Kuokkasen kuvaamo
Hymyilevämies

Mies ei vastaa

|
Harry Salmenniemi
|

Novellissa katsotaan läpi Hymyilevä mies -elokuva.

 

Alusta asti kaikki on helvetillisen pielessä. Ensimmäisinä minuutteina kärsitään läpi pelkkää matkailumainosta.

Sitten käynnistetään söpö auto joka vie suoraan epookkiin. Näytetään lapsia, hymyileviä, juuri sopivalla tavalla suloisia, ihanan, tyynnyttävän laskelmoituja. Lapset, auto, koivikko, nainen; nahkapenkki, nahkaratti, mies, lapset, nainen.

Koivikko ja nainen kuvataan yhtä hiljaisina - ällöttävää ja pakahduttavaa ja silti niin väkivallattoman tuntuista. Syntyy hirvittävä kuva elämästä ja sen vääjäämättömästä epäonnistumisesta: auto ei käynnisty, annetaan ryyppyä, auto ei käynnisty, annetaan lisää ryyppyä, täytyy mennä pyörällä. Hame hulmuaa, nainen hymyilee; nainen on koivikko johon hitaasti tuulee.

Viisi minuuttia, ja ollaan syvimmässä sovinismissa joka yrittää naamioitua epookiksi.

Mies ei puhu mitään. Nainen hymyilee, mies vaikenee, koivikko jatkuu niin pitkään ettei sitä kestä, kaikki hirvittävyyteen viritetty tavallisuusalakulo syöksyy kohti eikä sille mahda mitään: katsoja on täydellisen latteuden ja tavallisuuden, täydellisen keskinkertaisuuden, täydellisen alakulon armoilla. 

Kuvataan häitä, ne ovat kammottavat, nuorisoseurantaloa kauheampaa paikkaa ei ole. Pappi puhuu, tietenkin liian vakavasti; tietenkin hänet leimataan tyhmäksi, huonosti tilannetta ymmärtäväksi – vaikka juuri hänessä voisi olla fanaattista potentiaalia, joka esittäisi edes jonkin ajatuksen, puhkaisisi edes hetkeksi kammottavan tavallisuuden ja hyväntuulisuuden pesäkkeen.

Suudellaan, tanssitaan, nauretaan.

Tanssikohtauksissa on aina jotakin vaivaannuttavaa: kehojen liike syntyy tarpeesta esittää kameralle spontaania iloa, ja sen aavistaa mikroilmeissä ja mikroliikkeissä vaikka ei tahtoisi. Iloa teeskentelevä keho on traaginen, teeskennelty ilo on alakuloisuuden täydellisin muoto.

Lapsia käytetään yhä manipuloivammin, he ovat iljettävän viattomia, heillä on sellaiset tukat ettei heissä voi olla mitään sisäistä hirviötä, joka voisi väsyneenä tappaa melkein huvin vuoksi. Sellaisia lapsia, jotka eivät koskaan aikuisenakaan ajattele mitään eivätkä  tunne mitään – söpöksi kastroituja lapsia, joilla ei jostakin syystä ole piilotajuntaa, pelkät aikuista miellyttävät hymyilevät kasvot.

Alkaa sataa. Tulee kiire siirtää pöytiä. Pöydät ovat masentavia, juuri sellaisia pöytiä joiden tehtäväksi aina lankeaa esittää pöytiä. Ne ovat turhimpia mahdollisia lavasteita, masentavia, hieman liian tavallisia, kaikille tuttuja, kaikkien käsissä tuntuvia.

Kun typerältä vaikuttavat statistit kantavat masentavia lavasteita, tavallisuuden kauhu vahvistuu äärirajoille.

 

                                                                               ***

Juhlan jälkeen hypätään järveen. Vesi on kylmää. Vesi on aistikasta. Vesi on tuttua. Vesi on pintaa. Vesi on banaalia. 

Naurava, koskaan puhumaton nainen puklauttaa vettä suustaan; se on hänen tapansa puhua. Hän alleviivaa yhdentekevyyttään kujeilemalla kuin lapsi – niin lattea hahmo, ettei sellainen pysty muuhun kuin kömpelöön uimahyppyyn. Millaista häntä onkaan näytellä: olla pinnallisesti leikkisä, unohtaa aivotoiminta, unohtaa syvyys, repressoida pakkomielteisesti, kulkea pois inhimillisen kentältä, nauraa vain.  

Armotonta, kaiken nielevää yhdentekevyyttä.

Nautitaan kesäillasta, koska on sellainen kesäilta että siitä kuuluu nauttia. Koko ajan pidetään mielessä matkailunäkökulma: miltä tämä näyttää ulkomaalaisen silmin, kuinka syvän vaikutuksen tämän tekee ihmiseen, joka juuri nyt miettii seuraavaa kesälomaansa jollakin eurooppalaisella elokuvafestivaalilla.

Metsä, järvi, puhumattomat ihmiset.

Kaikki typerä alkuvoimaisuus tuhansia kertoja alleviivattuna metsissä, järvessä, puhumattomissa ihmisissä.

 

                                                                               ***                                                                          

 

Mennään kaupunkiin.

Kaupunki on erilainen kuin maaseutu. Kaupungissa on epäilyttävä määrä ihmisiä, epäilyttävän ruuhkainen asema. Kaupunki on turvaton rikollisuuden, kulttuurin ja markkinavoimien myrkkypunos, rehellisyyden ja tavallisen maaseudun vastakohta. 

Maailman imelin ja stereotyyppisin managerihahmo alkaa dominoida viatonta, yksinkertaista urheilijaa, joka kuvataan aina parkana. Showbusiness uhkaa tuhota aidon villi-ihmisen yksinkertaisen, viattoman sielun.

Yhdentekevää, yhdentekevää, yhdentekevää – otetaan niin monta kuvaa ja annetaan niin monta haastattelua, että typerinkin katsoja tajuaa että ihminen, joka ei tahdo olla kuvassa, ei tahdo olla kuvassa.

Annetaan lausuntoja.

Urheilija ensin, sitten manageri.

Kaikki on moninkertaisesti onnetonta. Elämä on hirveätä, yhtä yhdentekevää tapahtumaketjua, jonka ulkopuolella ei ole mitään.

Katsojasta alkaa tuntua ilmeiseltä, että ainut miellyttävä mahdollisuus on äkkikuolema – sillä toinen mahdollisuus, johon ei missään nimessä kannata tarttua, on kestää nauravaa naista, jolla ei ole sisäisyyttä, ja vaikenevaa miestä, jolla ei ole sisäisyyttä, ja heitä erottavaa manageria, jolla ei ole sisäisyyttä, ja odottaa ottelua, jolla ei ole katsojalle itselleen mitään merkitystä.

 

                                                                               ***                                                                               


 

Harjoitellaan.

Harjoittelu on kovaa, todellista. Harjoittelun katkaisee vain kuvaussessio, joka on epätodellista, pehmeää huijausta. Synkkä ja banaali dualismi toden ja näytellyn välillä on tehdä hulluksi; siksi sitä alleviivataan jatkuvasti.

Näytetään villejä saunassa, leikkimässä vesisotaa, koska villit ovat niin villejä että leikkivät vedellä suihkutilassa. Rajua, elinvoimaista, eläimellistä ja uskomattoman turhaa. Näytetään villien peniksiä; miehillä on penikset, joita voi näyttää kameralle, jos haluaa säväyttää mahdollisimman ennalta-arvattavalla tavalla.

Soditaan vedellä niin kauan että manageri tulee paikalle ja esittelee kuvausryhmän, joka tulee tekemään nyrkkeilijästä dokumenttia. Näin saadaan aikaan yhdentekevä upotus: jälleen yksi elokuva, jossa tehdään elokuvaa, jälleen yksi fiktio, jonka sisällä tehdään dokumenttia; jälleen yksi yhdentekevä metataso, jolta ei avaudu minkäänlaista näkymää.

Kuvausryhmän jäsenet ovat erilaisia, he edustavat sivilisaatiota. He esittäytyvät villeille hieman vaivaantuneina. Imelä manageri häpeilee villien alkuvoimaa. Hänen tehtävänsä edustaa kulttuuria, korruptiota; hän ei saa syvetä, hän ei saa muuttua ihmiseksi, hänenkin on kätkettävä huolellisesti jokainen inhimillinen piirteensä. Urheilijat ovat alasti. Heidän tehtävänsä on edustaa luontoa, ihmistä; he eivät saa syvetä.

Aletaan kuvata nyrkkeilijää dokumenttia varten.

Kuvataan nyrkkeilyä sisällä.

Kuvataan nyrkkeilyä ulkona.

Keskeytetään harjoittelu, jotta voidaan ottaa kuvaa ja filmiä esittämään, kuinka kuvaaminen häiritsee harjoittelua.

 

                                                                               ***                                                                              

 

Illalla harjoitusten jälkeen koetaan annos vaimeaa iloa. Se on jälleen karmaisevan tyhjää ja muualta opittua: pyörällä ajamista valoisassa kesäillassa, hotdog jossakin, huvipuistossa hieman pallojen heittelyä, moneen kertaan kaikissa maailman elokuvissa toistunut merenneito putoaa laudalta veteen tällä kertaa väsyneessä ah-menneisyyden-Linnanmäki-kohtauksessa.

Yhä uudelleen tulee mieleen: jos elämä on tällaista, jos ilo on tällaista, jos ilon kuvaukset ovat tällaisia, eikö olisi yksinkertaisinta vain kuolla heti? Eikö olisi järkevintä tehdä itsemurha kesken elokuvan, jotta väistyisi tyhjän ilon kammottavalta kauhulta? Eikö kuolema todella olisi helpotus, jos elämä kerran koostuu nauravasta naisesta, jota yhä uudelleen naurattaa, hiljaisesta miehestä, joka yhä uudelleen pysyttelee hiljaa, ja hotdogista joka kiertää nauravasta suusta hiljaiseen suuhun ja jälleen takaisin nauravaan suuhun?

Eikö sisäisyytensä menettäneen ihmisen toiselle sisäisyytensä menettäneelle ihmiselle tarjoama yöllinen hotdog ole elokuvahistorian alin piste?

 

                                                                               ***                                                                                    


Ennalta-arvattavan kontrastin vuoksi mahdollisimman haaleasta ilosta siirrytään mahdollisimman naurettavaan kärsimysvaiheeseen: hiljainen nainen kärsii huomiosta, hiljainen mies kärsii huomiosta. Nainen päättää palata kaupungista maalle. Mies löytää itsestään tunteen – hän kokee ikävää, hän jopa soittaa puhelimella ilmaistakseen ikäväänsä, jota ei sentään saa loihdittua ilmeeksi kasvoilleen.

Välillä mies kärsii limaisten sponsoreiden järjestämällä kidutusillallisella.

Lipevä manageri esitelmöi menestyksen puolesta rakkautta vastaan. Hän palauttaa urheilijan rakkauspuheen takaisin nyrkkeilyotteluun.

-Katsotaan että siitä tulee elämäsi onnellisin päivä.

Manageri puhuu tyhjällä äänellä tyhjästä menestyksestä, johon tyhjäpäisyyttään ilmeisesti uskoo. Hän muistelee omaa uraansa, omaa mestaruusotteluaan tavalla, joka saa kenet tahansa normaalin ihmisen puhkeamaan epätoivon ja säälin kyyneliin.

Urheilija käyttää uudelleen puhelinta. Hän tapaa sponsoreita hajamielisesti, koska ei kestä heitä. Jälleen kerran alleviivataan, miten urheilija on hyvä ja vaikeneva, köyhä ja viaton, sponsorit äänekkäitä ja typeriä ja pröystäilevästi pukeutuvia. Urheilija on laiha, huippukunnossa ja rääkätty, sponsorit lihavia ja laiskanolosia, pohjimmiltaan välinpitämättömiä. Analyysi ei yllä siihen, millaista väkivaltaa rikkaat sponsorit edustavat, millainen ristiriita todellisuudessa kulkee ottelijan ja sponsoreiden välillä.

Minkäänlaista analyysiä ei tehdä.

Minkäänlaista säröä ei näytetä.

Minkäänlaista ajatusta ei esitetä.

 

 

                                                                               ***                                                                

 

Kammottavan illallisen jälkeen yhdentekevän miehen yhdentekevä sisäinen ristiriita ratkeaa. Jokin nousee pintaan. Hän kykenee tekemään teon, karkaamaan naisen luokse.

Manageri suuttuu. Nähdään tähän asti kornein kohtaus: puhelimen toisesta päästä kuuluu turhaa huutoa, jota urheilija kuuntelee hieman huvittuneena. Kuullaan muutamia sanoja, jotka eivät kunnolla erotu. Juurevasti uurteinen, laskelmoidun ryppyinen vanha maalaispariskunta näytetään iljettävällä tavalla ulkona tilanteesta. He istuvat pöydän ääressä ja odottavat nyrkkeilijää kahville, koska maaseudulla ei tehdä muuta kuin odotetaan pöydässä nyrkkeilijää kahville.

Juodaan kahvia.

Annetaan managerin riehua rauhassa Helsingissä.

Siirrytään vaivaannuttavaan, kaiken uskon vievään jälleennäkemis- ja epärakkauskohtaukseen, jossa karannut mies tulee takaisin naisen luokse. He tuskin ilmehtivät; he eivät sano mitään. He eivät vaikene sen vuoksi, että heillä on niin paljon tunteita, vaan sen vuoksi, että heillä ei ole edelleenkään mitään tunteita. He katselevat hieman söpöjä lapsia, jotka törmäilevät toisiinsa lavalla lavasteiden keskellä; he kasaavat elokuvakliselavasteita; sitten he ajavat pyörällä. He saavat loihdittua niin vaivaannuttavan ilmapiirin, että sitä on mahdotonta kuvailla ihmiselle, joka ei ole osallinen näkemisen tragediasta.

Sitten tapahtuu jotakin aivan kammottavaa: juuri ennen lähtöään kaupunkiin mies kosii.

-Menetkö sinä kanssani naimisiin? hän kysyy astuessaan bussiin.

-Tuleeko sinusta maailmanmestari? nainen kysyy leikillisesti, kammottavan välinpitämättömästi. 

-Eiköhän, mies sanoo. 

-Voin minä sitten mennä, nainen sanoo. 

Iljettävä epookkilinja-auto, joka esittää julkista kulkuvälinettä, lähtee kuljettamaan urheilijaa kaupunkiin. Nainen lähtee pyöräilemään takaisin kotiinsa, koska rehellisellä maaseudulla nainen ei voi muuta kuin pyöräillä takaisin kotiinsa. Naisen tehtävä: ajaa pyörällä, hymyillä, odottaa kosintaa, pitää hametta, pehmentää kohtauksia, suostua ujosti kosintaan.

 

                                                                               ***                                                                    

 

Ennen ottelua nyrkkeijän on pudotettava painoa. Sen kuvaaminen antaa mahdollisuuden nauttia groteskeista kliseistä: täytyy oksennella, juosta leijan perässä metsässä, saunoa vaatteet päällä ja pyörtyillä suihkutilassa.

Täytyy kestää managerin aviokriisi, vaimon heittämät astiat, nähdä managerin nöyryytys joka ei kuitenkaan syvennä hänen hahmoaan; täytyy mennä lainaamaan rahaa sponsoreilta, viedä lapsi sateen läpi paskalle pääsponsorin kartanoon, unohtaa lapsi sinne ja nöyryyttää itseään palaamalla sponsorin kartanoon.

Täytyy ahdistua tyhjällä stadionilla ja kertoa että pohjimmiltaan tahtoisi vain olla rauhassa.

Täytyy kärsiä hieman lisää, pudottaa painoa yhä kovemmilla otteilla, ottaa punnituksessa kaikki vaatteet pois ja selvitä muutaman viimeisenä pudotetun gramman ansiosta otteluun, jossa stadion huutaa nimeä ja todistaa yhdentekevän ottelun lopputulosta: toisen voiton, toisen tappion; unohtuvan voiton, unohtuvan tappion.

 

                                                                               ***                                                                        

 

Ristiriidat ovat niin päälleliimattuja, että niistä tulee kammottava olo: sponsoreiden oikeistolaisuus, urheilijan vasemmistolaisuus, kysymys siitä onko urheilija kommunisti, toistuva ero kieron managerin ja rehellisen urheilijan välillä. Urheilijan tuhatkertaisesti alleviivattu ujous, managerin tuhatkertaisesti alleviivattu lipevyys, naisen tuhatkertaisesti alleviivattu elämänilo; hirvittävä nauru joka yrittää muistuttaa hedelmällisyydestä, mutta muistuttaa depressiosta liesituulettimen ääressä.

Miten hankalaa onkaan olla toistelematta seuraavia sanoja: lattea, yhdentekevä, sovinnainen, sovinistinen, ällöttävä, keskinkertainen, tyhjä, kammottava, hirvittävä, seksistinen, masentava, latistava, masentava, ahdistava, masentava, kauhistuttava, masentava, teennäinen, masentava, tunteeton, masentava, välinpitämätön, masentava, ennalta-arvattava,  masentava, kuolettava, masentava, sairastuttava, masentava, laskelmoiva, masentava, synkkä, masentava, itsemurhalle altistava.

 

                                                                               ***                                                                           

 

Elokuvassa ei ole oikeastaan tapahtunut mitään, mutta ollaan jo lopussa: kaukaa kuvattu ottelu on ohi, vastustaja on tyrmännyt nyrkkeilijän, tappio on nielty, journalisteille puhuttu pukuhuoneessa jurosti ja maanläheisesti pyyhe päällä.

Sponsori-illallinen sujuu kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin ottelua ei olisi edes käyty. Voittaja on yhtä yksinäinen ja ikävystynyt kuin häviäjä, hän vilahtaa kuvassa seinustalla vailla seuraa – teennäinen ja syvällisyyttä teeskentelevä opetus.

Naurava nainen ja hiljainen mies karkaavat illalliselta ja lähtevät kävelylle rantaan. Hetken kuljettuaan he kohtaavat vanhan pariskunnan, omat realistiset kaksoiskuvansa, todellisen masennuksen näyt ja varjot. Pariskunta kulkee heidän ohitseen tyynesti, välinpitämättömästi, jo valmiiksi kuolleina.

-Tuleekohan meistäkin tuollaisia, onnellisia? nainen kysyy.

-Eiköhän se kaiken tämän uskomattoman yhdentekevän banaliteettivyörytyksen, mahdollisimman sovinistisen stereotypiasommitelman ja kaikenkattavan passiivisen nihilismin jälkeen ole aika vitun sama, mies ei vastaa.

 

Harry Salmenniemi

Kuvat: Kuokkasen kuvaamo © Elokuvayhtiö Aamu