Loksuva lukija

Se, joka muuttuu kirja kirjalta paremmaksi ihmiseksi, lukee kuin tetristä pelaisi. Palikat sen kun loksahtelevat paikoilleen. Antti Hurskaisen empatiakykyä monivuotinen kirjallisuuden hengittäminen ei ole parantanut.

 

I

 

Ennen ajattelin suoraan, ettei Breivikiä voi edes sanoa ihmiseksi, mutta Yksi meistä avasi silmiä hiukan sille, minkälainen elämä hänellä on takanaan.

 

Onnittelen kirjailija-toimittaja Åsne Seierstadia. Hänen Breivik-teoksensa Yksi meistä (2014) on saanut aikaan muutoksen suomalaisessa lukijassa. Sitaatti on poimittu Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelista, joka pohjautuu verkkokyselyyn. Tiedusteltiin, mikä kirja on muuttanut lukijan ajattelua ja miten. Toimittaja Jutta Sarhimaan mukaan vastauksista välittyivät ”vahvat ahaa-elämykset”.

 

Oivaltaa, että paha ihminen on ihminen – elämyksen täytyy olla vahva, ahaa toiseen potenssiin. Ylipäätään Nyt-liitteen kysely kannustaa kuvaamaan tetrismäisiä lukutilanteita. Kirja tekee tehtävänsä ujuttaessaan palikan vaikeasta mutta selvästä raosta sopivaan paikkaan. Kuuluu loksahdus, kumouksellinen mutta vuosien mittaan uhanalaistuva ääni. Olen yli kolmekymppinen, luen maanisesti enkä muutu toisenlaiseksi ihmiseksi. Vähän ”jää käteen”, vaikka tieto toimivasta kirjastokortista estää minua hyppäämästä sillalta.

 

Vain pirstaleinen mieli voi jatkuvasti uudistaa perustansa. Populaarin metaforan mukaan psyyke on talo, ja riittävän monen valtausmellakan jälkeen lukijat arvostavat vakaata omistusasumista. Kaunokirjallinen teos soittaa ovikelloa, kopistelee lumet kengänpohjistaan ja ottaa kohteliaasti santsikupin. ”Tulkaahan toistekin”, sanotaan lähtiessä, vaikka kirja ja lukija tietävät, että tämä oli tässä. Ensi viikolla ovelle koputtaa uusi päivälehtikriitikon kehuma historiallinen romaani.

 

Onneksi on teoksia, jotka eivät loksauta eivätkä etenkään käyttäydy asiallisesti. Kun kohtaamme, kuuluu huminaa. Talometaforaa venyttäen: nurkista vetää, kellariin valuu vettä ja katto vuotaa. Havahduttavat mutta mitattavasta loksahtelusta kieltäytyvät lukukokemukset antavat ymmärtää, että joku on hiippaillut täällä ja siirtänyt hieman lipastoa. Uhka on selittämätön ja elintärkeä. Tetris-palikat menettävät suorat kulmansa.

 

 

Onko taiteilla väliä? Näin voidaan kysyä todella oudossa yhteiskunnassa, jossa ajatellaan, että taiteilla ei ole väliä.

 

Erotan professori Lydia Goehrin kommentista loksahteluun obsessoituneen lukukulttuurin kritiikkiä. Taiteen merkityksen penääjä uhkaa käyttäytyä taiteenvastaisesti vaikka tarkoittaisikin hyvää. Jos viivan alle kertyy paljonkin mitattavaa tai Nyt-liitteen verkkokyselyssä artikuloitavaa, kannattaa tietenkin olla kiitollinen. Suomen talveen eksynyt trooppinen lintu virkistää, mutta uhanalaisten kokemusten varaan olisi typerää perustaa koko lintuharrastuksena. Lukijan on uskottava, että kirjallisuus ei yleensä jätä jälkeä – ja on arvokasta. niin & näin -lehden haastattelema Goehr jatkaa:

 

Jatkuvasti kuullaan hassuja väitteitä: ”Lue kirjallisuutta, niin muutut paremmaksi ihmiseksi.” Mitä kirjallisuutta? Millä perusteella? Kenen kirjallisuutta? Ja kuka on oikeastaan oppitunnin tarpeessa?

 

Hassut väitteet kulminoituvat tutkimukseen, joka julkaistiin Science-lehdessä vuonna 2013. Tutkijat David Kidd ja Emmanuele Castano havaitsivat, että korkeakirjallisen fiktion lukeminen kehittää ymmärrystä toisten ihmisten ajattelusta, toiveista ja uskomuksista. Genrekirjallisuuden kuten chick litin tai fantasian lukemisen ei nähty jumppaavan empatiakykyä yhtä tehokkaasti. The New York Times tiivisti Sciencen tutkimuksen eetoksen otsikkoonsa: ”For better social skills, scientists recommend a little Chekhov.”

 

Jos kirjallisuus on hyvinvointitaidetta, lisinyt empaattisuus osoittaa hoidon tehonneen. Kiddin ja Castanon idealisoima laatukirjallisuuden lukija vaikuttaakin koko maailman unelmavävyltä. Palkintoehdokasteosten avulla hän ymmärtää toiseuksia ja tietää, millaiset rohkaisusanat ylioppilaan onnittelukorttiin kannattaa kirjoittaa.

 

Opportunistit kuvittelevat, että kirjan kasvattamaa empaattisuutta voi mitata. Ehkä verkkokyselyllä, miksei myös mittanauhalla tai vaa’alla. Lahjakirja vei joulupäivän parhaat ulkoilutunnit, mutta sentään lukija treenasi myötäelämisen lihaksistoaan. Valmistamastaan rosollista kieltäytyvään puolisoon hän suhtautuu kirja kirjalta lämpimämmin.

 

 

Suomessa Sciencen löytöä on äänekkäimmin kritisoinut kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä. Ylen haastattelussa Mäkelä muistuttaa siitä, minkä luulisi olevan vaikeasti unohdettavissa: kirjallisuus käyttää kieltä. Kun Tšehov kuvaa fiktiivisiä luomuksiaan, hän estetisoi ja kärjistää. Voimme myötäelää ja ymmärtää Kolmea sisarta, mutta lihaa ja verta olevat sisaremme eivät todennäköisesti mukaile Tšehovin narratiivia. Kuten Mäkelä muotoilee, ”tyypillinen moderni romaanihenkilö kerronnallistaa valtavasti omaa mieltään ja saa sen kuulostamaan juhlavammalta”.

 

Kirjallisuuden professori Arnold Weinstein taas huomauttaa, että keskitysleirejään johtaneet natsit olivat luultavasti Goethen ja Schillerin lukijoita. Weinsteinin mukaan kirjallisuus voi tuottaa ”jonkinlaista empatiaa”, mutta ilmiön seurannaisvaikutuksia on vaikea arvioida. Filosofi Gregory Currie liittyy epäluulon rintamaan ja painottaa, että vaikka fiktion lukeminen vahvistaisikin empatiakykyä, tämä ei aina ole hyvä asia. Yksilön ahdingossa luoviminen saattaa kadottaa laajemmat kokonaisuudet.

 

Omalta osaltani tiedän, että monivuotinen kirjallisuuden hengittäminen ei ole parantanut kykyäni myötäelää. Ehkä en vain osaa käyttää mittavälineitä kaiken huminan keskellä. Varhaiset loksahduskokemukseni liittyvät K.:n ja Esther Greenwoodin umpikujiin, joihin olen kadottanut näköalani. Lasikellon alla ei kasvata ymmärrystäni itsetuhoisia ja masentuneita kohtaan. Pikemminkin Sylvia Plathin proosa saa lukijansa syyttämään ”maailmaa”, joka ei ymmärrä Estheriä.

 

Teokset, joiden kanssa toivon kaatuvani hautaan, paljastavat mätää toisista. Jos Kafkan sivuhenkilö vaikuttaa empaattiselta, häneen tietää suhtautua epäluuloisesti. Päähenkilöön suhtaudun vielä suuremmalla epäluulolla, koska hänen kauttaan paljastuu oma mätäni.

 

Ilman jonkinlaista halua myötäelää fiktion lukeminen ei kuitenkaan olisi mahdollista. Vain empaattinen olento voi tuntea Estherin tai K:n kivun. Miksi tästä seuraisi Kiddin ja Castanon hengessä jotain yksilöä ja yhteisöä parantavaa? Moni vetäytyy lukemaan lisää ja lakkaa haaskaamasta vähää empaattisuuttaan inhimilliseen kanssakäymiseen.

 

Kirjan, lukijan ja maailman välinen verkosto voi poikia irvokkaitakin empatiamutaatioita. Arnold Weinsteinin heitto Goethea ja Schilleriä lukevista natseista tuo mieleen Adolf Eichmannin Nabokov-suhteen. Hannah Arendt kuvaa Eichmann Jerusalemissa -teoksessaan, kuinka konstaapeli oli tuonut tutkintavankeuteen suljetulle Eichmannille ajanvietelukemiseksi Lolitan. Kahden päivän kuluttua tämä oli palauttanut teoksen ja todennut: ”Erittäin epäterve kirja”.

 

Pedofiilinen motiivi oli närkästyttänyt miljoonien juutalaisten tapattajaa. Harva viatonkaan on altis havaitsemaan empatiakykynsä valikoivuutta.

 

II

 

Kustannustoimittaja Samuli Knuuti luki kesällä 2017 Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. WSOY:n verkkosivustolla julkaistussa artikkelissaan ”12 merkintää Pohjantähdestä” Knuuti kertoo:

 

[E]n häpeile myöntää, että itkin vuolaasti Pohjantähden viimeisen sadan sivun aikana. Jos ei sitä hienon taiteen edessä kehtaa vollata, minkä asian sitten?

 

Knuutin kyyneleet ovat looginen jatke Pohjantähden (1959–1962) yli puolen vuosisadan mittaiselle kansansuosiolle. Linnan pääteos kannustaa elämään sortovuodet ja kolme sotaa Koskelan torppariperheen rinnalla, myötä. Tuhansista suomalaiskirjahyllyistä noin yksitoista senttimetriä vievän kirjasarjan voi periaatteessa kahlata läpi keskittymättä Linnan jykevään yhteiskunnallisuuteen. Syvimmin teos puhuttelee tuntevia ja ajattelevia lukijoita, Knuutin kaltaisia, joiden määrää ei tule aliarvioida. Väinö Linna on saanut suomalaiset sulamaan ja suhteuttamaan. Akateemikon arvonimi on vaatimaton palkkio tästä urotyöstä.

 

Olisi absurdia olla liikuttumatta vaikkapa räätäli Halmeen ja Koskelan veljesten teloituskohtauksesta. Kuolemaantuomittujen punavankien jono lähestyy metsänreunaa, Halme laulaa olevansa ”mato, matkamies maan” ja jopa jäyhä Aleksi Koskela myötäilee ”huulillaan sanoja laulajien jäljessä”. Suojeluskuntalaisten kiväärien edessä Aleksi kysyy veljeltään Akulta: ”Kuinka päin ollaan?”

 

Lukija ei osaa olla kuinkaan päin, kun pamahtaa. Papin poika Ilmari Salpakari ampuu ruumiskasaan varmistuslaukaukset, jotta pappilan torpan pojat eivät jäisi kitumaan. Naapuristaan voi välittää monella tavalla.

 

Etenkin ilmestymisaikanaan Pohjantähden lukeminen on aiheuttanut meluhaitaksi yltynyttä loksahtelua ympäri Suomen. Kevään 1918 tapahtumista oli 1960-luvulle tultaessa kerrottu pääosin valkoista totuutta, jota Linna haastoi antamalla äänen ja sydämen myös punaisille.

 

Paino on laitettava sanalle ”myös”. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara luonnehtivat Linnan teoksia ”avoimiksi ja anarkistisiksi” Kirjoituksia Väinö Linnasta -antologiansa esipuheessa: ”ominaista on viimeisten sanojen ja lopullisten totuuksien kaihtaminen.”

 

Niinpä Pohjantähti taipuu minkä hyvänsä puolueen kansanedustajaehdokkaan suosikkikirjaksi. Ilmari Salpakarin ja Pentti Rautajärven kaltaiset valkoiset julmurihahmot saavat vastapainokseen Siukolan ja Hellbergin kautta kuvattua aggressiivista punaisuutta. Myös alkutorppari Jussi Koskela on saita ja sosiaalisissa tilanteissa ikävä mies, johon en osaa kiintyä niin voimallisesti kuin Linna saattaisi haluta. Saagan päähenkilöksi nouseva Akseli Koskela taas on vallankumousretoriikan vietävissä ja kummallisen valmis tappamaan. Keskeisistä henkilöistä lähinnä säyseät Elina ja Alma Koskela sekä sosiaalidemokraattiseen menestykseen luoviva Janne Kivivuori kuvataan kestävällä tavalla ”hyviksi tyypeiksi”.

 

 

Täällä Pohjantähden alla paljastaa myötäelämisen puutteen seurauksia kehottamalla lukijaa myötäelämään. Sisällissodaksi eskaloituva torpparikysymys on Linnan menetelmä osoittaa, kuinka herra ymmärtää työläistä yhtä huonosti kuin työläinen herraa.

 

Yli 1500-sivuinen tekstiuniversumi ei kuitenkaan kerro yhtä totuutta empatian kysymyksestä. Linna ei tyydy liputtamaan myötäelämisen puolesta vaan on kiinnostunut myös ilmiön mekanismeista. Jos a väittää ymmärtävänsä b:n vaikeuksia, tulee kysyä, millaisia motiiveja a:n väitetyn ymmärryksen takaa löytyy.

 

Yhtä lailla: jos kirjallisuus kehittää lukijansa empatiataitoja, kuinka pyyteetöntä tämä kaikki on? Koulutettu, yleisimmin keskiluokkainen ihminen voi myötäelää niin, että omistusasunto raikaa loksahtelusta, mutta ulos ei kuulu mitään. Eristys toimii halutusti. Empaattisuuspuuska jää peilikuvaa ehostavaksi kokemukseksi.

 

Myötäelämisen itseriittoisuuden suhteen Pohjantähden kiinnostavin hahmo on Ellen Salpakari, kirjanoppinut fennomaani ja kirkkoherran rouva. Ellen saapuu Pentinkulmalle puolisonsa Laurin perässä ja kyselee huolissaan, onko kylällä kansakoulua. Koskelan Jussissa hän näkee Saarijärven Paavon, Jussi taas Ellenissä torppansa potentiaalisen ryöstäjän. Ellen painostaa kirkkoherran kiristämään Koskelan työ- ja maanomistusehtoja eli vaikuttaa mikrotasolla Pohjantähden peruskonfliktiin.

 

Ellen Salpakari kurittaa vasemmalla kädellään köyhää kansaa, jonka ideaa hänen oikea kätensä silittää. Linna tihentää Ellenin tekopyhyyden kuvauksen jaksoon, jossa rouva kiertää Pentinkulman torppia saadakseen nimiä keisarin vastaiseen adressiin. Vuoden 1899 helmikuun manifesti kavensi Suomen autonomiaa, mikä suututti etenkin Ellenin kaltaisia hyväosaisia kansallismielisiä.

 

Koskelassa Ellen saa kauhunsekaisen Jussin allekirjoituksen ja puhuu ”kokonaisen kansan tahdosta”. Yhteisellä asialla oleminen vaikeutuu Laurilan torpassa, jonka karkea isäntä Anttoo kieltäytyy osallistumasta. Kylähulluksi tiedetty Susi-Kustaakaan ei lämpene, mutta Kivivuoressa helpottaa. Ellenin fantasianomainen tulkinta kärsivästä mutta jalosydämisestä kansasta näyttää limittyvän todellisuuteen:

 

Viimeinkin kunnioitettavia kansanihmisiä. Kerrankin puhdas ja siisti koti, jossa voi istua tarvitsematta katsoa oliko tuolilla mahdollisesti lasten kuolaamia leivänpaloja.

 

Tommi Uschanov huomauttaa Linna-esseessään ”Toisen tasavallan moralisti” (2006), että juuri kansan ihannointi oli sata vuotta sitten nostamassa kansaa kapinaan. Kun eliitti keskittyi ylentämään kivistä peltoa kuokkivien alaisten rehellisyyttä ja näiden henkistä yhteyttä isänmaahansa, sana ”ymmärrys” saa väkisinkin ympärilleen lainausmerkit.

 

Pysyköön köyhänä kun on niin täydellinen köyhä.

 

Kivivuoren torpan vaatimattomuuden äärellä huokaileva Ellen on kuin Pulp-yhtyeen ”Common People” -kappaleen naispäähenkilö. Jarvis Cockerin kuvaama kuvanveiston opiskelija haluaisi itsekin ”elää kuin tavalliset ihmiset”. Ellen Salpakarin tavoin hänellä on tiedonjanoa ja luotto ryysyläisglooriaan. Cockerin alter ego luettelee kreikkalaissyntyiselle tytölle 1990-luvun brittialaluokan kliseitä, joista tavallisuus saattaisi aueta:

 

Smoke some fags and play some pool

Pretend you never went to school

 

”Common Peoplen” pyrkyrillä on mahdollisuus fanittaa duunariutta, koska rikas isä ja kulttuurinen pääoma turvaavat selustan. Myös Ellen Salpakarille Pentinkulman erinomaiset köyhät ovat pappilan pitsiverhojen läpi projisoituja haavekuvia. Vain kirkkoherran rouvan käsitys ylemmyydestään antaa hänelle voimaa ryhtyä koko kansan asialle.

 

Nuorena Ellen on takuulla lukenut loksahdellen. Hänet voi kuvitella vastaamaan Nyt-liitteen kyselyyn:

 

Ennen ajattelin suoraan, ettei kansanmiestä voi edes sanoa ihmiseksi, mutta Saarijärven Paavo avasi silmiä hiukan sille, minkälainen elämä hänellä on takanaan.

 

Jos Väinö Linna eläisi, hän saattaisi kritisoida Kiddin ja Castanon tutkimusta Maria Mäkelän rinnalla. Täällä Pohjantähden alla on lisännyt suomalaista myötäelämistä enemmän kuin romaanit yleensä, mikä on mittaamattoman arvokasta. Yhtä tärkeää mutta piiloisempaa on Pohjantähdestä erottuva epäluulo sitä kohtaan, mikä empaattisuudessa kiiltää. Ellen Salpakarin hahmolla Linna liittää myötäelämiseen vallan ja luokan kaltaiset käsitteet, nuo ilonpilaajat.

 

III

 

Sosiaalisen median ajan kirjallisuuden lukijan on helppo korostaa, kuinka upeita vaikutuksia teos sai aikaan hänessä. Seuraaja tai kaveri tykkää ja toteaa, että hänetkin teos pysäytti. Luisutaan kierteeseen, jossa sanataiteen kuvaamat kovaosaiset asettuvat lukijan empatiabrändin mannekiineiksi. Gregory Currie pyytää aikalisää ja peräänkuuluttaa kirjallisuuden hyötyvaikutusten todennettavuutta:

 

On silmiinpistävää, että kun ihmiset sanovat oppineensa sitä tai tätä fiktiosta, he eivät etsi näitä uskomuksia tukevia todisteita taikka koettele uskomusten totuutta.

 

Äärimmäinen loksahduskokemus voi johtaa liian hyötykeskeiseen kirjallisuussuhteeseen. ”Ei muuttanut minua kuten edellinen lukemani kirja, next please”. Silti loksahduksessa, sen selkeydessä, on kiistattomat etunsa. Kun lukija lopettaa lihansyöntinsä Antti Nylénin tai Jonathan Safran Foerin kirjoitusten voimasta, barbapapan lailla hölskyvä puhe myötäelämisestä menettää merkityksensä. Myös loksahduksen voi muotoilla Facebook-statukseksi. Sentään taustalla on toimintaa eikä muka-konkreettisia pisaroita tihkuvaa hyvyyden pilveä.

 

Arvostaisin kirjallisuuden empatiatreenipuheita enemmän, jos erottaisin niistä itsekriittisyyttä. Åsne Seierstadin Breivik-teoksesta vaikuttunut lukija huomaa, että vaikean lapsuuden kokenut joukkomurhaaja on ihminen, mikä on hieno asia. Entä jos Breivikin tausta olisi ollut onnellinen eikä hirmuteolle olisikaan löytynyt syvyyspsykologista motiivia? Kuinka epämukavaa myötäeläminen saa olla?

 

Vastaajiksi tai ponnekkaiksi kysyjiksi tarvitaan Väinö Linnan kaltaisia anarkisteja. Punavankien ruumiskasalle palatakseni: Ilmari Salpakari joutuu selittelemään teloittajakollegoilleen miksi ampui varmistuslaukauksensa. ”Ei ole väliä vaikka vähän kituskin…”, Ilmarille tokaistaan kuin joutavasta tunteilusta syyttäen. Punavangit ovat suojeluskuntaenemmistön silmissä tuholaisiin vertautuva riesa. Sotilaseliittiin kuuluva Ilmari jakaa näkemyksen mutta pyrkii silti säälliseen käytökseen.

 

Pohjantähden loppuhetkillä Ilmarista paljastuu toisenlaista lämminsydämisyyttä. Linna kirjoittaa hänelle karun lopun jatkosodan kenttäsairaalan morfiinihoureisiin, mutta ennen kuolemaansa eversti Salpakari ehtii kohdata Rautala-nimisen lähetin. Rautala on lastenkodissa kasvanut ja kouluttautumaton sekatyömies. Rotuhygieniaan uskovan Ilmarin luulisi halveksuvan karkeaa irtolaista, mutta tappioksi kääntyneen sodan loppuhetkillä hän vajoaa välinpitämättömyyteensä. Ilmari alkaa suhtautua kiroilevaan Rautalaan kuin äitinsä Ellen niihin torppareihin, jotka osasivat käyttäytyä 45 vuotta aiemmin.

 

Tässäpä Salpakarin intresseihin soveltuva hahmo alemmista kansanosista.

 

– Mistäs te olette kotoisin?

– Vitusta, herra eversti, niin kun kaikki muutkin.

Ilmari alkoi hohottaa niin, että hänen täytyi pyyhkiä suutaan nenäliinalla, kun sieltä pärskähti leivänmuruja.

 

Upseerit pyörittelevät päätään, kun Ilmari luennoi heille Rautalan täydellisyydestä. ”Hän on meistä lujin, koska hän on suurin elukka”, Ilmari tähdentää, sillä perikadon hetkellä ihanteet ja etenkin Jumala ovat haihtuneet näköpiiristä. Salpakari tekee Rautalasta toivon jälkeisen ajan mallinuken. Fantasia alentaa kohteensa ihmisarvoa kuten Pulpin ”Common Peoplen” luokkaturismifarssissa. Pääasia, että ymmärtäjä kiihottuu ymmärtämisestään.

 

 

Yksi viettää joulupäivän lahjaksi saamansa työläisromaanin parissa. Toinen istuu Prisman kassalla, koska hihnan on liu’uttava 24/7. Yksi liikuttuu lukemastaan mutta kohtaa toisen vain jos päättää jouluruokaan kyllästyttyään hakea Prismasta pakastepizzan ja colaa. Kuten Tommi Melender kiteyttää blogissaan: ”[M]yötätunto on vain tunne, ei teko.”

 

Minussa on yhdenlaisen lukijan piirteitä, totta kai. Tuomitsen joulupäivän lukijassa itseäni ja vastaan ”ei”, kun Prisman kassa kysyy S-etukorttia. Saatan olla keskimääräistä lahjakirjansaajaa paremmin sinut kirjallisuuden hyödyttömyyden kanssa, mutta tekomme ja tekemättömyytemme ovat samaa kantaa.

 

Ymmärrän houkutuksen ajatella ja kertoa, kuinka työläisromaani muutti suhtautumista työläisen kurimukseen. Jätän silti ajattelematta ja etenkin kertomatta. Parhaassa ja hyötyorientoituneimmassa tapauksessa voin pahoin – pakastepizzan nauttineena, tapaninpäivän vastaisena yönä. Työläisromaani kiertää tajunnassa ja konkretisoi osan empatian ideasta. Jos toisten kärsimyksistä lukeminen romahduttaa lukijan, ollaan oikealla tiellä. Kukaan tai mikään ei muutu paremmaksi, mutta hierarkiassa ylempänä oleva menettää toimintakykyään.

 

Ellen Salpakari nukkuu huonosti.

 

Edelleen ollaan kaukana hyödyn alueesta. Edelleen puhutaan ”jonkinlaisesta empatiasta”, eikä viivan alle tihku jälkiä. Samuli Knuutin kyyneleetkin valuvat mittaamattoman huminan autiomaahan, missä lukija on ravittu eikä yleensä tiedä miksi.

 

Antti Hurskainen

 

Kuvittanut Sofia Koistinen