"Minua ei pyydetä paneeliin, jos siellä on jo valkoinen mies" - haastattelussa kriitikko Hynek Pallas

Prahassa vuonna 1975 syntynyt kriitikko, journalisti, elokuvantekijä ja tuore esikoiskirjailija Hynek Pallas tutkii väitöskirjassaan valkoisuutta ruotsalaisessa elokuvassa. Hän haluaa kapeakatseisen tavan esittää maahanmuuttajia tai heitä koskevia teemoja elokuvissa muuttuvan. Taustastaan huolimatta Pallas ei kuitenkaan itse koe enää tulleensa katsotuksi maahanmuuttotaustaisena. Nyt hän on valkoinen mies.

 

Arda Yildirim: Olet Prahassa syntynyt, Uppsalassa kasvanut ja nykyään Tukholmassa asuva elokuvakriitikko. Mikä paikka edustaa sinulle kotia? Ja miltä tämä kysymys sinusta tuntuu?

 

Hynek Pallas: Tällä hetkellä Tukholma tuntuu kodilta. Minulla ei ole kysymyksen kanssa ongelmaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että monilla tuon kysymyksen esittäjillä on ollut ongelmia käsittää vastauksen elävä luonne ja se, että koti ei ole aina vain yksi kiinteä paikka. Tämä on käynyt entistä paremmin ilmi viime aikoina käydyissä keskusteluissa, joissa on tehty selvä ero käsitteiden jossain ja missä tahansa välille. Tämä erottelu tehdään usein lokaalin ja globaalin problematiikkaa käsiteltäessä.

 

AY: Mistä tämä keskustelu on mielestäsi lähtenyt?

 

HP: Brittiläinen toimittaja David Goodhart loi termit anywheres [missätahansalaiset] ja somewheres [jossainlaiset] Brexitin jälkeen. Niistä tuli suosittuja erityisesti konservatiivien joukossa Englannissa ja Ruotsissa. Karkeasti sanottuna Goodhart väittää kansainvälistä elämää elävien, juurettomien ja kiinteää kotia vailla olevien kuuluvan missätahansalaisiin. Jossainlaisilla on taas pysyvä koti ja lokaatio. Hassua on, että näin Goodhart liittää samaan kategoriaan miljardööripankkiirit ja freelance-toimittajat. Jaottelu on kuitenkin liian mustavalkoinen globaalissa ja liikkuvassa maailmassamme.

 

AY: Mikä on sinun paikkasi tässä jaottelussa?

 

HP: Minunkaltaiseni sijoitettaisiin tietynlaiseen missä tahansa -eliittiin, mikä on naurettavaa. Mutta kun on kasvanut perheessä, jossa puhutaan toista kieltä kuin ympäröivässä yhteiskunnassa, käsittää kodin ja kuulumisen johonkin toisin kuin muut. Ja kun 14-vuotiaana alkaa matkustaa kahden yhteiskunnan välillä, on perspektiivi tietysti erilainen. Uskon kuitenkin, että kodin käsite tulee aina olemaan minulle melko liukuva.

 

AY: Sinut tunnetaan ensisijaisesti elokuvakriitikkona. Mikä on sinun lähtökohtasi analysoidessasi elokuvaa?

 

HP: Ei ole mitään lähtökohtaa - ja se on ainoa lähtökohta. Saatan lukea ennen lehdistönäytöstä aamupalaa syödessäni jotain täysin eri aiheesta – sanotaan vaikka verouudistuksesta. Siitä saattaa tulla lähtökohtani arvioida uusinta Disney-elokuvaa. Jos minulla olisi ennalta määritelty lähtökohta, esimerkiksi tutkimukseni kyseisen elokuvan ohjaajasta  - asia, jonka teen aina ennen uuden elokuvan näkemistä - olisin lopettanut nämä hommat jo aikoja sitten. Elokuva on minulle tapa kirjoittaa maailmasta.

 

AY: Olet sanonut, että vallitseva tapa käsitellä maahanmuuttoa on hyvin yksipuolinen, ja että juuri se sai sinut kirjoittamaan esikoisteoksesi Ex: Migrationsmemoar 1977-2018. Miltä kantilta käsittelet maahanmuuttoa kirjassasi?

 

HP: Kirjani on henkilökohtainen. Niin myös näkökulmani. En näe sitä minkään tietyn puolen ottamisena. Sekin edustaa kai tietynlaista puolta. Haluan avata tavallani keskustelua muidenkin kuin Ruotsissa trendaavien kolmen K:n näkökulman kautta: kulttuuri, konnat ja kustannukset (kultur, krim, kostnad).

 

AY: Ruotsi mielletään monissa yhteyksissä turvasatamana ja kansankotina [folkhemmet] maahanmuuttajille. Kirjassasi kerrot, että monissa paikoissa maahanmuuttajien eristyksissä eläminen on enemmän normi kuin poikkeus. Ja että Ruotsi ei ole tällainen paikka: ei maan tarinoissa, ei siellä käydyissä keskusteluissa eikä jaetussa maailmankatsomuksessa. Maahanmuuttajien määrä Ruotsissa on kuitenkin noussut lähes vuosittain vuodesta 2006 vuoteen 2016. Samanaikaisesti turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut huomattavasti viimeisten viiden vuoden aikana. Miksi luulet, että tämän kansankoti-olettamuksen ja todellisuuden välillä on ristiriitoja?

 

HP: Ruotsi on yhteiskunta, joka on kyennyt kääntämään kelkkansa hyvin lyhyessä ajassa. Ennen kuin tuulet Stalingradin yllä kääntyivät, Ruotsi oli Natsi-Saksaa myötäilevä yhteiskunta, joka mittasi kalloja ja vei rasismia maailmalle Rotubiologian tutkimuslaitoksen avulla. Lopulta 1970-luvulla Ruotsista tuli ensimmäinen monikulttuurinen yhteiskunta koko läntisessä Euroopassa. Nyt se alkoi promotoida antirasismia ja tuki ANC:tä [Afrikan kansalliskongressi, Etelä-Afrikan hallituspuolue]. Ruotsista tuli moraalinen supervalta. Täydellistä integraatiota maahanmuuttajat eivät kuitenkaan saaneet kokea, yhteiskunta ei ollut täysin avoin.

 

En oikeastaan edes tiedä, kuinka monta häpeällistä tarinaa olen kuullut elämäni aikana. Ja minä olen kuitenkin valkoisesta eurooppalaisesta perheestä. Tiedostin kyllä, että muut vanhemmat väheksyivät omiani - sekin vain siksi, etteivät he puhuneet ruotsia yhtä hyvin kuin muut.

 

AY: Mistä luulet, että tuo väheksyntä johtuu?

 

HP: Huonosti onnistunutta kotouttamista ei voi pistää vain syrjinnän ja rasismin piikkiin.  Ruotsissa on rasismia, mutta se ei ole mitään verrattuna synnyinmaassani Tsekissä vallitsevaan rasismiin. En usko, että ”ruotsalaiset” ja erityisesti vuodesta 1975 lähtien vallassa ollut sosiaalidemokraattinen hallitus olivat valmiita itse integroitumaan uudenlaiseen valtioon, jossa maahanmuuttaja on ruotsalainen täysin mitoin.

 

Tällä hetkellä on tapahtumassa kammottava takaisku. Puolueet kilpailevat maahanmuuttovastaisuudella. Ruotsi on taantumaan päin.

 

AY: Eri kansalaisuudet ja vähemmistöt esitetään mediassa yleensä stereotypioiden kautta. Arvosteletko noita valintoja aina kriittisesti?

 

HP: En. Tai siis arvostelen kaikkia valintoja kriittisesti. Se on analyyttisen ihmisen rooli. Mutta en lähesty noita valintoja kritiikki edellä. Stereotyypit eivät automaattisesti ja luonnostaan ole pahoja. Toivon vain, että kaikille löytyisi enemmän mielenkiintoisia ja erilaisia ei-stereotyyppisiä rooleja, ei vain valkoisille ihmisille.

 

AY: Onko sinua itseäsi käsitelty tietyn stereotyyppisen viitekehyksen läpi?

 

HP: Kyllä on. Tätä nykyä minut mielletään enemmän ”valkoiseksi mieheksi” kuin maahanmuuttajaksi. Yhtäkkiä olenkin vain yksi ”valkoinen mies”, jota ei voi kutsua paneeliin, koska samassa paneelissa on jo valkoinen mies.

 

AY: Miltä se tuntuu?

 

HP: Nauraisin, ellei olisi vahingollista sulkea pois keskustelusta ihmisiä, jotka ovat ajatelleet, opiskelleet ja eläneet näitä teemoja. Ihonvärini ja sukupuoleni tekee minusta vähemmän monipuolisen, vähemmän sopivan kommentoimaan kysymyksiä maahanmuuttoon liittyvässä keskustelussa. Se on naurettavaa.

 

AY: Kun kirjoitat kritiikkiä maahanmuuttajataustaisen ohjaajan elokuvasta, kuinka otat hänen historiansa huomioon kompastumatta stereotyyppiseen representaatioon?

 

HP: Jos maahanmuuttajataustainen ohjaaja kertoo tarinan maahanmuutosta, otan luultavasti hänen taustansa huomioon. Jos taas sama ohjaaja tekee rakkaustarinan ilman yhteyttä maahanmuuttoon, en näe syytä miksi painottaisin juuri tuota puolta hänestä muita taustatietoja enemmän.

 

AY: Olet sanonut, että monikulttuurisuus on ollut muotitermi ilman mitään sisältöä. Mitä tuolla sanalla sinun mielestäsi tarkoitetaan?

 

HP: Kyseisestä termistä tuli trendikäs nimenomaan sen vuoksi, ettei siinä ollut mitään elettyä sisältöä. Termi on tyhjä ja ulkokohtainen. Tutkittuani vuosia maahanmuuttoa, integraatiota ja elokuvaa, olen pettymyksekseni todennut, että Ruotsi ei ole meritokraattinen yhteiskunta. Ihmiset ovat erityisen hyviä luomaan itselleen uraa enemmänkin identiteettinsä kuin ansioidensa ja opintojensa mukaisesti. Varsinkin, jos he alkavat elää roolia, joka sopii erityisen hyvin monikulttuurisuuden käsitteeseen.

 

AY: Mielenkiintoista. Kertoisitko jonkun esimerkin aiheesta?

 

HP: Kauhein esimerkki on, kun muutama vuosi sitten Ruotsin elokuvainstituutti rahoitti kalliin tutkimushankkeen, jota veti monimuotoisuuteen erikoistunut konsulttiyritys. Tutkimus pureutui vallan representaatioon ruotsalaisessa elokuvassa. Tutkimusraportin kirjoittajilla ei ollut minkäänlaista pohjatietoa elokuvasta. He eivät olleet tutkineet sitä. Raportti oli hyödytön, täynnä virheitä ja vailla elokuvatietämystä. Kukaan elokuva-alalla työskentelevä ei voi ottaa sitä tosissaan.

 

AY: Mitä termiä käyttäisit monikulttuurisuuden sijaan monimuotoisuutta kuvaamaan?

 

HP: Ihan mitä vain termiä. Näistä asioista tarvitaan kuitenkin enemmän tietoa. Jos haluaa analysoida monikulttuurisuutta ja elokuvaa – se on ihan ok! Mutta tällöin tekijän täytyy tietää molemmista aiheista. Ruotsissa riittää, jos on nimittänyt itse itsensä jonkin sortin monikulttuurisuuden asiantuntijaksi. Elokuva, teatteri ja kirjallisuus ovat vain lisäansioita tämän ohella. Valitettavasti tämä heijastaa kulttuurin arvostusta Ruotsissa.

 

AY: Kirjassasi kuvaat, kuinka sanasta maahanmuutto on tullut enemmän kuin sen välitön merkitys. Siitä on tullut kokemus. Toisaalta käytät myös termiä monokansallisuus. Mitä monokansallisuus merkitsee sinulle?

 

HP: Aloin käyttää sanaa monokansallisuus ikään kuin vitsinä. Olin lopen kyllästynyt keskusteluun, jossa ei pidetty monikansallista tai maahanmuuttajataustaa plussana. Sitten yhtäkkiä jotkut takapajulan ihmiset, joilla oli yksi kansallisuus ja yksi tausta, näyttäytyivätkin puutteellisina muutettuaan Tukholman Södermalmille. Mono ei ole stereo. ”Mono” on Monoprix [ranskalainen halpakauppa]. Se on halpa, eikä anna täyttä kokemusta. ”Ai sinä puhut vain yhtä kieltä? Minäpäs kahta.”

 

AY: Näetkö jonkin käännekohdan, joka olisi muuttanut ruotsalaisen elokuvan suuntaa?

 

HP: En oikeastaan. Asiat eivät mene niin yksioikoisesti. Varsinkaan elokuvan kaltaisella monimutkaisella teollisuudenalalla, joka vaatii paljon yhteistyötä ja rahaa. Ruben Östlundin  Play (2011) ruokki keskustelua representaatiosta ja rasismista elokuvassa. Tämä oli arvattavissa, sillä samoista teemoista on puhuttu jo pitkään, ja ne heijastelevat sekä Yhdysvalloissa että akateemisessa yhteisössä käytyä keskustelua. Väitöskirjani valkoisuudesta ruotsalaisessa elokuvassa julkaistiin samana vuonna kuin Play tuli teattereihin. Jotain oli siis ilmassa.

 

AY: Mainitsemasi Play-elokuva aiheutti tosiaan paljon keskustelua. Miksi?

 

HP: Se kertoo joukosta tummaihoisia ruotsalaisia nuoria, jotka ryöstävät valkoihoisia ruotsalaisia nuoria Göteborgissa. Keskustelu kääntyi tietenkin stereotyyppeihin ja representaatioon ja siihen, miksi tämä on ainoa tapa esittää tummaihoiset lapset ruotsalaisissa elokuvissa. Östlund leimattiin rasistiksi. Mielestäni keskustelu meni aivan liian pitkälle.

 

AY: Elokuvat ovat mieliemme ja elämiemme heijastumia, yhteiskunnan peilejä. Ruotsilla on pitkä historia maahanmuutosta. Kuinka näet, että meidän tai vanhempiemme läpikäymät yhteiskunnalliset muutokset ovat siirtyneet valkokankaalle?

 

HP: Ruotsalainen elokuva on kulkenut pitkän matkan sodanjälkeisestä 1950-luvun maailmasta kansankodin ja hyvinvointiyhteiskunnan suremiseen. Jälkimmäisiä elokuvia tehneet ohjaajat kasvoivat tietysti kultaisella 50-luvulla. Heidän nostalgiansa välittyy valkokankaalle. On aika siirtyä eteenpäin. Uskon kuitenkin, että meistä on valitettavasti tulossa entistä kansallismielisempiä. Palaamme historiallisten ja nostalgisten elokuvien pariin, eivätkä ne ole luonteeltaan kovin kriittisiä.

 

AY: Ruotsin valtiopäivävaalit järjestetään syyskuun 9. päivä. Kuinka paljon uskot, että politiikka tulee näkymään ruotsalaisessa elokuvassa?

 

HP: Vaalien jälkeen tapahtuu paljon. Olen melko varma, että Ruotsin elokuvainstituutin nykyinen johto kääntää suunnan aiempaa kansallismielisempään ja konservatiisempaan elokuvantekoon. Ruotsin demokraateilla on hyvin samankaltainen näkemys kansakunnasta ja historiasta kuin Unkarin pääministeri Viktor Orbánin hallituksella. Tulemme kenties näkemään erittäin kalliin historiallisen elokuvan, joka myötäilee hallituksen maailmankatsomusta ja ideologiaa. Aivan kuten Unkarissakin vuonna 2002 nähtiin Géza Bereményin A Hídember.

 

AY: Mitä haluaisit nähdä tapahtuvan elokuva-alalla lähitulevaisuudessa?

 

HP: Haluaisin nähdä maan, joka ottaa elokuvakulttuurinsa vakavasti. Ruotsilla on kiistatta huonoin elokuvakulttuuri, johon olen maailmalla törmännyt. Se on korjattava.

 

AY: Kova väite. Miksi Ruotsin elokuvakulttuuri on maailman huonoin?

 

HP: Emme välitä elokuvasta.  Elokuva, etenkin sen historia, on Ruotsissa kovin marginaalista. Moniin vuosiin ei Ingmar Bergmanista ole puhuttu eikä hänen elokuviaan näytetty parhaissa elokuvakouluissamme.

 

AY: Onko asioita, joita ruotsalainen elokuva ei ole käsitellyt, jotka haluaisit nähdä valkokankaalla?

 

HP: Haluaisin totta kai nähdä enemmän maahaanmuuttoon liittyviä tarinoita.

Nyt näemme tarinoita sodan repimästä Euroopasta ”neutraaliin” Ruotsiin paenneista ja kansankodin rakentaneista maahanmuuttajista. Tapoja kertoa ja tarinoita ylipäätään on niin paljon enemmän kuin olemme tottuneet näkemään. Entäs toisen maailmansodan aikaiset Baltian maiden pakolaiset? Romanit? Suomalaiset lapset? Juutalaiset, iranilaiset, tekit, irakilaiset, syyrialaiset? Lista on loputon. Emme ole nähneet pisaraakaan tästä merestä. Ja kaikki me olemme niitä, jotka ovat rakentaneet Ruotsin siksi Ruotsiksi, jollaisena se on tunnettu yli 70 vuotta.

 

Teokset:

 

Vithet i svensk spelfilm 1989-2010 (2011)

Oanpassbara medborgare- historien om förföljelsen av de tjeckiska romerna (2016)

Ex: Migrationsmemoar 1977-2018 (2018)

 

TV-sarja Bergmans video yhteistyössä Fatima Varhosin & Jane Magnussonin kanssa.

Ohjannut dokumentin Trespassing Bergman yhdessä Jane Magnussonin kanssa.