Sofia Koistinen
Internaatti

Internaatti

Novelli
|
Serhi Žadan
Suomennos: Eero Balk
|

 

 

Ensimmäinen päivä

 

Tammikuun aamu on pitkä ja liikkumaton kuin sairaalan jono. Kalseus keittiössä, savenharmaa hämärä ikkunan takana. Paša menee lieden luo ja tuntee heti kaasun imelän hajun. Pašalla se liittyy aina pirteään aamuheräämiseen. Tulla keittiöön joka aamu töihin lähtiessä, kun oppilaiden vihkot ja harjoituskirjat on tungettu salkkuun, hengittää imelää kaasua, juoda vahvaa teetä tumman leivän kanssa, vakuutella itselleen, että elämä on onnistunut, ja vakuuttelun toimittua kiiruhtaa töihin. Tämä haju on saattanut häntä koko elämän, ruokakaan ei hänelle maistu, jos joutuu heräämään muualla kuin kotona, jos puuttuu kotoinen aamuliesi, joka haisee kärventyneiltä kaasupolttimilta. Paša vilkaisee ikkunasta, näkee mustan lumen ja mustan taivaan, istuutuu pöytään, ravistaa päätään yrittäen tulla tolkkuihinsa. Aamukuusi, tammikuu, maanantai, taas uusi päivä ilman työtä.

     Hän ottaa vihkot ikkunalaudalta, selaa niitä ja panee heti takaisin, nousee, menee eteisen poikki kurkistamaan huoneeseen. Ukko nukkuu nojatuolissa, joku punanaamainen yrittää huutaa kuvaruudulta hänelle, mutta turhaan: äänen ukko on mykistänyt jo yöllä, nyt häntä ei saavuta, huusipa miten tahansa. Paša viipyy hetken katsomassa punanaamaa. Huutajakin kääntää katseensa Pašaan ja huutaa jo hänelle: älä sulje, kuuntele, tämä on tärkeää, tämä koskee sinuakin. Mutta Paša löytää kaukosäätimen nopeasti, puristaa sen isoa punaista nappia kuin hammastahnatuubia, heittää säätimen pöydälle ja lähtee ulos sulkien oven varovasti perässään, ettei ukko herää. Mutta ovipa narahtaakin tuskaisesti, ukko havahtuu huoneessa heti, etsii kaukosäätimen ja avaa sanaakaan sanomatta television, jossa on menossa jotain kauheaa, jotain, mikä koskee kaikkia. Mutta Paša on jo melkein asemalla.

 

+

 

Jokin on vinossa, hän ajattelee, nyt on jokin vinossa. Ei ristin sielua, ei ääntäkään. Ei kuulu vetureitakaan. Kaupustelijoita ei ole. Tummansininen lumi vuotaa vettä, on melkein suojakeli, mutta taivas on pilvessä, kosteus roikkuu ilmassa muuttuen välillä tuskin havaittavaksi sateeksi, kauempana kiskoilla seisoo sumu, eikä sumussa kuulu ääniä eikä askelia. On vielä aikaista, ajattelee Paša kireästi, on vain niin aikaista. Etelässä, missä kaupunki alkaa, on myös epäilyttävän hiljaista, ei paukauksia, ei räjähtelevää ilmaa. Kulman takaa tulee linja-auto. Paša huokaa helpotuksesta: liikenne toimii, kaikki hyvin. On vain niin aikaista.

     Hän tervehtii kuljettajaa, joka vetää päänsä pelokkaasti nahkatakin kaulukseen. Hän astuu tyhjään matkustamoon ja istuutuu vasemmalle ikkunan viereen. Sitten hän ei kestä vaan siirtyy oikealle. Kuljettaja seuraa touhua peilistä huolestuneena, kuin peläten jäävänsä paitsi jostain tärkeästä. Pašan tavoittaessa kuljettajan katseen hän kääntyy, käynnistää moottorin, kiskaisee vaihdekeppiä. Ärtynyt rauta rusahtelee, linja-auto lähtee liikkeelle, kuljettaja tekee kunniakierroksen tyhjässä sumussa, asema jää taakse. Tällaisissa busseissa kuljetetaan vainajia, Pašan mieleen jostain syystä juolahtaa. Sellaisia erikoisbusseja, joiden runkoa kiertää musta nauha. Onkohan niissä tilaa matkustajille? Vai pitääkö leskien istua ruumisarkulla? Ja minne minä tällaisella katafalkilla päädyn?

     Linja-auto ohittaa yhden tyhjän kadun, sitten toisen. Sitten pitäisi olla katutori, missä eläkemummot myyvät päivittäin jotain pakkasen panemaa. Bussi kääntyy, ei ole eläkeläisiä, ei kulkijoita. Paša tajuaa jo, että nyt on todellakin jotain vinossa, jotain on tapahtunut, mutta teeskentelee, että kaikki on hyvin. Ei tässä panikoimaankaan ruveta. Kuljettaja väistelee visusti katsetta kiidättäen katafalkkia läpi sumun ja veden. Olisi kai pitänyt vilkaista lehteä, Paša hermoilee. Ja mikä tärkeintä – hiljaisuus kaikkien näiden päivien jälkeen, kun eteläinen taivas kaupungin yllä on muistuttanut tulessa hehkuun kuumennettua putkea. Hiljaisuus ja tyhjyys, kuin kaikki olisivat lähteneet yöjunalla pois. Vain Paša ja kuljettaja ovat jääneet, mutta hekin poistuvat taajamasta ohitettuaan kaksi hiekalle rakennettua kerrostaloa ja autovarikon. Pitkä poppelikuja johtaa valtatielle, poppelit kuikkivat sumusta kuin lapset isänsä selän takaa. Jossain tuolla ylhäällä liikkuu jo aurinko, jossain siellä se on varmasti noussut taivaalle, ja vaikka sitä ei näykään, se kuitenkin tuntuu. Mitään muuta ei tunnukaan. Ja Paša silmäilee arasti koko tuota ympäröivää kosteutta yrittäen ymmärtää, mitä häneltä on mennyt ohi, mitä se punanaamainen tyyppi yritti hänelle televisiossa selittää. Kuljettaja kiertää kylmät kuopat huolellisesti, pääsee valtatielle, kääntyy oikealle. Linja-auto kolistelee kohti pysäkkiä ja luonnollisesti pysähtyy, tässä tulee aina matkustajia. Mutta ei tänään. Kuljettaja seisoo jonkin aikaa ovet auki kai vanhasta muistista, vilkaisee sitten Pašaa kuin pyytäen häneltä lupaa, ovet sulkeutuvat, bussi jatkaa matkaa kiihtyvää vauhtia ajaen suoraan tarkastuspisteeseen.

     – Vitut, töksäyttää kuljettaja.

     Tarkastuspiste on tupaten täynnä sotilaita: heitä seisoo betonilohkareiden takana, repaleisten valtionlippujen alla katsellen vaiti kaupungin suuntaan. Monestiko hän oli ajanut tästä viimeisten puolen vuoden aikana, sen jälkeen kun valtiovalta oli palannut tänne lyhyiden ankarien taistelujen jälkeen? Matkalla kaupunkiin tai takaisin kotiin, matkalla asemalle piti joka kerta odottaa paperien tarkastusta, toisin sanoen odottaa ikävyyksiä. Paša tosin päästettiin yleensä läpi ääneti, kyselemättä: paikallinen, asuinpaikkamerkintä kunnossa, valtiolla ei ole vaateita häntä kohtaan. Paša oli tottunut asemiesten katseisiin, hillittyihin, mekaanisiin liikkeisiin, mustiin kynnenalusiin, siihen että pitää antaa passi, jossa on asuinpaikkaleima, ja odottaa, kunnes maasi jälleen kerran vakuuttuu lainkuuliaisuudestasi. Paša työnsi passin taskuun yrittäen olla kohtaamatta kenenkään katsetta. Valtion liput olivat sateen huuhtelemat, värit olivat liuenneet harmaaseen syysilmaan, kuin lumi lämpimään veteen.

     Paša katsoo ikkunaan, näkee kuinka niiden ohi ajaa rutuuttaa tummaan rautaan verhottu maastoauto. Autosta hyppää ulos kolme automaattiaseista miestä. Linjakatafalkista välittämättä he juoksevat edellä tungeksivaan joukkoon. Soturit seisovat huudellen toisilleen, kiskovat kiikaria toinen toiseltaan ja tarkastelevat edessä olevaa tietä savusta ja unettomuudesta punaiset, syvien uurteiden kehystämät silmät tarkkana. Mutta tie on tyhjä, niin tyhjä, että ihan pelottaa. Yleensä sitä kulkee aina joku. Vaikka kaupunki on jo pitemmän aikaa ollut melkein täydessä piirityksessä ja rengas sen ympärillä kiristyy kiristymistään, joku on silti aina menossa tätä ainoaa tietä. He olivat enimmäkseen sotilaita, jotka kuljettivat kaupunkiin sotatarvikkeita, tai vapaaehtoisia, jotka myös kuljettivat jatkuvasti puolenyön aikoihin, rauhalliselta alueelta piiritettyyn kaupunkiin kaikenlaista tavaraa, kuten lämpimiä vaatteita tai vilustumislääkkeitä. Kuka tarvitsee vilustumislääkkeitä kaupungissa, jota tulitetaan raskaalla tykistöllä ja joka antautuu millä hetkellä hyvänsä? Mutta se ei pysäyttänyt ketään: kokonaiset kulkueet tunkeutuivat yhä mantereelta piiritettyjen luo joutuen joskus täysin odotetusti tulitukseen. Vaikka oli selvää, että kaupunki luovutetaan, että valtion joukkojen on pakko vetäytyä Pašan maan lippu mukanaan ja että rintamalinja siirtyy tavalla tai toisella pohjoiseen, asemalle, niin että kuolema tulee kymmenisen kilometriä lähemmäs. Mutta ketä se hetkautti? Siviilitkin uskalsivat tunkeutua kaupunkiin rikkoutunutta asfalttia pitkin. Sotilaat yrittivät puhua heitä ympäri, mutta sotilaisiin täällä ei kukaan erityisemmin luottanut, jokainen piti itseään kaikkein fiksuimpana. Ja tunki kranaatinheittimien alle hakemaan jotain eläkerahaston todistusta. Niinpä niin, joskus on parempi valita kuolema kuin byrokratia. Sotilaat suuttuivat, sulkivat joskus vartion, mutta tulituksen tauottua sen eteen muodostui heti uusi jono. Oli pakko päästää ihmisiä läpi.

     Mutta nyt tie oli typötyhjä. Kaupungissa taitaa todellakin tapahtua jotain kauheaa, jotain mikä kykenee pysäyttämään jopa pikkubussit ja keinottelijat. Ja betonilohkareiden ja piikkilankojen keskellä seisoo joukko ajelemattomia miehiä unen ja toivon puutteesta äkäisinä, ja kaikki huutavat toisilleen, kiihdyttävät toistensa raivoa. Ja joukosta lähtee heidän bussiaan kohti laiha ja pitkä soturi, mielettömät silmät liian ison kypärän alla, mielettömät ja auki ammottavat silmät, ammottavat kaiketi kauhusta, heilauttaa kättään, että seis, älkää liikkuko. Vaikka eivät he muutenkaan liiku – seisovat jähmettyneinä, henkeään pidättäen. Linja-autossa on yhtäkkiä niin paljon tilaa ja ilma muuttuu niin harvaksi, että ei saa henkeä, vaikka miten vetäisi sitä sisään. Soturi tulee ovelle ja läimäyttää kämmenellään kaikuisasti metallipintaan. Bussi kaikuu kuin uponnut sukellusvene, kuljettaja avaa oven hieman liian äkkinäisesti.

     – Minne, vittu? huutaa soturi hänelle ja nousee kumarassa sisään. Hänen kumartuessaan kypärä valahtaa silmille, ja Pašasta hän vaikuttaa jotenkin tutulta, mutta mistä, mistä? hän miettii. Ja soturi katsoo pahasti, tulee hänen luokseen, kohentaa kypärää, pyyhkäisee kädellä silmiään ja karjaisee Pašalle päin naamaa: – Paperit! Paperit, vittu!

     Paša kaivelee taskujaan, joita on äkkiä niin paljon, että hän eksyy niihin eikä löydä mitään, vetää vain esiin kaikenlaista roskaa: kosteuspyyhkeitä, joilla hän aamulla koulussa pyyhkii kengät, oppituntien sisältötulosteita, postin tiedoksianto, että täytyy käydä hakemassa lähetys. Niinpä niin, Paša ajattelee katsoen soturia pelokkaasti kasvoihin, pitäisi hakea lähetys, lähetys, lähetys. Olen unohtanut, hän ajattelee, ja hänen ihonsa menee oitis kosteaksi ja kylmäksi, kuin hänet itsensä olisi pyyhitty kosteuspyyhkeellä.

     – No? soturi ärjäisee kallistuen häntä kohti.

     Ja mikä tärkeintä: Paša ei millään tajua, mitä kieltä mies puhuu. Koska sanat roiskuvat hänestä niin risaisesti ja murtuneesti, että niissä ei ole intonaatiota eikä painotusta, hän vain huutelee jotain kuin yskien kylmetystä ulos. Pitäisi puhua virallista kieltä, hätääntyy Paša, virallista, kuukausi sitten täällä oli joukko-osasto jostain Žytomyrista, naureskelivat hänelle, miten hän luiskahteli kielestä toiseen. Samoja vai ei? pohti Paša kuumeisesti katsoessaan raivoisia silmiä, joista heijastuu koko hänen säikähdyksensä.

     – Unohtui, Paša vastaa.

     – Mitä? soturi ei usko.

     Kuljettaja pomppaa seisomaan tietämättä, miten olisi: lähteäkö pakoon vai seistäkö paikallaan. Pašakaan ei tiedä, miten olla, ja ajattelee: no miten tässä näin kävi, miten ihmeessä?

     Silloin joku huutaa ulkoa, huutaa kovaa ja pitkään, niin että soturi nytkähtää, kääntyy ja syöksyy ulos tönäisten kuljettajan tieltään. Tämä putoaa istuimelleen, mutta hyppää nopeasti pystyyn sännäten soturin perään. Myös Paša lähtee, ja he kaikki ryntäävät väkijoukon luo, joka vaikenee heti. Ja juuri silloin etelästä, taivaanrannan takaa, piirityksen eristämän kaupungin suunnasta, alkaa virrata miehiä kuin näkymättömästä ilmakuopasta. Yksitellen, kaksitellen, kokonaisina ryhminä heitä kohoaa raskaasti horisontin viivan takaa ja liikkuu tänne päin, kohti väkijoukkoa, joka seisoo odottaen ääneti. Vielä tuskin havaittavina, siellä, taivaanrannassa he vähitellen suurenevat, kasvavat, kuin iltapäivän varjot. Kukaan ei enää katso kiikarilla, kukaan ei huuda, kuin kaikki varoisivat säikyttämästä tätä kulkuetta, joka täyttää pikkuhiljaa tien venyen jo satoihin metreihin. Miehet kulkevat tasaisesti, aivan tuntuu, että heillä ei ole kiire minnekään, vaikka heti käy selväksi, että he eivät vain voi kävellä nopeammin: liian uupuneita, liian raskaat ovat heille nämä viimeiset muutama sata metriä. Mutta käveltävä on, ja niinpä he kävelevätkin pysähtelemättä, sitkeästi lähestyen, etenevät kohti lippuaan, nousevat laaksosta vartiopaikkaa kohti kuin matkustajat, jotka on liputtomina poistettu linja-autosta. Aika tuntuu nopeutuvan, ja kaikki tapahtuu niin nopeasti, että kukaan ei ehdi säikähtää eikä ilahtua. Ensimmäiset tulevat jo öljytahraisille betonilohkareille, ja taivaanrannasta ilmaantuu koko ajan uusia, jotka hekin lähtevät alas kohti pohjoista, omien luo. Ja mitä lähemmäs he tulevat, mitä selvemmin heidän kasvonsa näkyvät, sitä hiljaisempaa on. Sillä nyt voi erottaa tulijoiden silmät, eikä niissä näy mitään hyvää – vain uupumusta ja pakkasta. Ja heidän hengityksensä on niin kylmä, että heillä ei henkikään höyryä. Lian mustaamat kasvot, silmien kirkkaat valkuaiset. Kypärät, mustat risaiset myssyt. Kaulassa tiilipölystä harmaat liinat. Aseet, vyöt, tyhjät taskut, säkit olalla, voiteluöljystä mustat kädet, tiilimurskan ja märän mustanmullan kyllästämät saappaat. Ensimmäiset ovat jo perillä, silmäilevät kasvoja moittivina ja epäuskoisina, ikään kuin kaikki täällä seisoskelevat ja heitä odottelevat olisivat syyllisiä johonkin, ikään kuin kaiken pitäisi olla päinvastoin: heidän, tulijoiden, pitäisi seisoskella täällä, tammikuun matalan taivaan alla, katselemassa etelään, taivaanrantaan, missä ei ole mitään muuta kuin likaa ja kuolemaa. Nyt ensimmäinen tulee jo varustuksille, nostaa äkkiä nyrkkinsä ilmaan ja alkaa huutaa kuin kiroten jumalia huonosta käytöksestä. Hän manailee, uhkailee, julmistelee, kyyneleet virtaavat kasvoilla tehden niistä puhtaammat. Väkijoukko levittäytyy, ja tulijat sekoittuvat seisoskelijoihin, niin kuin likainen jokivesi sekoittuu kirkkaaseen meriveteen. Väkijoukko ei enää mahdu kylmien betonikuutioiden väliin, ensimmäisenä tullut seisoo yhä sen keskellä hoilottaen jotain vääryydestä ja kostosta, siitä että kaupunki on menetetty, hylätty kaikkine asukkaineen, annettu vääriin käsiin, ei onnistuttu puolustamaan, peräännyttiin, hankkiuduttiin ulos ansasta. Ja hyvä niille, jotka pääsivät, mutta miten käy niille, jotka jäivät sinne, rikki tulitetuille kaduille? Miten heidän käy? Kuka heidät hakee sieltä? Minkä takia me, huutaa hän nyrkit pystyssä, pakenimme, hylkäsimme kaupungin? Onko siinä laitaa? Kuka joutuu siitä vastuuseen? Oleža, hän huutaa, Oleža, taistelutoverini, en ehtinyt edes haudata häntä, en ehtinyt vetää lumelle, siellä hän makaa käristyneenä, huoltoasemalla. Kenelle minä hänet jätin? Kuka hänet hakee? Kuka? hän huutaa puiden nyrkkiään sadepilvelle. Sitten joku myöhemmin tullut tunkeutuu hänen ohitseen ja vain läpsäyttää häntä päähän, nyt turpa tukkoon, ilmankin on tarpeeksi paha olla. Ja silloin kaikki alkavat puhua yhteen ääneen: joku kysyy, joku vastaa, joku vedetään lämmittelemään, joku kääritään vanhaan kärventyneeseen huopaan. Ja sitten vartiopaikalle tulee vielä yksi ryhmä, joka kantaa olallaan paareja, ja noilla paareilla makaa joku niin revitty ja verinen, että Paša vain kääntää katseensa, ja joku upseeri alkaa huutaa, että tuokaa ambulanssi, vaikka mistä täällä mitään ambulansseja olisi? Ne, joilla on enemmän voimaa, ottavat paarit kantaakseen ja vievät ne linja-autolle, hei, he huutavat kuljettajalle, käynnistä, viet hänet asemalle. Paša ajattelee, että se onkin parasta – palata kotiin, ja ottaa askeleen kohti bussia, mutta ovella seisoo jo sotilas, joka tönäisee Pašan pois vilkaisemattakaan, Paša vain näkee, miten paarit viedään varovasti sisään. Hän huomaa liimautuneet hiukset ja luun sokerisen valkeuden, aivan kuin hunajameloni olisi halkaistu ja käännetty sen makea sisus esiin, hän huomaa kouristuneen käden, joka on tarrautunut paareihin pitäen niistä kiinni niin tiukasti kuin elämästä pidetään.

     Linja-auto yrittää kääntyä, mutta ympärillä huojuu väkijoukko, kaikki huutavat ja häiritsevät, häiritsevät ja huutavat, ja ennen kaikkea huutavat, että älkää häiritkö. Lopulta joku antaa käskyn, väki alkaa liikkua ja vetäytyy syrjään, linja-auto kääntyy ja häviää kulman taa. Paša on työnnetty penkalle, hän yrittää jotenkin hämillään nousta sieltä, joku huutaa hänelle selän takaa, anna tupakkaa, sanoo hänelle kypärätön sotilas hopeiset hiukset likaisina. Ei ole, vastaa Paša. Mitäs on? soturi ei anna periksi. Paša työntää kätensä automaattisesti taskuun ja vetää sieltä passinsa.

 

[...]

Sivut 13–22 romaanista Serhi Žadan: Internat. Meridian Czernowitz: Tšernivtsi 2017