirjoitti teoksen heti Dublinilaisia-kokoelman jälkeen, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1968.

 

Kuvat: Paula Hotti

Jutut