Valkoinen nainen voimaantuu – mutta mikä on hinta?

Uhmakkaita naisia ei ole tungokseksi asti: ei historiankirjoissa, populaarikulttuurissa tai edes mielikuvissamme. Silti Naiset joita ajattelen öisin sai Nelli Ruotsalaisen pohtimaan kirjailijan vastuuta.

Mia Kankimäen toinen kirja, Naiset joita ajattelin öisin (Otava 2018), kertoo edelläkävijöistä, naisista, jotka ovat ”rikkoneet rajoja ja tehneet asioita, joita heiltä ei ole odotettu - - [M]onet ovat matkustelleet tai muuttaneet uuteen kulttuuriin, ja tehneet suuria muutoksia vielä kypsällä iällä.” (9)

Odotin kirjalta paljon, koska rakastan omaelämäkerrallista kirjallisuutta, etenkin, kun sitä kaupataan minulle kertomuksena esikuvallisista naisista, jotka viittaavat kintaalla tukahduttaville sukupuolirooleille. Odotin kirjalta paljon, mutta lukijan odotukset kirjasta eivät ole kirjailijan vastuulla. Uhmakkaita naisia ei mielestäni todellakaan ole tungokseksi asti: ei historiankirjoissa, populaarikulttuurissa tai edes mielikuvituksessa.

’Afrikka’ on lopulta vain taustalle jäävä näyttämö, jossa valkoinen länsimaalainen kaivelee jälleen omaan napaansa.

Vaikka lukijan odotukset eivät olekaan kirjailijan vastuulla, Naiset joita ajattelen öisin sai minut pohtimaan kirjailijan vastuuta jatkuvasti. Millainen vastuu on kirjailijalla, joka kirjoittaa ”Afrikasta”1 naisena Suomesta käsin? Millainen vastuu on kirjailijalla, jonka teoksessa voimaantuvia yksilöitä ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta valkoiset, länsimaalaiset naiset? ”Afrikka” näyttäytyy Kankimäen teoksessa tanskalaiskirjailija Karen Blixenin (1885-1962) alueena. 

’Afrikka’

Kirjan ensimmäisen osion nimi on Afrikka. Niin Blixenin kuin Kankimäenkin teksteissä on kyse vain palasesta tuota valtavaa maanosa, johon mahtuisi pelkästään pinta-alan puolesta niin Pohjois-Amerikka, Intia kuin Kiinakin – eri kielistä, kulttuureista uskonnoista, historioista kuin ihmisryhmistä puhumattakaan. Ehkä yksi asia, mikä yhdistää tuota valtavaa maanosaa niin Blixenin kuin Kankimäen tapauksessa on se, millaisia tarinoita ’Afrikasta’ on kerrottu länsimaisessa kirjallisuudessa. Eurooppalaiset esittävät Afrikan monoliittina, jota määrittää vain sen historia eurooppalaisten siirtomaa-alueena.

Miksi naisen esikuvallinen rohkeus määrittyy sen kautta, että hän toimii kuin valkoiset valloittajamiehet?

Blixenin tarinoita on tarkasteltu (kriittisesti) nimenomaan kolonialismin kautta. Yhtäältä häntä on pidetty, kuten Kankimäkikin kertoo pitävänsä, esikuvallisena naisena, joka rikkoi aikansa sukupuolittuneita kahleita. Samaan aikaan kirjallisuustieteen professori, kikujunkielinen kirjailija Ngũgĩ wa Thiong'o on kutsunut Blixenin kirjaa Eurooppalaisena Afrikassa (1938) ”yhtenä vaarallisempana kirjana, jota on koskaan kirjoitettu Afrikasta”.

Esseessään Her cook, Her Dog: Karen Blixen’s Africa (1993) Thiong'o paljastaa vääristyneen kuvan, jota Blixen luo kirjoissaan Afrikasta. Blixen esimerkiksi vertaa työntekijäänsä, kikukujulaista Kamande Gaturaa (Kamante) ”sivistyneeseen koiraan, joka on tottunut elämään ihmisten [eli tässä tapauksessa eurooppalaisten] keskuudessa”.

Kankimäkikin siteeraa Blixeniä itseään: ”Luulen, että minulla on erityinen taito villieläinten suhteen - - sen täytyy olla sama kyky, jonka vuoksi tulen toimeen paikallisten kanssa”.  Lisäksi Kankimäki luettelee syitä, miksi Blixen oli niin esikuvallinen: ”Kohta 3) käy eräretkillä. Hän retkeilee yksin kikujujen ja somalien kanssa ja ratsastaa koiriensa kanssa antilooppilaumojen keskellä”. Miksi eläimet ja paikalliset rinnastetaan huolettomasti samaan lauseeseen? Miksi naisen esikuvallinen rohkeus määrittyy sen kautta, että hän toimii kuin valkoiset valloittajamiehet?

Kuitenkin Blixen on nauttinut Thiong’on mukaan pyhimyksen asemaa kotimaassaan Tanskassa, mikä juuri tekee hänen kirjoistansa niin vaarallisia: laajan levinneisyytensä ja arvostetun asemansa kautta ne muovaavat länsimaisten käsitystä Afrikasta.  Ngũgĩ wa Thiong'o argumentoi, ettei Blixenin luomaa rasistista kuvastoa voi ohittaa nuoren, yläluokkaisen naisen tietämättömyytenä. Blixen jatkoi kolonisaatiota nostalgisoivan, eurooppakeskeisen kuvaston (uudelleen)luomista kirjoissaan pitkälle 60-luvulle saakka, jolloin useat Afrikan valtiot julistautuivat itsenäisiksi, ja hän itse oli kypsässä iässä.

Blixen on kanonisoitu ”yhtenä suurimmista” kirjailijoista, kuten Känkimäkikin toteaa. Häntä on myös pidetty Afrikka-auktoriteettina, jonka representaatiot Afrikasta ovat juurtuneet vieläkin syvemmälle länsimaalaisten mielenmaisemiin sen jälkeen, kun hänen kirjansa pohjalta tehtiin Meryl Streepin ja Robert Redfordin tähdittämä elokuva Out of Africa vuonna 1985. Tämä palauttaa keskustelun valtaan ja vastuuseen.

Mitä tarinaa Kankimäki kertoo Blixenin kautta? Blixenin, jota Thiong’o kutsuu suuren rasistisen myytin ruumiillistumaksi eurooppalaisen porvarillisen sivilisaation sydämessä?

Tunnustuksellisuus ei vapauta vastuusta

Naiset, joita ajattelen öisin alussa Kankimäki lähtee ’Afrikkaan’ ”Karen Blixen unelmansa” perässä. Nimeämällä missionsa ”Karen Blixen unelmakseen”, hän myöntää avoimesti jahtaavansa koloniaalia nostalgiaa: sitä ’Afrikkaa’, jossa valkoinen länsimaalainen voi ” - -  alkaa ymmärtää norsujen kieltä, katsoa leijonaa silmiin ---” ja silti ”--- istua retkituolilla teltan edustalla --- kristallilasi ulottuvilla” (18).

Hän jahtaa koloniaalia nostalgiaa safareilla, joille paikallisilla ei ole varaa päästä nauttimaan siitä siivusta luontoa, jota ei ole muiden muassa Karen Blixenin ja hänen aikalaistensa toimesta metsästetty sukupuuttoon.

Jotkut Kankimäen letkautukset on tarkoitettu humoristiksi ja hän esittääkin Afrikka-ennakkoluulonsa noloina tunnustuksina. Hän pohtii myös pinnallisesti kirjoittajan vastuuta, kun hän kysyy  “Saanko ylipäätään kirjoittaa tästä, ja jos niin miten?” Hän lisää: ”- - mutten tiedä voiko tehtävästä mitenkään suoriutua tyylipuhtain paperein, ilman pahamaineista eksotisointia (kaikki on minulle eksoottista) tai kolonalisoivaa katsetta (olen väistämättä valkoinen ja tulen länsimaisesta maailmasta, enkä mitenkään voi ymmärtää paikallista kulttuuria).” Se, että Kankimäki toteaa olevansa “väistämättä valkoinen” tai että tehtävästä ei voi “mitenkään suoriutua tyylipuhtain paperein” , ei kuittaa sitä, etteikö omasta tietämättömyydestä olisi otettava vastuuta.

Esimerkiksi kun googlaan colonial gaze, ensimmäinen vastaus on: Koloniaali katse on termi, joka viittaa tapaan, jolla koloniaali agenda pyrkii ylläpitämään ja legitimoivaan valtaa määrittämällä koloniaaleja todellisuuksia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi jatkuvaa me (sivistyneet, valloittajat, modernit) ja toiset (villit, valloitetut) - jaottelua.

Mielestäni on mielenkiintoista, miten Kankimäki yhtäältä tunnustaa kirjoittamisen vaikeuden, mutta toisaalta ohittaa sekä koloniaalin katseen että eksotisoinnin vaaran sulkuihin sijoittuvissa sivulauseissa. Nämä ovat konsepteja, jotka postkoloniaalit kirjoittajat, aktivistit, intellektuellit ovat teoretisoineet, usein oman turvallisuutensa ja hyvinvointinsa kustannuksella (esimerkiksi aiemmin mainitsemani Ngũgĩ wa Thiong'o eli vuosia maanpaossa, koska hän ryhtyi kirjoittamaan poliittisia teoksia kikujuksi, siis äidinkielellään, siirtomaa-ajan jälkeisessä Keniassa).

Koloniaalia agendaa ylläpitää esimerkiksi se, että Kankimäki toteaa: ”jotenkinhan tästä on kirjoitettava, kun olen tälle matkalle lähtenyt” (53). Herää kysymys: miksi? Hän matkaa ’Afrikkaan’ jahtaamaan ”Karen Blixen unelmaansa”. Hän kerää materiaalia uuteen kirjaansa, ja tulee samalla vahvistaneeksi Karen Blixenin asemaa ”edelläkävijänaisena” ilman kriittistä katsausta hänen kirjallisten teoksien saamaan laajaan kritiikkiin. Hän jahtaa koloniaalia nostalgiaa safareilla, joille paikallisilla ei ole varaa päästä nauttimaan siitä siivusta luontoa, jota ei ole muiden muassa Karen Blixenin ja hänen aikalaistensa toimesta metsästetty sukupuuttoon. Hän kertoo Afrikasta jälleen yhden tarinan2, joka pyörii ”eksoottisen villin luonnon” ympärillä. Sinne valkoinen länsimaalainen voi paeta ”kohtaamaan itsensä”.

Toisin sanoen Afrikan funktio Kankimäen kirjassa on se, mikä Afrikan funktio on aina ollut länsimaalaisten näkökulmasta: toimia näennäisen loputtomana raaka-ainevarantona, fantasiana, jota ei todellisuudessa ole olemassa. Tämän eskapistisen, valkoisen länsimaalaisen narsistisen Afrikka-fantasian huipentuma on se, miten Kankimäki kuvaa Karen Blixenin edustavan hänelle ”paitsi -- Afrikan villiä luontoa, myös esikuvallista rohkeutta”. Karen Blixen esikuvallinen rohkeus on tosiasiassa sitä, että hän pääsi poikkeuksellisen lähelle aikansa valkoisten miesten nauttimaa valtaa. Tämä kapea määritelmä voimaantumiselle ei ole lähtökohta feministiselle agendalle, koska se jättää tyystin huomoimatta muut rakenteelliset erot.

Karen Blixen edustaa Kankimäelle ”Afrikan villilä luontoa”, mikä puolestaa paljastaa sen, että ”pimeää Afrikkaa” vasten kuvastuu vain valkoisuus itse – kaikki muu(t) ohitetaan sulkeissa. ’Afrikka’ on lopulta vain taustalle jäävä näyttämö, jossa valkoinen länsimaalainen kaivelee jälleen omaan napaansa. Vastuu omasta asemasta kuitataan performatiivisella tunnustuksella (”suorastaan hävettää!”), mikä ei kuitenkaan poista sitä, että harmittomat tarkoitusperät eivät takaa harmittomia seurauksia.

• 1. Afrikka on lainausmerkeissä, koska niin Kankimäki kuin Blixenkin käyttävät maanosan nimeä puhuessaan vain kahdesta valtiosta.
• 2. Ks. Chimamanda Ngozi Adieche: The Danger of a Single Story