Emma Hirvisalo & Raisa Marjamäki
polaroideja

Turtumuksen puhkaisija

Juttu
|
Emma Hirvisalo
|

Runoilija Raisa Marjamäki haluaa mieluummin tehdä asiat vaikeimman kautta, sillä jokapäiväinen elämämme on latistavan helppoa.

 

Emma Hirvisalo: Kolmannessa runokokoelmassasi Ihmeellistä käyttäytymistä (2020) liikutaan useissa paikoissa: Skotlannissa, Kainuussa, ollaan laivassa. On ”paikanvaihdon strategia” ja samalla yrityksiä ”paikallistua”. Mistä on kysymys?

Raisa Marjamäki: Me ollaan aineellisia olioita aineellisessa paikassa ja eletään sellaisessa kulttuurissa, joka yrittää vaivihkaisesti öljyn avulla saada meitä uskomaan toisin. Yksi tapa olla yhteydessä näihin abstrakteihin asioihin on paikan kautta. Minulla on sellainen hypoteesi, että silloin kun jokin paikka on ihmisille sen verran tuttu, että he näkevät mitä siellä tapahtuu, he myös hahmottavat paremmin, miten oma käytös siihen vaikuttaa. Kun matkustaa paljon, käsitys siitä, mitä jossain tietyssä paikassa tapahtuu, ohenee.

Ensi kertaa koin kovaa halua paikallistua asuessani Skotlannissa vuosina 2012-13. Oli tarve ymmärtää paikkaa ja sitoutua siihen. Oli kuitenkin äärimmäisen ilmeistä, etten pystyisi siihen siellä: Mitä keinoja minulla olisi ollut aistia Skotlannin itärannikon luonnonympäristössä tapahtuvia pidemmän ajan muutoksia, kun en ollut kasvanut siinä fyysisessä paikassa ja kulttuurissa?

Silti tunnistan melkein väkivaltaista levottomuutta itsessäni. Haluan työssäni valaista matkustamisen kaltaisia automaatioita, joilla ylläpidämme ympäristölle raskaita rakenteita. Mitä muuta se levottomuus, jonka yllyttämänä lentelemme ympäriinsä, voisi ruokkia?

 

EH: Teoksistasi huokuu kiinnostus kirjaan konkreettisena esineenä ja sen valmistamiseen liittyvään fyysiseen työhön. Ihmeellistä käyttäytymistä olet kirjoittanut kirjoituskoneella ja se on faksimile. Voitko kertoa sen tekoprosessista lisää?

RM: Kirjoitan runotekstin päätoimisesti käsin ja tätäkin kokoelmaa tein pitkälti muistikirjoihin. Teokseen on kertynyt paljon asioita pitkältä aikaväliltä, varhaisimmat jutut ovat jo vuodelta 2012. Prosessi oli raskas, koska käsikirjoituksen valmistuttua piti vielä kirjoittaa 120 sivua virheettömästi kirjoituskoneella. Se oli myös tarkoituksellista itsensä harjoittamista.

Faksimile on valmistettu kirjoituskoneella tehdyistä käsikirjoitusoriginaaleista, jotka on sitten skannattu, lähetetty digitaalisena tiedostona painoon, jossa ne on siirretty offset-levyille ja niiltä painettu paperille. Yhdelläkään kolmesta runokokoelmastani ei ole ollut erillistä ammattitaittajaa, vaan olen vastannut niiden ulkoasusta pitkälti itse, enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Minulle oli naurettavan tärkeää se, että pystyin itse hahmottamaan prosessin tismalleen. Suuri kiitos kuuluu Poesian Mikko Brandersille, joka oli kärsivällinen ja tuki visioni toteuttamisessa.

Tämä oli ensimmäinen projekti, jossa tajusin säästää kaiken muistiinpanosutun siitä ympäriltä. Minua kiinnostaa, miten räikeän ilmeiseksi se vuosien hiomis- ja kirjoitustyö tulee, kun versiot eivät päivittämisen aikana häviä, vaan paperipino kasvaa ja kasvaa. Prosessista kertyneellä arkistolla voisi vuorata kokonaisen huoneen seinineen kattoineen.

Vuosia ajattelin, että tässä sitä vähän askarrellaan kotona, mutta olen hiljattain hahmottanut, että tietyissä maskuliinisissa taideperinteissä olisin työskentelytapoineni ehdottoman auteur.

 

EH: Miten päädyt aina tekemään kirjasi normaalista poikkeavalla tavalla?

RM: Minulla on yleensä konkreettinen ja pitkälle mietitty näkemys siitä, minkälaisen kirjan haluan tehdä. Vuosia ajattelin, että tässä sitä vähän askarrellaan kotona, mutta olen hiljattain hahmottanut, että tietyissä maskuliinisissa taideperinteissä olisin työskentelytapoineni ehdottoman auteur.

Elämme maailmassa, jossa emme konkreettisesti näe toimintamme jälkiä. Etäisyydet sen välillä, mitä tehdään ja mitkä vaikutukset sillä on elonkehään ovat käsittämättömän pitkiä, varsinkin täällä vauraassa pohjoisessa. Kirjani ovat olleet pyrkimyksiä itselle hahmottaa tätä prosessia holistisemmin, niin että työvaiheet saa tuta kehollisesti ja aineellisesti.

Oma luontainen aikahorisonttini on helposti sen 300 vuotta. Esimerkiksi toinen kirjani Ei kenenkään laituri (2014) on painettu nyt vanhanaikaiseksi mielletyllä kohopainokonetekniikalla. Sekin teknologia on kuitenkin lännessä edustanut kirjanpainamisen normia 1400-luvulta 1900-luvulle saakka. Tämä unohtuu, koska olemme helposti oman aikamme oletuksien vankeja. Haluan työskentelytapojeni kautta muistuttaa itseäni, että tällaisiakin taitoja ja teknologioita on. Minua kiinnostaa myös se, miten valitsemani teknologiat vaikuttavat kirjoittamiseeni.

[O]n ilmeistä, että asiat romahtelee ja kukoistaa. Ajatus siitä, että voisimme elää pelkästään romahdus- tai kukoistuskautta, on höpsö.

Mielessäni on tällainen optimistisen ihmisen dystopia, joka liittyy tähän pitkään aikahorisonttiin: on ilmeistä, että asiat romahtelee ja kukoistaa. Ajatus siitä, että voisimme elää pelkästään romahdus- tai kukoistuskautta, on höpsö. Uskon, että monimuotoisuus on aina jonkinlainen vakuutus: mitä enemmän meillä on taitoja, lajeja ja kieliä niin sitä luultavampaa on, että jossain niissä on sellaista hyötyä, joka osoittautuu arvokkaaksi. Korona-aikaanhan on puhuttu siitä, miten pulassa ollaan, kun tehostetaan ja panostetaan vaan yhteen asiaan, joka ei sitten välttämättä toimikaan yllättäen muuttuneissa olosuhteissa.

Fossiilisten polttoaineiden käytön räjähdysmäinen kasvu 1900-luvulta alkaen on mahdollistanut jatkumoista ja aineellisista riippuvaisuuksista irrottautumisen ja nykyhetkemme preesenskimaran. Jos haluamme todella irrottautua fossiilisesta kulttuurista, tulisi meidän hahmottaa oma aikamme siivuna jatkumoissa eikä nykyhetkeä totaliteettina, jossa hylätään kaikki vanha.

 

EH: Olet opiskellut kirjoittamista St Andrewsin yliopistossa Skotlannissa. Miten päädyit juuri sinne: kielellisesti ja maantieteellisesti sinulle vieraaseen maisemaan? Miten kokemus on vaikuttanut sinuun kirjailijana?

RM: Olen asunut kaksi vuotta lapsuudestani Pakistanissa, jossa olin englanninkielisessä koulussa. Englanninkielentaitoni ehti hetken olla jopa vahvempi kuin suomeni. En usko, että ilman tätä lapsuudessa saavutettua kielitaitoa minulla olisi ollut rahkeita mennä opiskelemaan luovaa kirjoittamista englanniksi.

Opiskelu Skotlannissa oli massiivinen prosessi, joka alkoi jo paljon ennen maahan saapumista. Itse hakemiseen kuului omien tekstien työstäminen englanniksi, niistä portfolion kokoaminen sekä kielikokeen läpäiseminen. Aloin kielikylvettämään itseäni jo kuukausia ennen lähtöä. Kirjoitin esimerkiksi päiväkirjaa ja muistikirjaa englanniksi.

Vuodesta St. Andrewsissa jäi ensisijaisesti käteen kokemus oman äidinkielen ainutkertaisuudesta. Vaikka sain hyviä arvosanoja englanninkielisistä runoistani ja pintatasolla olisi voinut vaikuttaa siltä, että voisin jäädä sinne ja alkaa julkaisemaan englanniksi – ja siihen aika voimakkaasti kannustettiin – oivalsin, ettei runoutta kirjoiteta tai lueta samalla kielitaidolla kuin muita tekstilajeja.

Vuodesta St. Andrewsissa jäi ensisijaisesti käteen kokemus oman äidinkielen ainutkertaisuudesta. Vaikka sain hyviä arvosanoja englanninkielisistä runoistani ja pintatasolla olisi voinut vaikuttaa siltä, että voisin jäädä sinne ja alkaa julkaisemaan englanniksi – ja siihen aika voimakkaasti kannustettiin – oivalsin, ettei runoutta kirjoiteta tai lueta samalla kielitaidolla kuin muita tekstilajeja. Runous tapahtuu jollain muodottomammalla kielen kopeloinnin tasolla; siinä on paljon kerrostumia varhaisista vaiheista ja tunteellista sointuisuutta. Skotlannissa ollessani aloin nähdä unia myös englanniksi. Silti minuun jäi edelleen isoja alueita, joita en saanut kosketuksiin englanniksi luetun tai kirjoitetun kanssa.

Jokainen kieli rakentaa oman todellisuutensa. Se, miten yksilön maailma on muodostunut joillekin kielille, on täysin ainutkertaista. Samaa runoutta ei voi tehdä kahdella kielellä. Pitää päättää, kummalla kielellä sitä tekee. Ohjaajallani, runoilija-kääntäjä Don Patersonilla, oli näkemys käännöksestä alkuperäisen runon versiona; runoa ei voi kuljettaa kielestä toiseen niin kuin pakettia, mutta sen voi koettaa kirjoittaa uudelleen toiselle kielelle.

Suomalaisessa kulttuurielämässä ollaan yllättävän naiiveja tämän kielipoliittisen todellisuuden äärellä. Pitkälle viety ajattelu siitä, että kieli on ainutkertainen ja mitä se tarkoittaa työssämme kielellisinä kulttuurintekijöinä, ei näytä olevan tällä hetkellä kamalan korkealla kenenkään agendalla.

Kun olin yhdeksänvuotiaana Pakistanissa, amerikkalainen opettajani kysyi vanhemmiltani, halusivatko he, että suomen kielitaitoni säilyisi englannin rinnalla. Ikään kuin äidinkielen voisi myös jättää. Mutta menepä Mall of Triplaan, siellä suomalaiset ovat jättäneet äidinkielensä. Tämä liittyy myös itsekolonisaation kysymykseen, eli siihen, että kun Suomessa nähdään, että jossain muualla on jotain kulttuurisesti menestyvää, niin sitten aletaan mukauttaa omaa tekemistä siihen sen sijaan, että esimerkiksi hahmotettaisiin se oman kielen tai paikan hienous. Ongelma ei ole kielelliset vaikutteet sinänsä – ne ovat elintärkeitä – vaan niiden yksipuolisuus ja hierarkkisuus: sen sijaan että panostettaisiin omaehtoiseen tekemiseen, joka voisi myös rikastuttaa muita kulttuureja, pyritään olemaan päteviä valtakielen ja -kulttuurin ehdoilla.

Ennen Skotlantia olin Jyväskylässä ollut tukevasti kokeellisen ja käsitteellisen runouden vaikutuspiirissä. Siksi olikin antoisaa, että Patersonin estetiikka ja osaaminen oli vahvaa juuri englanninkielisen runouden perinteisissä muodoissa

 

EH: Minkälaista oli opiskella kirjoittamista Don Patersonin johdolla?

RM: Kirjoittajakoulutuksena se oli luksusta. Meitä oli neljä opiskelijaa ja kaksi professoria, kerran viikossa oli teorialuento ja työpaja. Tekemisen ja tarkan palautteen määrä oli huikea.

Ennen Skotlantia olin Jyväskylässä ollut tukevasti kokeellisen ja käsitteellisen runouden vaikutuspiirissä. Siksi olikin antoisaa, että Patersonin estetiikka ja osaaminen oli vahvaa juuri englanninkielisen runouden perinteisissä muodoissa, joissa on tarkasti määritellyt runomuodot ja -mitat. Siitä, että opinnoissa oli läsnä joku huomattavasti taitavampi ja vaativa tyyppi, oli valtava apu. Patersonilla oli opettamisessa hyvin pitkälti käsityöläinen mestari-kisälli -meininki: että nyt väännetään tätä jambista pentametria niin kauan kunnes se alkaa sujua.

Käytännön harjaantumiseen kirjapainon tai pentametrin äärellä liittyy sellaista nöyryyttä, mikä on mielestäni arvokasta kokea. Tähän liittyy toki kysymyksiä vastuusta. Kunnioituksella ja nöyryydellä kokeneempaa tekijää kohtaan ei ole mitään tekemistä alistumisen kanssa. Ne menevät helposti kulttuurissamme sekaisin. Nöyryyden kokemus yksilöä isompien asioiden äärellä on hyvää harjoitusta tässä öljyn mahdollistamassa hybristisessä kulttuurissamme. Eikä se ole mielestäni millään tavalla ristiriidassa maksimaalisen ihmistenvälisen tasa-arvon kanssa.

 

EH: Uusimmassa teoksessasi on vanhoja rakennuksia: autiotaloja ja pyhättöjä, kunnostamista ja purkamista. Miten työ vanhan rakennuksen äärellä vaikuttaa kirjoittamiseen?

RM: Minulla on ollut yhden talon kanssa suhde. En vielä ole perillä mikä vaikutus sillä on kirjoittamiseeni, se on ehkä tarkoituksella hidastanut sitä. Hitaudesta käsin voi ehkä hahmottaa erilaisia asioita ja erilaiset asiat jäävät voimaan. Tunnistan itsessäni hillittömän konkretian janon. Minulle ei riitä asioiden näkeminen ja ajatteleminen, haluan sekaantua niihin aineellisesti, päästä käsiksi.

Talot liittyvät myös omavaraistumiseen, johon minulla on jossain vaiheessa ollut pitkälle vietyjä pyrkimyksiä. Ne eivät kuitenkaan osoittautuneet täysin kestäviksi. Olen sen sijaan oppinut, että omavaraistumispyrkimyksissä on tärkeää se, miten se muuttaa sitä henkistä kokemusta ja antaa voiman ja vapauden tunnetta. Vaikka sillä, että kasvattaa, rakentaa tai kunnostaa jotain itse, ei näkyvästi tai laskennallisesti olisi paljon väliä, näillä teoilla voi olla valtava merkitys siihen, mikä koetaan mahdolliseksi ja mikä tulee meidän kulttuurisen mielikuvituksemme sisälle.

Siinä kohtaa olen nöyrtynyt, että en voi siirtää itseäni kokonaan pois tästä vääristyneestä järjestelmästä. Mutta mahdollisesti pystyn vaikuttamaan kulttuurisiin asenteisiin, joiden ohjaamana me tulevaisuutta rakennetaan.

Elämme ajassa, jossa asioita ymmärretään laskettavien ja näkyvien vaikuttimien kautta. Kuitenkin suuri osa ihmistoiminnasta operoi jonkun ihan muun vallassa. Taiteella vaikutetaan juuri siihen ei-näkyvään. Öljystä ja kapitalismista irtautuminenkaan ei ole vain laskennallinen, vaan myös kulttuurinen kysymys. Siinä kohtaa olen nöyrtynyt, että en voi siirtää itseäni kokonaan pois tästä vääristyneestä järjestelmästä. Mutta mahdollisesti pystyn vaikuttamaan kulttuurisiin asenteisiin, joiden ohjaamana me tulevaisuutta rakennetaan.

 

EH: Tämän lehden numeron teemana on monumentti. Tuotannossasi esiintyy mainintoja ikoneista. Molemmat ovat esineitä, joihin on ladattu merkityksiä aina pyhyyteen saakka. Kumpia tarvitsemme?

RM: Kulttuurissamme monumentti tarkoittaa usein esimerkiksi patsasta, joka on jollekin merkitykselle ikään kuin fallistisesti esiin pullautettu näkyvä ja jykevä asia. Ikoni taas voi olla fyysisesti hyvinkin pieni ja sen merkitys pullahtaa klitoriksen lailla sisäänpäin. Vähemmän rationaalisissa perinteissä koen kiinnostavaksi juuri sen merkityksen suuntautumisen sisäänpäin, pois näkyvistä.

On olemassa ihmisen mittakaava ja sitten on muita mittakaavoja. On häkellyttävää, miten paljon ihmisen mittakaavan sisällä on saatu sitä isompaa tuhoa aikaiseksi. Siksi on tärkeää, että yhteiskunnassa hahmotettaisiin muitakin kuin inhimillisen mittakaavoja. Pyhyyden asiat ovat hyvin epäinhimillisiä ja siksi ne ovat tärkeitä kulttuurissa. Ne auttavat hahmottamaan ihmisen paikkaa ja kokoluokkaa. Olisi tärkeää nähdä se kaikkeuden koko skaala, että epäinhimillisiin kuuluvat niin kompostissa olevat pienet hajottajat kuin myös valtavat jumaluudet. Ja että ihmisen paikka on jossain niiden välissä. 

Jutut