Lada Suomenrinne
Nuori Voima 5/2020

Murhaballadi-numerossa unohdetaan murhaajat ja keskitytään uhreihin sekä kuolemisen taitoon

Lehti
|
Toimitus
|

Nuoren Voiman uudessa murhaballadi-teemaisessa numerossa Lydia Lehtola haastattelee Joose Keskitaloa. Carlos Lievonen ja Maaria Ylikangas kysyvät Susanna Lindbergiltä, Klaus Maunukselalta, Virpi Vairiselta ja Lada Suomenrinteeltä kuolemasta 2000-luvulla. Hanna-Riikka Kuisma pohtii naisuhreja ja naisiin kohdistuvan väkivallan kuvauksia mediassa. Riikka Pelo kirjoittaa kirjeen Nick Cavelle. Maija Baijukya pohtii jääkö spektaakkelinomaisessa kuolemassa tilaa surulle. Mukana myös muun muassa Harri Nordellin runo Tarja Roinilan muistolle, Ilja Lehtisen moderni arkkiveisu, Luise Boegen päiväkirjaproosaa ja Jarkko Immosen novelli Killed by bajamaja.

 

Murhaballadeissa olennaista on miettiä, mikä on syynä murhaan. Se voi olla puhdas himokas rakkaus tai vääryyden kokeminen. Ja silloin murhaballadin aiheena ei olekaan murha vaan koettu vääryys ja siihen reagoiminen. Sanoisinkin, että murhaballadi on muoto, tapa ilmaista erilaisia asioita. (Joose Keskitalo Lydia Lehtolan tekemässä haastattelussa)

 

Maapallon kuolema ei ole kuin oma kuolemani suuremmassa mittakaavassa, vaan jotakin aivan toista. Vaikka kyseessähän ei ole niin yksinkertainen asia kuin “maapallon kuolema”: maailma ei varsinaisesti tuhoudu, vaan muuttuu, ehkä elinkelvottomaksi, ainakin joillekin elämänmuodoille – se on pohjattoman surullinen asia. Oma kuolemani ei ole erityisen merkittävä tai surullinen asia, se tulee kun on tullakseen. Sen sijaan ajatus siitä, että ei olisi tulevaisuutta kaikille mahdollisille vielä syntymättömille olennoille, on mielestäni kauhistuttava. (Susanna Lindberg haastattelussa kuolemasta 2000-luvulla)

 

David Lynchin elokuva, jossa Twin Peaksin rannalta löytynyt kuollut tyttö herätettiin henkiin kertomaan tarinansa, buuattiin ulos Cannesista 1992, sillä #MeToo'n sijasta oli alkamassa koko vuosikymmenen kestänyt sarjamurhaajabuumi. (Hanna-Riikka Kuisma pohtii sarjamurhaajien varjoon jäävien uhrien asemaa)

 

Syvimmin tunnen äänesi. Se on minulle yhä tuttu kuin rakastettujeni äänet. Se on likeinen ja kannatteleva, ystävän ääni. Äänesi on ympäröinyt minua yli kolme vuosikymmentä, kaksi kolmasosaa elämästäni.

Kirjoitan siis äänellesi, sille joka on täyttänyt minut ilon ja onnen mutta myös surun ja murheen keskellä.

Kirjoitan äänelle jonka olen kuullut yöllä unessani.

Kirjoitan äänelle jonka kuulen, kuten kuulen kuolleen ystävän äänen.

Juuri nyt en erota niitä toisistaan.

Kirjoitan äänellesi joka ylittää kaikki etäisyydet.

Kirjoitan kurottaakseni ajan ylitse.

Sinun ei tarvitse vastata; tiedän mitä on aika ja mitä kirjoittaminen on. Tiedän myös mikä on kirje. Joten... Mitä haluan sinulta? En mitään. Kaiken. Nämä eivät ole omia sanojani. Mitkään sanat eivät ole pelkästään minun sanojani. Kieli tulee toisilta. Kuten aikakin.

Kirjoitan sillä vuorten olisi siirryttävä, jotta voisimme tavata. Kirjoitan sillä niin sanamme sekoittuvat toisiinsa, tulevat toisikseen. (Riikka Pelo kirjoittaa Nick Cavelle)

 

Kuinka monta elämää on menetetty, ei taisteluissa oikeudenmukaisuuden puolesta vaan sivullisina uhreina? Miehiä, jotka kävivät kaupassa. Naisia, jotka olivat kotona nukkumassa. Lapsia, jotka leikkivät ulkona. Muunsukupuoliset ja transhenkilöt, jotka on väärin sukupuolitettu kuolemansa jälkeen. Myös he vain elivät elämäänsä parhaansa mukaan kunnes kohtasivat sen kapitalistisen valkoisen ylivallan patriarkaatin ilmentymän, joka heidät tappoi. Miten käy heille, joiden nimiä ei muisteta, koska heidän nimissään ei marssittu, ei boikotoitu, ei vandalisoitu? (Maija Baijukya etsii tilaa suremiselle)

 

26.3.2019: Miten naisena tullaan rikolliseksi? Onko silloin läpäissyt himonsa? Sellaistako sontaa tahdomme pohdiskella? Mistä tietää/tiedän, puhuuko/puhunko stalkkerin mielenlaadulla? Että nykyaikaa paremmin vastaava tunne voisi olla olemassa, se on valetta. Nainen/minä sanoi/ajatte-lin: joitakin täällä vielä on, jotka laillani eivät ole seonneet. (Luise Boege kirjoitti päiväkirjaansa 26.3.2019)

 

”[Hallie Rubenhold] ottaa käsittelyyn juuri ne naiset, jotka monen muun kirjoissa olisivat jääneet ilman Viiltäjää täysin unohduksiin. Samalla hän käsittelee 1800-luvun loppupuolen englantilaista yhteiskuntaa ja naisten asemaa yleisemmin. Näkökulma on tuore ja pysähdyttävä.

Kirja pakottaa myös lukijansa kysymään, miksi olemme niin kiinnostuneita sarjamurhaajien kammottavista teoista, mutta unohdamme uhrit tai jopa tuomitsemme heidät, oli kysymys sitten viktoriaanisesta skandaalilehdistöstä tai nykyajan somejuoruista.” (Sanni Purhonen Viiltäjä-Jackin unohdetuista uhreista)

 

Tilaa tästä kotiisi Nuori Voima vuodeksi!

Murhaballadin irtonumeron voi tilata osoitteesta sofia.koistinen@nuorenvoimanliitto.fi (13e+pk).

21.10. järjestetään myös Nuori/Voima-klubi, josta saat lisätietoja täältä.