Kriitikko voittaa aina

”Critics are men who watch a battle from a high place then come down and shoot the survivors.”

-Ernest Hemingway.

 

 

Kritiikin piiriin usein tullaan ja poistutaan takaovesta. Työn luonne saattaa toisinaan vaikuttaa salaperäiseltä. Kritiikkiä on myös totuttu kutsumaan kuolevaksi lajiksi.

Kritiikin merkitys ei ole oikeastaan koskaan ollut keskeinen. Sitä on aina pidetty kriisissä olevana, huojuvana urputuksen norsunluutornina. Suoraan sanoen rakastan tätä – siis sekä syytöstä että sen totuuspohjaa.

Olen paininut kritiikin molskilla kymmenen vuotta, ja pitkiä aikoja se on ollut päätyöni. Tällä hetkellä työskentelen noin sadan suomalaisen kirjallisuuskriitikon kanssa verkkolehti Kiiltomadon päätoimittajana, minkä lisäksi tunnen kulttuuritoimittajista suuren osan. Kirjallisuuden julkisen vastaanoton kriisiä tai kuolemanvaaraa on vaikeaa havaita.

”Taiteen julkinen vastaanotto on työ, jossa on mahdotonta onnistua”, kuuluu alan sanonta. Kirjallinen kulttuuri on elinvoimainen ja valpas, joskaan ei tietenkään aukoton – aukot nimenomaan edustavat epäonnistumisia. Puolen vuoden välein, melko tasaisesti, huomaan tehneeni päätoimittajana emämokan jonkin tärkeän kirjan jäädessä vaille julkista vastaanottoa. En joko ole saanut ilmestyvästä kirjasta tietoa ajoissa tai en ole ymmärtänyt sen painoarvoa. Harvinaisempaa on sen sijaan se, että jokin kirja olisi saanut teoksen luonnetta vääristävän vastaanoton. Sitäkin tietysti tapahtuu.

 

Onko kriitikko vain ihminen?

Kriitikon työn romantiikka on sen yksinäisyydessä. Kriitikko seisoo taiteen ja yleisön välissä. Hänen tehtävänsä on puolustaa taiteenlajiaan lukevalle yleisölle arvio kerrallaan.

Taiteen puolustaminen on erojen tekemistä teosten välille. Kriitikon täytyy tunnistaa, miksi jokin teos on erinomainen tai mikä tekee siitä kehnon. Usein kirjailijat ottavat kritiikin henkilökohtaisesti, vaikka heistä ei olla kritiikissä pätkän vertaa kiinnostuneita. Barthesilainen tekijän kuolema[1] on erityisesti kriitikolle totta. Kritiikki kirjoitetaan ennemmin tekijästä huolimatta kuin tekijälle.

Kritiikki on instituutio, joka luo kiisteltävät makuasiat. Ylivoimaisesti yleisin ongelma kritiikissä on, että kirjoittaja ei arvosta omaa kokemustaan riittävästi. Hän pyrkii häivyttämään sen lähtökohdan, että taide on henkilökohtainen kokemus. Se tapahtuu yksitellen jokaisessa ihmisessä, se siis puhuttelee ihmiskuntaa yksi ihminen kerrallaan.

Tästä syystä kirjailijakunta lohduttaa itseään puhumalla kritiikistä ”yhden ihmisen mielipiteenä” – mutta sekin on valhetta. Kriitikko toki on ihminen, mutta hän on taiteenlajinsa henkilöitymä kuten kansanedustajat ovat kansan henkilöitymiä. Kriitikko kirjoittaa havainnoistaan ja kokemuksistaan. Samalla hän on erinomaisen perehtynyt sekä tarkasteltavaan teokseen että sen kontekstiin, sillä hän on vastuussa teoksen paikasta erojen järjestelmässä. Lisäksi julkaisu on vastuussa kritiikistä. Kriitikko ei esitä johtopäätöksiään yksityishenkilönä, vaan osana taiteen julkisen vastaanoton kivenkovaa joukkoa. Jos hän on väärässä tai teokselle haitaksi, hän on sitä yhdessä julkaisijansa kanssa.

Kriitikoita ilmaantuu säännöllisesti yliopiston kirjallisuusaineiden piiristä nuorten tekijöiden halutessa osallistua myös julkiseen kirjallisuuskeskusteluun. Kritiikin paluumuuttajat ovat toinen iso ryhmä. He ovat alan ammattilaisia (tutkijoita, toimittajia tai kirjailijoita), jotka joskus vuosikymmentenkin jälkeen palaavat kirjoittamaan kritiikkiä. Jokainen kriitikko kuitenkin lähestyy kirjoittamista omista kantimistaan, ja kaikilla on omat maneerinsa.

Tutkijat viljelevät relativistisia ilmauksia ja pitkiä virkkeitä, jotka uhkaavat sammuttaa lukijan mielenkiinnon. Opiskelijat kirjoittavat kritiikkiä opinnäytetyönä, jossa jokainen väite herättää kirjoittajan mielessä vastaväitteitä, mikä saa hänet vesittämään johtopäätöksiä. Opettajat arvostelevat kirjoja mekaanisesti suhteessa vallitseviin kieli- ja genrekäsityksiin. Toimittajat kirjoittavat juonireferaatteja ja diletanteilla taas substanssipuoli pettää alta.

 

Mitä rimoja kritiikin tulee ylittää?

Kritiikki on tekstilajina täynnä paradokseja. Se on sekä journalismia että kaunokirjallisuutta. Se on analyyttistä tutkivaa tekstiä, ja samalla kokemuskirjoittamista. Näistä tulee kritiikissä toisensa leikkaavia ympyröitä, joissa kriitikko on ikään kuin oma välineensä ja vieläpä kouliintuu tässä roolissa.

Samalla tavalla kritiikkiä luetaan hyvin monista eri näkökulmista. Ilmeisin syy on tiedonhalu. Uusi taideteos kerää aiheellisia kysymyksiä siitä, onko se hyvä, kannattaako siihen perehtyä paremmin. Kritiikki antaa tästä käsityksen, se siis on pinnallisimmalla tasollaan jonkinlaista kulttuurin laadunvalvontaa, uutisointia ja poimintojen tekemistä. Tähtien jakaminen elokuville on tästä selkeä tunnusmerkki.

Tätä perustavammalla tasolla kritiikki edustaa sivistystä, kulttuurin itseymmärrystä. Kliseiset tai sentimentaaliset taiteen äänenpainot tulevat sen kautta julkilausutuiksi, samoin kuin vaikka taideteoksen edustama arvomaailma. Teoksen kontekstualisointi on tästä syystä kritiikin olennaisimpia yksittäisiä tehtäviä. Kriitikon tehtävä on vastata kysymykseen, ”mihin tämä liittyy” ja ”so what”. Jälkimmäinen kysymys on polttava. Jos kriitikko vain tekee läksynsä ja referoi teoksen sisällön pohtimatta sen relevanssia, kritiikistä tulee nollatason teksti, joka ei pysty ylittämään Google-haun tuloksia.

Kiiltomadossa tekstien lukijamääriä on helppo seurata. Se on kiintoisaa, koska tekstit muodostavat mittavan, yli 15 vuoden verkkoarkiston. Kumulatiivisesti, vuosien saatossa, luetuinta materiaalia ovat kritiikit klassikkoteoksista, joita selvästi käytetään opetusmateriaalina tai lähdemateriaalina opinnoissa. Kiiltomadon suosituimpia tekstejä luetaan vuositasolla viitisen tuhatta kertaa, ja osa teksteistä pysyy vuodesta toiseen korkealla lukulistalla.

Toinen hittitekstin tyyppi on ajankohtaisten teosten kritiikit. Kun jokin uutuuskirja on kerännyt mielenkiintoa ympärilleen yli kriittisen pisteen, ihmiset alkavat ottaa siitä selvää, ja ja tähän tehtävään Kiiltomadon kaltainen kritiikin verkkojulkaisu on erikoistunut. Kritiikki siis vastaa tiedonjanoon. Tämä on kriitikolle helpoin mahdollinen lähtökohta, koska lukija on jo valmiiksi innokas.

Kolmas, ja harvinaisin, tekstityyppi on skandaalikritiikki. Tällaiset tekstit paljastavat teoksen, kriitikon, tai molemmat, housut kintuissa ja synnyttävät meteliä. Kirjallisuudessa on vuositasolla muutamia skandaalikritiikkejä, jotka saavat tavanomaista laajempaa huomiota ympärilleen. Taiteen vastaanoton näkökulmasta tällaiset tekstit lisäävät mielenkiintoa koko lajia kohtaan – ne vastaavat "so what" -kysymykseen. Ne sekä synnyttävät mielipiteenmuodostuksen tarpeen että onnistuvat antamaan välineet siihen. Joskus kritiikin ansiot tosin mitätöityvät kritiikin yliampuvan asenteellisuuden tai suoranaisen virheellisyyden takia, mikä toimii skandaalin varsinaisena ruutina. Yhtä kaikki nämä tapaukset todistavat, että kritiikki on vahva tekstilaji, jota luetaan tosissaan.

 

Varovasti varman päälle

Kriitikoiden helmasynti on varovaisuus. Arkaillen kirjoitettu selostus teoksesta ei osallistu taiteen merkityksen muodostamiseen. Kriitikko usein ylikorostaa tekstinsä merkitystä, aivan kuin häntä lukisivat tuhannet epäilevät silmät, mikä toimii tehokkaana itsesensuurin vesurina kaikille omalakisille ajatuksille. Mitä nuorempi kriitikko, sitä suuremmaksi hän tehtävänsä yleensä kokee.

Kannustankin kriitikoita säännönmukaisesti korostamaan omia johtopäätöksiään, kirjoittamaan tekstiä myös yksikön ensimmäisessä. Jos kritiikistä huokuu perehtyneisyys teokseen, kriitikko voi huoletta kertoa pitkästikin ajatuksistaan ja johtopäätöksistään niin, että lukija pitää niitä pätevinä. Kriitikolla on kaikki oikeus olla historian silmissä väärässä, se ei ole vaarallista, kunhan hän muodostaa käsityksensä selkein perustein. Kriitikko kirjoittaa uskottavuuden ja totuuden välisellä alueella. Teoksen ominaisuuksia ei saa väittää toisiksi (kuten lajityyppi tai sivumäärä), mutta niiden arvioimisessa voi kriitikko nojata vain uskottavuuteensa. Kun teksti vaikuttaa uskottavalta, lukijakin pitää sitä sellaisena. On kokonaan toinen kysymys, missä suhteessa teksti on totta, ja mikä kritiikin suhde on totuuteen.

Kritiikki journalistisena tekstilajina osallistuu mielipiteen muodostamiseen, kuten kolumnit ja pääkirjoitukset, ja mielipiteen tulisi olla selvästi ja suorasti näkyvillä. Kun on paljon asioita sydämellään, sitä tulee yleensä painottaneeksi. Tämän takiahan kirosanat ovat olemassa. Harvoin kritiikissä lukee mitään teoksen ’’paskuudesta’’ tai ’’perkeleen upeasta lopputuloksesta’’, mutta lähtökohtaisesti mikään ei sitä estä. Kriitikon välillä soisikin kirjoittavan muutaman kirosanan tekstinsä sekaan, ihan vain muistutuksena siitä, että kritiikissä myös reuna-alueet ovat käytössä. Toimituksen tehtävä on päättää eri ilmausten tarpeellisuus julkaisun yhteydessä.

Varovaisuuden suhteen on paradoksaalista ja kiinnostavaa myös se, että usein kriitikot tuntevat huutavansa tyhjyyteen. Kriitikko ei yleensä saa palautetta työstään, eikä useinkaan tiedä, kuka hänen tekstejään lukee, ja miksi. Ennen pitkää hän on vaarassa alkaa pitää työtään tyhjänpäiväisenä. Ei hullukaan jaksa loputtomiin huutaa pimeyteen.

Kritiikin vaikutukset ovat usein piileviä ja kauaskantoisiakin. Julkinen mielipide taideteoksesta muodostuu useiden osien summana, joista kritiikki on näkyvin. Apurahojen ja palkintojen jakamisessa kritiikkien vaikutus näkyy toisinaan selvästi. Olen päätoimittajana vastannut kysymyksiin esimerkiksi jonkun kriitikon jääviydestä hänen tekstinsä painaessa raadin tai lautakunnan kupissa ratkaisevasti. Koska tällaiset asiat eivät ole julkisia, kriitikko harvoin itse tietää asemastaan vaa’ankielenä. Hän voi kuvitella huutavansa tyhjyyteen samalla hetkellä, kun kirjailijan tulevaisuus roikkuu juuri hänen kirjoittamansa arvostelun varassa.

Kritiikin institutionaalisen merkityksen lisäksi kritiikillä on melko selvä vaikutus ”massaan”. Journalismina luettu teksti toimii kuin ilmoitustaulu: lukijoiden reaktiot eivät useinkaan kulkeudu tekstin kirjoittajalle. Tällä hetkellä Kiiltomadon kritiikkejä lukee yli 600 ihmistä joka päivä. He eivät ole sattumalta sivustolle eksyneitä, vaan valikoituneita lukijoita. Jokainen julkaistu teksti luetaan huolella.

 

 

Miten hankala vastustaja selätetään - taktisia ohjeita voittavalle kriitikolle

 

I  Aloituslauseen on oltava tymäkkä. Kriitikoiden tapana on kirjoittaa 20 sanan mittainen aloitusvirke, jossa on useita erisnimiä. Vaikutelma on tuoteselostemainen eikä synnytä kiinnostusta tekstiä kohtaan. Parempi on vaikka kärjistävä väite, joka saa lukijan etsimään tekstistä sille perusteita. Tuoteselostekritiikki toimii tekstinä vain vihkiytyneille.

II  Virkerajojen vahtiminen on tärkeää. Tyypillisesti oppinut kriitikko rakastuu omaan ajatuksenjuoksuunsa, mikä synnyttää kiilalauseita ja useiden lauseiden virkeviritelmiä. Hyvän tekstin rytmi polveilee, eli sisältää eri pituisia virkkeitä. Ylipitkät virkkeet ovat seurausta etenkin siitä, että kirjoittaja ei tahdo sanoa mitään ehdotonta, ja haluaa selventää sanomaansa loputtomilla lisähuomioilla akateemiseen tyyliin.

III Ole ehdoton, ainakin joskus. Se sysää lukijaa tekemään omia johtopäätöksiään, mikä on erinomaisen haluttava asia. Kun argumentin esittää mustavalkoisena, se luo kritiikille selkeän position. Taiteelle on vahingoksi kirjoittaa yhdentekevästä (’’ihan kivasta’’) kirjasta yhdentekevä (’’ihan kiva’’) kritiikki. Kriitikon on tietysti hyvä avata ehdottomia käsityksiään ja osata kyseenalaistaa niitä välttääkseen dogmaattisuuden.

IV Tekstin rakennetta kannattaa rikkoa. Klassinen esittely-referointi-arvotus -jäsennys saa paatuneen lukijan siirtymään suoraan tekstin loppuun. Jos aloittaa arvottavalla virkkeellä, lukija saa haluamansa suoraan. Kritiikin lukemisesta tulee tällöin reflektoivaa, mikä täyttää ”so what” -ongelman tyhjiön tehokkaasti. Usein kriitikko pelkää, että löytäessään arvotuksen jo tekstin alusta lukija ei jatka lukemista, mutta totuus on päinvastainen. Lukijaa kiinnostavat perusteet, joiden avulla hän voi tehdä omat johtopäätöksensä. Myös kappalejakoa kannattaa miettiä tarkkaan. Hyvin jäsennelty teksti on helppo hahmottaa, mikä on kritiikin suhteen keskeistä: lukija haluaa ennen kaikkea muodostaa mielipiteen teoksesta tekstin perusteella. Auta häntä siinä.

V  Rajaa näkökulma. Parhaat kritiikit kirjoitetaan selkeästä ja kapeasta näkökulmasta. Kukaan ei voi sanoa kaikkea yhdestä teoksesta, mutta hyvin rajattu teksti artikuloi pointtinsa täsmällisesti omista lähtökohdistaan. Tällä asialla toivoisin myös leikittävän: miltä teos näyttää Terhokodin asukkaan silmin? Miten pääministeri lukisi tämän kirjan?

VI  Lue teos sille otollisella tavalla. Teosta pitäisi pyrkiä ymmärtämään, millä tarkoitan, että taitava kriitikko etsii teokselle otollisimman lukutavan. Helpointa on etsiä kriitikko teoksen omasta viiteryhmästä, koska hän on samalla teoksen maailman asiantuntija. Jokaisen kriitikon tulisikin viettää aikaa sen kysymyksen kanssa, miten kukin teos toivoisi tulevansa luetuksi. Heikon kritiikin tunnistaa yleensä siitä, että kriitikko pyrkii olemaan ”yleislukija” vailla mitään suhdetta teoksen viitekehykseen. Tällainen kritiikki on usein luonnosmainen, ja kriitikko kykenee vain osoittamaan lukeneensa teoksen. Tai vielä pahempaa: hän ei ole käsittänyt miksi teos on kirjoitettu kuten on, koska lukee sitä väärällä tavalla (vaikka ergodista romaania kannesta kanteen, kuten Matti Mäkelä Neuromaania).

VII Riko teoksen muodostamat positiot. Kritiikin tehtävä ei ole teoksen esittäminen sille otollisimmassa valossa. Kriitikko ei voi toimia osana fanikulttuuria, vaan hänen on rikottava ja kyseenalaistettava etenkin se viitekehys, jonka osaksi teos asettuu. Uskonnollisen romaanin tai äärioikeistofantasian kritikoiminen vaatii sekä teoksen maailmaan samastumisen että sen rikkomisen. Kritiikin ei tule pelkästään kysyä, miten teos onnistuu asemoimaan itsensä osaksi kuvaamaansa maailmaa, vaan miksi se ylipäätään tekee niin.

VIII Sivunumerot, teoksen tiedot, kirjailijan nimi. Kun siteeraat teosta, käytä tarkkaa sivunumeroa. Teoksen tiedoissa ei myöskään saa olla virheitä, ei edes lyöntivirheitä. Kritiikki on tältä osin kuin lääkeresepti. Pienikin virhe saattaa olla kuolemaksi. Osa teoksen arvostavaa julkista vastaanottoa on, että näissä asioissa ei kompuroida. Kirjailijan nimen kirjoittaminen väärin saattaa yksistään riittää, sen jälkeen mikään kriitikon lause ei ole enää uskottava.

IX  Siteeraa teosta. On yleistä, että teoksen tyyli tarttuu kriitikkoon. Hän kirjoittaa samanlaisia virkkeitä ja artikuloi samalla tavalla kuin kirjailija. Ilahdun tästä piirteestä aina, sillä se rikastuttaa kritiikkiä tekstilajina ja paljastaa kriitikon vaikuttuneen teoksesta. Lyhimmillään kritiikkiä voisi ajatella tekstiksi, jossa on sitaatti ja kommentti kirjasta. Sitaatti on autenttinen pala teosta, johon kritiikki viittaa, ja hyvin valitun sitaatin todistusvoima on suuri. Sitaatin myötä kritiikki saa pelkkien aihetodisteiden päälle suoran todistajanlausunnon.

X  Keksi tuore konteksti. Sotaa käsittelevä romaani on helppo ankkuroida Linnaan tai Tolstoihin. Se on tietysti myös kritiikin ilmeinen tehtävä. Jokainen kirja on silti myös aikansa lapsi, ja sen kontekstina on myös vaikka tuoreet uutisaiheet. Kritiikki, joka katsoo myös maailmaa, jossa teos ilmestyy, pystyy ylittämään kirjallisuuden sisäisiä aitoja ja kertomaan lukijalleen laajempia kokonaisuuksia kulttuurista ja ihmisyydestä. Tämän ohjeen täyttäminen vaatii kriitikolta paljon, hänen on nähtävä asioiden välisiä suhteita kirkkaasti ja osattava tuoda tarkasteltavan teoksen piiriin uusia yhteyksiä. Parhaat kriitikot pystyvät tähän.