Kaanonin, kielen ja kuolevaisuuden neuvotteluja: haastattelussa E.L. Karhu ja Pipsa Lonka

E.L. Karhu ja Pipsa Lonka ovat näytelmäkirjallisuutta uudistaneita ja uudistavia näytelmäkirjailijoita ja dramaturgeja. He ovat toimineet toistensa lukijoina ja keskustelukumppaneina tutustuttuaan Teatterikorkeakoulussa vuonna 2005. 

Sofia Blanco Sequeiros: Millaisia aiheita ja teemoja olette viimeaikaisissa töissänne käsitelleet?

Pipsa Lonka: Ihmisten, tai voisiko sanoa ihmistön, suhteet ympäristöön on ollut melkein aina olennainen teema. Nyt siihen ovat tulleet toislajiset eläimet mukaan. Olen yhä enempi ja enempi kiinnostunut yrityksestä hahmottaa kommunikaation kaksisuuntaisuutta. Kyseessä ei ole vain ihmisen suhde puuhun, vaan myös puun suhde ihmiseen, tai koiran suhde ihmiseen. Siellä on myös ihmislajia kohtaan tulevaa kommunikaatiota.

Mitä se kieli siinä välineenä tai välissä tekee, mitä se mahdollistaa ja miten paljon se estää.

Mitä se kirjoittamisessa ja näytelmässä tarkoittaa on kysymys, minkä kanssa aavistan olevani vielä aika pitkään. Aika paljon olen kiinnostunut ihmislajin paikasta suhteessa muuhun luomakuntaan ja siitä, mitä narratiivia tästä paikasta näytelmällä väittää. Se on ehkä analyyttinen kysymys: mitä ihmisille kuuluu. 

 

Kielen kysymys on myös ollut koko ajan tosi kiehtova. Nyt se tarkentuu siihen, miten ihmiskielellä voi lähestyä ei-inhimillistä elämää. Mitä se kieli siinä välineenä tai välissä tekee, mitä se mahdollistaa ja miten paljon se estää.

 

Kuolevaisuus on yksi teema, joka toistuu melkein koko ajan. Se palautuu kuolevaisuuden ja haavoittuvaisuuden jakamiseen toisten eläinten kanssa. Myös vierauden kysymys on yksi toistuvista teemoista. Vierauden kokemuksessa kiinnostavaa on, että kun sen kanssa on tekemisissä, niin se muuttuu sekä syvemmäksi että vähenee samaan aikaan. Esimerkiksi Neljän päivän läheisyydessä lokeista on tullut sekä läheisempiä että paljon vieraampia kuin ennen kuin aloin havainnoida heitä enemmän.

 

E.L. Karhu: Huomaan, että minulla on vähän jännitteinen suhde omien töideni havainnointiin, vaikka tiedän, ettet tässä pyydä selittämään ja vetämään yhteen. 

 

SBS: Ei, en! 

 

ELK: Ehkä se paikka on niin liikkuva. Ei ole niin, etteikö minulla olisi mitään kantaa siihen, en halua teeskennellä niinkään. Nyt viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana olen pääasiassa tehnyt kaksi uudelleentulkintaa klassikoista. Ensimmäinen oli Prinsessa Hamlet, joka on Shakespearen Hamletin päällekirjoitus. Uusin eli Eriopis – Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken on tehty Euripideen Medeia-näytelmän tai Medeia-myytin päälle. 

Nämä päällekirjoitukset – sanon niitä vapaiksi päällekirjoituksiksi – eivät ainoastaan toista klassista tunnettua tarinaa, vaan tarkoitus on ikään kuin pöllyyttää sitä.

Molemmat näyttäytyvät minulle tällä hetkellä sellaisina, että ne käsittelevät kaanonia ja kaanonin valtaa. Ne käsittelevät myös kerrontaan ja tarinoihin liittyvää väkivaltaa ja tarinankerronnan moraalia, tietysti myös feministisestä näkökulmasta. Se liittyy itselläni yleisön yhteisöllisyyteen mutta myös kerrontaan liittyvään eksploitaatioon ja siihen liittyvään riistoon. Etenkin naisten tai ei-miesten kärsimyksen kuvaamiseen liittyvään riiston ja nautinnon maastoon. 

 

Minua on tässä kiinnostanut myös kysymys kaanonista. Nämä päällekirjoitukset – sanon niitä vapaiksi päällekirjoituksiksi – eivät ainoastaan toista klassista tunnettua tarinaa, vaan tarkoitus on ikään kuin pöllyyttää sitä, tai väittää vastaan, tai ainakin tarjota joku muu näkökulma siihen. Se liittyy tietysti kanonisiin kertomuksiin turhautumiseen. Jonkilaiseen vallankumoukseen, tai ainakin vallan horjuttamiseen. 

kuva: Kimmo Lust

 

SBS: Millaisena hahmotatte tekstin ja näyttämön suhteen? Tai kielen ja näyttämön?

ELK: Olen kiinnostunut tekstin ja näyttämön välisestä kitkasta. Näen itse, että teksti ja näytelmä ovat kaksi eri asiaa. Kiinnostava potentiaali uudistaa ja haastaa näyttämöä liittyy minulla juuri siihen kitkaan, siihen tiettyyn mahdottomuuteen ja kysymykseen, että tarvitseeko näyttämö tekstiä tai teksti näyttämöä itseasiassa ollenkaan. Tai tarvitseeko näyttämö näytelmää tai näytelmä näyttämöä, tai näyttämö näyttämöä.

 

En itse näe tällä hetkellä mielekkäänä kirjoittaa tekstiä, jonka suhde näyttämöön on kauhean yksinkertainen. 

Parhaimmillaan siellä on tilaa vaellella.

Eriopiksen kanssa alkuperäinen ajatukseni oli, että se on ikään kuin näytelmäksi liikaa, siinä on liian pitkät lauseet, siinä on liian paljon. Olin kiinnostunut tästä rajojen kokeilemisen kautta: se on näytelmä, tai kirjoitettu näytelmäksi, mutta halusin nähdä, mitä tällaisen näytelmän tuominen konkreettiselle näyttämölle ja siellä tapahtuva kemiallinen reaktio synnyttävät. Olen joskus puhunut alkemiasta, siitä, että aine muuttuu toiseksi. Jotain tämänkaltaista parhaimmillaan käy tekstin ja näyttämön suhteessa, sekä tekstin että näyttämön osalta. 

 

PL: Ajattelen, että näytelmä on ehdotus. Se on osittain ehdotus esitykseksi mutta myös ehdotus olemassaoloksi ja maailmaksi ja siihen mitä katsotaan, keitä katsotaan. Ajaksi, ajan käsittelemiseksi. Se on jotain, missä on tosi paljon tilaa niille esityksille tulla, mutta myös tilaa katsojalle ja lukijalle. Parhaimmillaan siellä on tilaa vaellella. Pidän teksteistä tai näytelmistä, joissa on tosi paljon avaruutta. 

 

En itseasiassa pidä siitä ajatuksesta, että näytelmä on aukkoinen. Olen alkanut kapinoida sitä paljon toistettua väitettä vastaan, että siellä olisi kuiluja ja aukkoja, jotka pitäisi täyttää. “Avara” on parempi. 

 

Pidän esityksistä, joilla on jännitteinen suhde näytelmään tai esitystekstiin. Katsojana pidän erosta ja välimatkasta ja sen havainnoimisesta. 

 

SBS: Käsittelette molemmat teoksissanne laajoja teemoja kuten kapitalismia, kuolemaa, luontoa, ihmisen ja muiden lajien välisiä suhteita, sukupuolta, ja kaanonia ja kaanonin valtaa. Mielenterveyttä ja sairautta. Onko näissä teemoissa jotain sanoittamatonta, jonka konkretisointi on vaikeaa jo pelkästään kielessä tai tekstissä? Mitä se on? Tai tuo on tietysti tyhmä kysymys, pyytää sanoittamaan sanoittamaton. 

PL: Niin, niin kuin sanoit. Jos tietäisi, mikä jää sanoittamatta, niin sen voisi sanoittaa. Ajattelen myös, että sanoittamaton tai hiljaisuus tai mykkä, tai se mikä voidaan vain aistia tai tuntea tai vaistota, on kaiken kirjoittamisen ytimessä. 

Voi ajatella, että sieltä tulee joku muoto aavistuksena esiin, mutta sitä ei voi tuoda sellaisenaan näyttämölle tai asettaa esille ja sanoa, että tässä se on, se tyhjä.

Sanojen todellisuuden alla on se, mitä ne yrittävät tavoittaa. On kuin sanat piirittäisivät sen sanoittamattoman hahmoa esiin. Voi ajatella, että sieltä tulee joku muoto aavistuksena esiin, mutta sitä ei voi tuoda sellaisenaan näyttämölle tai asettaa esille ja sanoa, että tässä se on, se tyhjä. Saattaa olla, että se on itseasiassa juuri tyhjyyden piirtämistä esiin, tai sen kanssa kommunikointia tai läsnäoloa. 

 

ELK: Allekirjoitan tuon mitä Pipsa sanoi, ei ole siihen lisättävää, niin otan toisen näkökulman. Käytän autobiografisia elementtejä töissäni, erityisesti Prinsessa Hamletissa ja Eriopiksessa. Huomaan, että minulla on tarve piirittää asioita, jotka liittyvät joihinkin omiin fyysisiin sanoittamattomiin kokemuksiin tai tiloihin. Se liittyy kokemuksen jaettavaksi ja joissain tapauksissa julkiseen tilaan tuomiseen. 

 

Tämä liittyy usein vastarinnan eleeseen. Se kuitenkin on aktiivisessa ristiriidassa sen kanssa, ettei taiteelliselta työltä pitäisi toivoa mitään tiettyä, mitä myös ajattelen. Tämä on yksi jännite, mikä työssäni ihan konkreettisesti on. Se on varmaan ratkaisematon ja tulee ratkaisemattomana pysymään.

Tämä on ehkä sellaista “kaikki pitää tehdä itse saatana”.

SBS: Emmy, uusimman näytelmäsi päähenkilö on Eriopis, eli Medeian ja Iasonin tytär. Alaotsikko on “Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken”. Miksi halusit kirjoittaa Eriopiksesta tai tämän näkökulmasta? Oliko sinulla Eriopista kirjoittaessasi jotain keskeistä sukupuoleen, perhesuhteisiin tai kapitalismiin, tai tarinallistamiseen ja väkivaltaan liittyvää ajatusta, jota halusit käsitellä?

ELK: Kirjoitin pitkään Medeiasta henkilönä. Tein taustatyötä ja törmäsin Eriopikseen. Pausaniaksella on matkaopas muinaiseen Kreikkaan, Descriptions of Greece, missä mainitaan, että Medeialla ja Iasonilla on ollut neljä poikaa ja yksi tytär, Eriopis. Antiikin stoorien rakenne on muutenkin hyvin kerroksellinen – samalla henkilöllä on monta eri elämää ja “henkilö” meidän mielessä hajoaa, tai sitä ei ole syntynyt, tai miten sen sanoisikaan. Olin heti kiinnostunut siitä, mistä löytäisin lisää informaatiota Eriopiksesta. On uskomatonta, ettei Eriopiksesta ole kirjoitettu mitään, vaikka Medeia on kirjallisuushistorian yksi ehkä eniten päällekirjoitettuja tekstejä. Tämä on ehkä sellaista “kaikki pitää tehdä itse saatana”. Olin pettynyt siihen, ettei mitään löytynyt, ja päätin tehdä sen itse. 

Eriopiksen perheellä on turismilla pyörivä farmi.

Tässä näytelmässä on ihan valtava määrä erilaisia tasoja, millä siitä voisi puhua. Väkivallan teema on todella keskeinen. Tämä liittyy osittain Eriopiksen perhetilanteeseen mutta myös kertomisen aktiin liittyvään väkivaltaan. Eriopis on sinä-muotoinen monologi, eikä tekstissä määritellä, kuka kertoja on. Se liittyy myös siihen, mitä sanoin sanoittamattomista kokemuksista: jos itsellä on niitä tiloja, mitä ei pysty sanoittamaan ja joku muu sanoittaa ne puolestasi, mitä se tarkoittaa sekä kokemuksesi että elämäsi näkökulmasta? Se liittyy myös yleisöön ja joukon katsomiseen, minkä suhteen Eriopiksessa on myös monia tasoja. On esimerkiksi turismin taso, Eriopiksen perheellä on turismilla pyörivä farmi, ja tämä liittyy myös Elfriede Jelinekin turismin kritiikkiin ja omasta kokemuksesta vieraantumiseen, kun se tuotteistetaan tavalla tai toisella. 

 

Yksi teema liittyy julkisuuteen ja tapaan, jolla se vaikuttaa ihmisen elämään. Eriopiksen isä on argonautti Iason, joka näytelmässä on tunnettu näyttelijä – tämä liittyy sekä julkisuuteen ja ulkoiseen katseeseen hukkumiseen että julkisen taiteen tekemiseen liittyvään itsestä vieraantumisen kokemuksiin.

 

Ehkä tämän tyyppisiä maastoja nousee Eriopiksesta tänään.  

 

SBS: Pipsa, sekä Toinen luonto että uusin näytelmäsi Neljän päivän läheisyys pyrkivät osoittamaan lukijalle tai katsojalle jotain ihmisestä ja tämän suhteesta muihin lajeihin ja, kuten sanoit, tekemään siitä suhteesta kaksisuuntaista. Neljän päivän läheisyydessä tutkit tätä lokin ja lokkien avulla. Miksi juuri lokki? Oliko sinulla Neljän päivän läheisyyttä kirjoittaessa jotain keskeistä ihmisen ja muiden lajien suhteisiin liittyvää ajatusta, jota halusit käsitellä?

PL: Itseasiassa suurin toiveeni näytelmässä ei ole tutkia ihmistä lokkien kautta, vaan tehdä sinne tilaa niille lokeille, konkreettisille, toimiville ja itsenäisille olennoille, jotka tunnemme lajinimellä “lokit”. Että niille olisi tilaa siellä näytelmässä olla itsenänsä, eikä niiden tarvitsisi vaikka symboloida jotain ihmisestä. Ajattelen jopa, että parhaimmillaan siellä on mahdollisuuksia ajatella, että ihmisessä on lokin kaltaisia asioita. Olen yrittänyt kirjoittaa niin, ettei siellä hirveästi olisi symbolitasossa sellaista, että lokki symboloisi jotain ihmisestä, mutta ehkä pieniä juttuja siitä, että ihminen symboloi jotain lokista – tai ainakin siitä mitä kaikkea me ihmiset kuvittelemme lokissa olevan.

 

Toive on, että sinne tulisi tilaa lokin hahmolle olla, tulla näkyväksi. Se on mielestäni sitä näkyvän tekemistä nähdyksi. Kun käytän sanavaltaa, niin lokit tulevat enempi oleviksi. Tai niiden olemassaolo vahvistuu.

Lokit, siltä osin miltä he kuuluvat liminaalieläimiin, kuuluvat tähän meidän lähipiiriin. 

Se, miksi lokit – siihen on ehkä sattumalla osansa ja myös teoreettinen syy. Tai ehkä eniten oman eletyn elämän syy. Teoreettisen syyn antaa käsite, johon törmäsin. Siinä puhuttiin liminaalieläimistä. Ja lokit voivat olla tällaisia – paljonhan lokit asuvat muualla kuin ihmisten tilojen lähistöllä, mutta kaupungeissa asuvat lokit ovat luonnonvaraisia eläimiä, jotka jakavat tilaa ihmisten kanssa ja ovat oppineet myös hyötymään ihmisestä. Olen kiinnostunut siitä ei-inhimillisestä elämästä, mikä tapahtuu lähellä ihmistä. Lokit, siltä osin miltä he kuuluvat liminaalieläimiin, kuuluvat tähän meidän lähipiiriin. 

 

Teema, joka Neljän päivän läheisyydessä kiinnostaa, on juuri tämä tilan jakamisen kysymys. Miten sitä neuvottelua käydään, missä on läheisyyden raja, mikä on esteettistä etäisyyttä ja milloin etäisyys muuttuu inhoksi. Tarkoitan myös ihan fyysisiä tiloja. Ajattelen, että se on aktiivista neuvottelua, eikä rantatilassa, mihin näytelmä sijoittuu, ole siihen valmista vastausta. Se on jatkuvasti kysymyksessä, kysymyksenä.

 

Kirjoittajasta: Sofia Blanco Sequeiros on Helsingissä asuva kirjallisuuskriitikko ja väitöskirjatutkija. Haastattelun jälkeen hän on pohtinut tapoja, joilla tuotteistaminen normittaa kirjallisuutta sekä keinoja, joilla kirjoittaa sanoittamattomasta.