Kohti munkkielämää
Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta (21 Lessons for the 21st Century, 2018)
Suom. Jaana Iso-Markku
Bazar Kustannus, 2018. 368 s.
Yuval Noah Hararin uusin teos 21 oppituntia maailman tilasta saapuu täsmälleen keskellä poliittisesti turbulenttia vuotta 2018. Pinnan alla kuohuu ja pelko kulkee selkäpiissämme yksittäisten taskujen sijaan koko globaalin yhteisön jakamana taakkana. Black Mirrorin kaltaisten sarjojen suosio on yksi merkki siitä, että suuri osa ihmisistä ei enää jaksa nähdä tulevaisuutta valoisana. Pessimismi on valtavirtaa.
Hararin 21 oppituntia maailman tilasta tuntuu lisäosalta hänen aikaisemmille hittiteoksilleen, Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (2016) ja Homo Deus: Huomisen lyhyt historia (2017). Se kertaa erityisesti jälkimmäisen pelkoja bioteknologian ja informaatioteknologian aiheuttamasta uudesta luokkajaosta. Siinä ihmiskunta jakautuu geneettisesti hiottuun yli-ihmisten eliittiin, joka ’’omistaa koodin’’ (eli tietoteknologisen pääoman) ja kelkasta jääneeseen homo sapiensiin, joka tarpeettomana purkaa turhautumistaan anarkiaan ja sodankäyntiin. Tämä apokalyptinen visio kummittelee uuden teoksen taustalla, vaikka se uskaltautuukin myös positiivisiin ennusteisiin.
Hararin teoksessa käydään läpi tiiviisti 21 eri aspektia maailmaan, joiden kaikkien esitteleminen ei ole tässä mielekästä. 21 oppitunnista nousee vahvasti esiin kolme: bioteknologia, tekoäly ja työmarkkinoiden murros.
Turhien ihmisten luokka
Harari uskoo vakaasti pitkälle kehittyneen tekoälyn tuomiin etuihin. Hän suhtautuu kriittisesti yleisimpään tekoälyä koskevaan Skynet-pelkoon: mitä jos se muuttuu tietoiseksi itsestään? Harari esittää tätä vastaan hyviä perusteita ja osoittaa laajoin esimerkein millä tavalla tekoäly voi mullistaa esimerkiksi liikenteen ja terveydenhuollon. Tekoälyn lupauksen suhteen kirjoittaja hehkuu hyväntahtoisesta optimismista ennen sukellusta realiteetteihin.
Koneoppimisen kautta kehittyvä tekoäly on entiteetti, joka parhaimmillaan hoitaa lähes kaikki mekaaniset ja myös inhimilliset työt ihmistä nopeammin ja tehokkaammin. Tästä syntyy valtava murros työmarkkinoille, joilta tekoälyn kehitys tulee puskemaan ulos miljoonia ihmisiä. Näiden ihmisten uudelleenkouluttaminen vaatii aktiivista koulutusjärjestelmän muokkaamista sekä kulttuurisen ilmaston muuttumista aikuisoppimiselle ystävällisempään suuntaan. Ellei uudelleenkoulutus ole mahdollista tai kannattavaa, nämä ihmiset jäävät pyörittelemään peukaloitaan älypuhelinten näytöllä.
Suomalaiselle lukijalle yksi teoksen iskevimmistä ja hyytävimmistä teemoista on merkityksettömyys uutena sosioekonomisena leimana. Kun merkityksettömiksi leimaantuneita ihmisiä on työelämän murroksen seurauksena miljoonia, syntyy ns. turhien ihmisten luokka. Merkityksettömyys merkitsee tässä osittain samaa kuin syrjäytyminen, mutta liitetään teoksessa ennemmin teknologian aiheuttamaan tarkoituksettomuuteen: kun koneäly suoriutuu lähes kaikista nykyisistä töistä paremmin kuin ihminen, näihin töihin kouluttautuneet joutuvat joko uudelleenkouluttautumaan teknologian ylläpitäjiksi tai elämään (ideaalitapauksessa) jonkinlaisella yleisellä perustulolla. Harari käyttää tässä esimerkkinä ortodoksijuutalaisten äärimmäistä haaraa, jossa miehet eivät tee työtä vaan käyttävät kaiken aikansa pyhien kirjoitusten opiskeluun. Vastaava, sedentaarinen ’’munkkielämä’’ saattaa olla monen ihmisen rooli tulevaisuudessa: me elämme pienellä perustulolla ja koetamme saada aikamme kulumaan sen arviolta sata vuotta, joka on eliniän odotteemme vuonna 2050.
Tämä on, mielenkiintoista kyllä, jo nykypäivää Pohjoismaissa. Eräs tuttavani elää toimeentulotuella ja käyttää päivät opiskellen sanskriittia ja hepreaa. Saadakseen rahat riittämään hän syö lähinnä juureksia eikä käytä päihteitä. Hän ei koe elämäänsä merkityksettömäksi, mutta vastaavaa rauhan tunnetta tuskin siunaantuu valtaosalle ihmiskunnasta, joka etsii levottomasti sosiaalista hyväksyntää ja keinoa jättää jalanjälkensä maailmaan. Minä olin täällä, minulla oli merkitystä.
Harari on turhan optimistinen esittäessään, että suuri osa ihmisistä voi jonkinlaisen perustulon voimin keskittyä itsensä kehittämiseen ja harrastuksiin työn sijaan. Itsetunnon ja työn sidos on kuitenkin vanha ja erittäin sitkeä kulttuurinen konstruktio. Varmasti osa ihmiskunnasta elää mielellään meditatiivista ja vapaata elämää vailla sidoksia työelämään, mutta toisille murros on liian valtava. Kuten Suomessa on totuttu todistamaan, tarpeettomuuden tunne purkautuu helposti alkoholismiin, väkivaltaan ja lopulta itsemurhaan: se tavallinen tarina.
Kehitys kohti perustuloa ja sen hyväksyminen, että suurelle osalle alati kasvavasta ihmiskunnasta ei yksinkertaisesti riitä töitä, vaatii todennäköisesti myös kapitalistisen yhteiskunnan asenteiden radikaalia muutosta ja ihmisen kehitystä kohti uudenlaista tasapainoa. Yksi asia on varma: Max Weberin tutkima protestanttisen etiikan ja kapitalismin välinen kumppanuus on tiensä päässä.
Herrenvolk im Sonnenscheinland
Toinen Hararin teoksen huolenaiheista on tuttu scifi-elokuvista: bioteknologia. Geneettisen parantelun synnyttämää, suorituskyvyltään ylivoimaisten ihmisten yläluokkaa on ehdottanut muun muassa Andrew Niccolin kulttielokuva Gattaca (1997). Sen kantava teema on vallankäyttö, jossa mahdollisuudet ja tulevaisuuden odotukset määräytyvät syntymässä.
Harari ei ehdota varsinaisesti kapitalismin tuhoa vaan kapitalismin mekanismien evoluutiota kohti digitaalista aikaa: eliitti ei omista varallisuutta vaan oikeuden ’’koodiin’’, eli informaatioteknologiaan. Googlen ja Facebookin käyttämien algoritmien muokkaajat käyttävät valtaa niihin ihmisiin, joilla ei ole pääsyä näihin algoritmeihin, siis 99.9 prosenttiin Googlen ja Facebookin käyttäjistä. Tulevaisuudessa tämä jako valtaeliittiin ja alamaisiin tulee todennäköisesti vain kärjistymään.
En kuitenkaan usko, että tulevaisuudessa vastassamme on pieniä eliitin saarekkeita, joita ympäröivät korkeat muurit ja niiden huonommalla puolella vähempiosaisten nälkäiset armeijat kuten George Romeron vahvasti vertauskuvallisissa zombie-elokuvissa. Kuten Hararikin sivumennen ehdottaa, todennäköisemmin bioteknologia vastaa enemmän Mike Judgen elokuvaa Idiocracy (2008), jossa länsimainen hyvinvointitaso on saanut ihmisen älyllisen kehityksen kääntymään vastakkaiseen suuntaan. Todennäköisemmin tulevaisuudessa suuret ihmismassat pidetään tietoisesti tyhminä ja pieni murto-osa saa syntymässä oikeuden korkeaan koulutukseen, sivistykseen ja informaatioteknologian hallintaan. Kun raha menettää merkityksensä vallan lähteenä, data ottaa sen paikan.
Toisaalta, kuten Yhdysvalloissa on nyt huomattu, ihmisiä on helppo tuomita alhaiseen koulutustasoon ja liikalihavuuteen, mutta jossain vaiheessa nämä massat kapinoivat, ensiksi äänestyspaikoilla (jos sellaisia enää on), sitten aseistautuneina. Ihmisen voi passivoida tiettyyn pisteeseen asti, mutta totaalinen passivointi on mahdotonta. Tässä mielessä en jaa Aldous Huxleyn romaanin Uljas, uusi maailma kuvaa ihmisestä täydellisen passivoitavana otuksena. Inhimillinen tyytymättömyys, erityisesti laajassa mittakaavassa, on hurja luonnonvoima.
Lyhyt tutkielma spekulaation voimasta
Lukuisista aiheista huolimatta teos pysyy kasassa Hararin persoonallisen äänen avulla. Hänen tutkimusmatkansa ihmisiä pohdituttaviin kysymyksiin on kuin yliopistotason Dear Eki -palstan lukemista. Kuten aiemmissa kirjoissaan, Hararin miellyttämisenhalun ja pinnallisuuden verhoaa hänen erinomaisen selkeä ja mukaansatempaava kirjoitustyylinsä. Kun sain kirjan käsiini, luin sitä kerran aamukuuteen, sillä en malttanut laskea sitä käsistäni. Harari on erinomainen tarinaniskijä ja sellaisena hänen urapolkunsa tieteen popularisoijana on täysosuma. Hänet voi laskea samaan painisarjaan Robert Sapolskyn, Brian Greenen ja Bill Brysonin kaltaisten tiedekirjoittajien ja showmiesten kanssa.
Kuten yllä on käynyt ilmi, monet Hararin esittelmistä näkökulmista vetoavat populaarikulttuurista ja erityisesti scifistä tuttuihin aiheisiin. Sinällään ne takaavat kassamenestyksen, mutta tieteellisenä kirjoituksena ne ovat erittäin pinnallisia ja paikoin lähinnä referoivat aiheisiin liittyvää julkista keskustelua. Hararia on mukava lukea bussissa, sillä kirja on helppolukuinen ja muut näkevät, että ''sinulla on jotain korvien välissä kun kerta luet Hararia''.
Kirjan suurin valtti ja suurin heikkous ovat sama asia: Hararin teos tekee parhaiten sen minkä se lupaakin, eli esittää kysymyksiä, jotka utelias lukija voi kantaa mukanaan työpaikan taukotilaan. Mitkä ovat automaation vaikutukset työhömme? Sysääkö teknologinen kehitys työnkuvamme, ja samalla merkityksemme, historiaan? Nämä ovat kysymyksiä, joilla voi pelotella työkavereita sopivasti Halloweenin aikaan.