Jonotus

Arda Yildirimin monologinovellissa matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

 

Asfaltti on kova alusta seisomiselle. Pohjalliset, ne varmaan auttaisi. Sillä lailla pehmentäisi askellusta.

 

Pururadalla pöllyää puru. Ryhdille se on kyllä varmaan hyväksi. Nyt vain sitten pitäisi päättää: kärsiäkö astmasta vai skolioosista.

 

Tässä sitä seistään ja jonotetaan, viikkoja jatkuneen mainoskampanjan uhreina. Oliko mun halu, vai mainoshenkilön idea ensin? Synnyinkö mä pää täynnä näitä uinuvia haluja, jotka joku herättäisi aina säännöllisin väliajoin henkiin? Tuntuu jännältä, että mulla on keho täynnä sellaisia uinuvia ajatuksia. Ne näyttää varmaan nuijapäiltä. Kaikki epävalmiit, mutta kehittyvät asiat näyttää nuijapäiltä. Vähän kuin aksolotlit. Ne on tunnettujakin niiden vajaasta kehityksestä, neoteniasta.

 

Mitkä ne olikaan ne muutama vuosi sitten mainostetut pyllyä muokkaavat kengät? Jotain tekemistä niillä oli tasapainoilun kanssa, koverat pohjat. Ne jalassa oli niin sanotusti koko ajan liikkeessä. Kukakohan niiden markkinointia hoitaa?

 

Markkinointi on välillä niin läpinäkyvää. Hauskaa, mutta turhaa.

 

Mikä copywriter on suomeksi? Kopiokirjoittaja, kopiokone, konekirjoittaja. Suomenkieli on ihana. Jokainen sana voisi oikeasti olla keksitty hölmöläisvitsin kautta. Vääntelemistä siinä on varmaan ollut. Ruotsalaiset pönöttäneet lännessä, venäläiset tanssineet idässä. Suomalaiset sitten vain siinä keskellä möllöttäneet ja koittaneet parhaansa mukaan nauttia siitä kaikesta jakomielisestä meiningistä.

 

Kello on 11:37. Tasan 37 minuuttia tässä on nyt seisty, lähes tunti. Ovea pitää aina joku auki. Vastuu siirtyy. Toiset joutuu pitää kauemmin kuin toiset, vaikka ne olisi jonottaneet ihan saman verran. Ei mikään mene ikinä tasan. Toisaalta ei voi jonottaa ihan saman verran. Paitsi jos tulee pariskuntana, perheenä, porukalla.

 

Tässä sitä seistään. Kehot vasten kehoja. Henkilökohtaisen tilan väli säilyy tietty edelliseen ja seuraavaan. Lihajuna matkalla yhteisten kokemusten ääreen.

 

Milloinkohan viimeksi kukaan on syönyt lihaa puhtain omatunnoin? Se alkaa kalvata jo kaupanhyllyltä jauhettua lihatyynyä kurottaessa. Ihmiset katsoo tosi pitkään. Sillä lailla viipyilevät toisessa. Päästä varpaisiin, rinnoista nivusiin, olkapäästä polviin. Kokovartaloskannaus.

 

Jalkapohjan lihaksia pitää vahvistaa. Jonottaminenkin voisi tuntua sitä myöten ihan mukavalta. Selkä jää jumiin, kun on kauan paikoillaan. Pitäisi nytkin naksauttaa. Voisinkohan ottaa tukea tosta? Naputtaisin kysyvästi olkapäähän ja pyytäisin vain seisomaan paikoillaan sillä välin, kun mä otan hänestä tukea ja kierrän itseni 180 astetta vasemmalle, sitten oikealle.

 

Pysyyköhän niillä kengillä pystyssä?

 

Ahaa, hänelle on ”pidetty paikkaa”. Kyllähän mäkin sitä teen, kaikki tekee. Tällaisen jonon kylkeen tosin, melko röyhkeetä. Varsinainen lokki, vapaamatkustaja. Kärsisisi nyt yhtä lailla kuin me muutkin. Ei tässä huvikseen hytistä. Säännöt on sääntöjä, ja niistä ei poiketa.

 

Ihmisillä on aikaa. Onkohan suurin osa kuullut tästä ennalta, vai liittyykö ne joukkoon meidät nähtyään? Mä en ikinä liittyisi, ei mulla nyt niin paljon ole aikaa. Piti oikeastaan tehdä täsmäisku: sisään ja ulos. Sekunnin sadasosassa vilauttaisin museokorttia. Huit hait, viuh viuh.

 

En ollut ainoa, joka niin kelasi.

 

Kaikkia ärsyttää. Kaikkia hikoiluttaa ja heikottaa. Kaikki haluaisi vain olla yksin niin, ettei edessä ole ketään, eikä takana ketään tuijottamassa. Kaikilla on nestehukka, kaikkia turvottaa.

 

Näyttääköhän mun hiukset rasvaisilta? Pitäisi pestä vähän harvemmin. Säästäisi luontoa ja lompakkoa. Pitäisikö valita ensin luonto vai oma itse? Mä olen kyllä luontoystävällinen. Ihmisistä en niin välitä. Luonto kuitenkin pelottaa, karhut pelottaa. Kaverin kaverin isän sellainen raateli, lenkkipolulla Espoossa. Eikö voisi olla luontoystävällinen, nauttia luonnosta ja metsistä, mutta ilman sitä pelkoa? Mä haluaisin vain grillata leirinuotiolla, kuunnella kuikkien tunnistettavaa kuikuilua, paistaa lättyjä. Pitsireunaisia, niitä vähän mustuneita. Karsinogeenit. Mutta tykkään niistä pitsireunoista eniten. En kyllä polta enkä mitenkään kauheasti dokaa, lihaakaan en syö. Riittääköhän se? Mulla voi olla jo syöpä, pitsireunasyöpä.

 

Kiva kokea tämä ihan ensimmäisten joukossa. Yksin nämä on parasta kokea. En jaksa sitä analyysin määrää. Puhutaan toisten sanojen päällä, päsmäröidään ja tiedetään paremmin. Ilman tuomaria kumpikaan ei voita. Tunnelma latistuu, ja sitten sitä tuntee itsensä todella tyhmäksi.

 

On tosi ajattelematonta, miten ihmiset paljastaa kokemuksia, kritiikkejä, ihan ympäri medioita, mun arjessa. Ne paljastukset vaikuttaa omiinkin kokemuksiin. Haluan kokea asiat ensin ihan itse, ilman mitään odotuksia. Sitten vasta muodostaa mielipiteen. Se on nykyään ihan mahdotonta.

 

Oscar-gaalan jälkeisenä aamuna ei voi avata mitään muuta kuin Yle:n nauhoitetun version. Sen, jota ei ole vielä tekstitetty. Kaikkien on pakko jakaa ne uutiset omilla kanavillaan. Että minä sen katsoin, minä jaksoin. Että minä nyt sitten pilaan sinunkin kokemuksesi, ja kerron, ketkä vei palkinnot, kuka heitti komeimmat läpät, kenen mekko paljasti liikaa, jos nykyään edes voi paljastaa liikaa.

 

Tästäkin, satavarmasti yliarvostetusta vuoden ”kohujutusta”, ehdin jo lukea jonkun litanian eri teosten aiheuttamista tunteista, niiden tunteiden hyökyaalloista. Odotan näkeväni vähintään nirvanan. Sellaisen, johon pääsee ilman sen kummempia ponnisteluja.

 

En mä haluaisi joutua maksamaan ponnistelemisesta. Synnyttäminenkin on suht ilmaista, terkkarissa noin 200 euroa. On se käytännössä ilmaista. Kaikilla ei kyllä ole siihenkään varaan. Synnyttääkö ne sitten saunassa? Ennen synnytettiin kaikki saunassa. Ennen myös kuoltiin saunassa.

 

Ovet avautuu. Ensimmäiset pääsee jo sisätiloihin lämmittelemään. Onnekkaat. Poissa silmistä, poissa mielestä.

 

Mitä toikin katsoo? Eikö se nyt oikeasti tiedä, että mitä täällä jonotetaan. Noni, kysy, kysy mitä me jonotetaan. Kysy pois, mä vastaan mielelläni.

 

Ei hitto, mitä jos tämä on ihan keskinkertaista paskaa. Mitä mä täälläkin jonotan. En mä enää voi lähteä lätkimään. Olisin ihan luovuttaja. Suomalaiset ei luovuta, ei perkele sitten millään. Sisu, se virtaa veressä. Voisikohan sen vuodattaa kuppauksella pois? Kuppaus poistaa likaista verta, epätoivottuja asioita.

 

Kutittaa. Kutittaa pakarasta. Miten mä nyt raavin sitä niin, etten oikeasti raavi mun pakaraa? Miksi kaikissa sarjoissa aina pyllyä raapivat on sellaisia keski-ikäisiä, alkoholisoituneita ja lihavia, vaimarissa kulkevia työttömiä? Koita tässä nyt sitten raapia ilman profiloitumista.

 

Täällä on tosi meluista, luonnollisia ja luonnottomia ääniä. Millainenkohan kuulovaurio syntyy kaupungissa?

 

Nytkö ne lokit jo muuttaa takaisin? Eihän kesään toisaalta ole kuin pari kuukautta.

 

Jännä, miten talven ajaksi unohtaa sen, miltä kesä iholla tuntuu. Tai siis että se ei tunnu missään. Tää talvi on kestänyt pidempään kuin olisin ikinä uskonut. Kuin olisin ikinä halunnut.

 

Viime kesä oli huikea, aivan huikea.

 

Oho, hups, huomasikohan se. No niin, noin, kyllähän se huomasi. Miksei voi vain kääntyä ja sanoa, että ei se haittaa. Miksi pitää kääntyä tuolla tavalla pelkkään sivuprofiiliin niin, ettei edes katso päin. Kääntyä vain puolittain, nyrpistää vähän nenää, ja kääntyä takaisin jonotussuuntaan. Ei kantapäille astuminen miltään pitäisi tuntua, ei kun on tuollaiset buutsitkin välissä.

 

Jos nyt olisi ollut kesä, sitten varmaan olisikin tuntunut, ja pahasti.

 

Aivan sama. Noin pikkumainen tyyppi, ja vielä asenneongelmainen. Mä katson sen yli aina seuraavan tyypin nukkaantuneeseen villaduffeliin asti. Mä en edes näe sen nenänrypistelyä.

 

Mitäköhän ihminen hakee loukkaantumisella? Kaikilla on jonkunlaiset traumat. Terapiassa käsitellään niitä tunnelukkoja ja skeemoja, jotka vapauttaa kaikesta häpeästä. Tunteita saa ja pitää tuntea. Niitä voi myös valvoa. En mä halua täysin koneellistua. 

 

Onkohan tota jo kotona opetettu osoittamaan mieltään? Niin että kun kohtaa vääryyden, pitää siitä tehdä numero. Sellainen hiljainen numero, jossa toista nöyryytetään sen jo valmiiksi nousevan häpeän lisäksi. Mä en ymmärrä. Miksi ihmisiä pitää niin häpäistä?

 

Mä en katso sitä. On ihan täysin ok ja normaalia olla huomioimatta sitä. Vai onkohan se sittenkin sellaista jurotusta? Että kun ei huomioi, katsoo muualle vain, niin sitä onkin sitten yhtäkkiä tuppisuu fennomaani?

 

Pitäisikö kerjäläisiä katsoa silmiin ja pahoitella, ettei nyt ole antaa rahaa? Kaikilla kuitenkin on, se vaatii vain todellisuuden kohtaamisen. Käteistä kellään ei ole, joo, mutta ottoja on kaikkialla. Se ei ole tekosyy. Kauankohan toi tossa polvillaan istuu, en haluaisi katsoa, kun sitten mä kohtaan sen. Jos sen jälkeen ei anna rahaa, on aivan läpimätä ihmisroska.

 

Enhän mä ole, enhän?

 

Pelkään vain, että ne rahat päätyy jonnekin ihmiskauppakartelliin. Että tänne jääkautiseen, sokosten ja ärrien ihmemaahan vaeltanut puolirampa ei saa senttiäkään. Missäköhän he elävät kylmän talven?

 

Isoa numeroa en ole ikinä ostanut. Pitäisi ostaa. Se on kuitenkin paljon rahaa, kymmenen euroa. Ne Ison numeron myyjät ei saa kaupustella, vain seistä ja pitää lehteä kädessään. Millainenkohan mä olisin itse lehtimyyjänä?

 

Suomessakin näkyy nykyään kahviloissa niitä kerjäläisiä, joilla on tikkukirjaimin saneltu paperin- tai pahvinpala. Että ”olen sokea ja minulla on viisi lasta, tarvitsemme rahaa ruokaan ja lääkkeisiin, jumalan siunausta”. Ennen niitä oli vain ulkomailla. Siellä ne saakin ihan rauhassa kierrellä. Täällä ollaan ihan paskat housuissa siitä, että mitä tilanteelle pitäisi tehdä.

 

Indonesiaksi kerja tarkoittaa työtä.

 

Pitäisikö oviin laittaa sellaiset kyltit, että ei kerjäämistä? Elämähän on toisaalta pelkkää kerjäämistä. Huomion, rahan, työn, rakkauden, seksin. Mitään ei saa annettuna. Vai saako? Onko mikään muka täysin pyyteetöntä? Se on jotenkin niin vaikea uskoa.

 

Kauheen kyyninen musta on tullut. En mä näin viisi vuotta sitten ajatellut. Onko vanheneminen oikeastaan vain sitä, että avoimuus ja naiivius supistuu, sipistyy. Sipilä supistaa. Niin, että jossain vaiheessa ei oikeastaan edes halua ymmärtää. Se on liian raskasta. Oma olo, paras olo.

 

Varpaita kipristää. Olisi pitänyt laittaa vielä talvisaappaat. Miten sitä sokaistuukin auringolle. Että heti kun se helottaa, niin villapaidat kierrätykseen ja shortsiostoksille, jäätelöä pakkasella.

 

Tällaista on vielä pitkälle kesäkuun puoleenväliin. Joka vuosi sama juttu. Samat sääuutiset, sama sää.

 

Luulisi, että ihmiset kyllästyy puhumaan samoista asioista ympäri vuoden. Mua ainakin kyllästyttää ihan helvetisti. Silti ne kelat vaan valtaa mun pään. Mitä enemmän mä niitä mietin, sitä vaikeampaa on niistä päästä eroon. Nyt ne taas pulpahti päähän. Korvamatoja kaikki tyynni.

 

Haluisin välillä vain räjäyttää mun pään. Sitten voisi aloittaa alusta keräämään sinne dataa ja tietoa, tunteita ja rutiineja.

 

Vieläköhän toi miettii, miksi astuin sen kantapäälle?