Federico Fellini, La dolce vita, 1960.
Marcello ja Sylvia, Pietarinkirkko. Fellini: La dolce vita

Jos et ole paikalla, makusi on. Novelli Fellinistä, elokuvasta ja näkemisestä

Novelli
|
Juho Kankaanpää
|

We are not in Paris, hän sanoo, taputtaa selkään ja avaa minulle oven Senaatintorille, jossa lunta sataa niin kuin ämpärit kaatuvat. Juho Kankaanpään novellissa katsotaan tuntematonta katsojaa.

 

Olet tyhjä punainen penkki, jolle istut odottamaan alkua. Seuraamme yhdessä, kuinka kelvoton Marcello kiipeää kohti miehuutensa huippua ja ruotsalaista filmitähteä. Sylvia huutaa Pietarinkirkon portaissa, eikä odota vastausta. Muut miehet luovuttavat yksitellen: ensimmäinen paparazzi laskeutuu hakemaan autostaan lisää filmiä, toinen huohottaa ikkunasyvennyksessä. Mutta Marcello jatkaa pinkomistaan, pyyhkii niskastaan hikeä. Elokuva on Ihana elämä, La dolce vita.

Seuraat, kuinka Fellini karnevalisoi spektaakkelin yhteiskunnan papit ja paparazzit, voimamiehet ja ajantappajat.

Katsot kanssani kymmeniä tunteja Federico Fellinin pitkiä elokuvia, kaksi kertaa viikossa, kello viiden tai yhdeksän näytöksissä. Olemme päättäneet katsoa ne kaikki. Seuraat, kuinka Fellini karnevalisoi spektaakkelin yhteiskunnan papit ja paparazzit, voimamiehet ja ajantappajat. Aina välillä havahdun siihen, että kela katkeaa kesken. Silloin käännän katseeni valkokankaasta ja varmistan. Siellä sinä istut, keskittyneesti vihreässä villapaidassasi.

Olet surumielisen viiksekäs mies. Tai sillä nimellä sinua kutsun. Muuta en sinusta muista: istut aina kaukana ja yksin, laihana. Pukeudut liian isoihin vaatteisiin, mutta et vie paljon tilaa. Hiuksesi ovat leikkaamattomat ja litteät, ja saatat käyttää hävyttömän kultasankaisia silmälaseja. Olet vanha.

 

***

 

Ymmärrät, kuinka elokuvia katsotaan. Ystävät tavataan muualla, eikä yksinolo sinua häiritse. Sinäkin saavut saliin ajoissa ja vähin äänin, tarkkailet katsojien kuhinaa. Heti kun sali alkaa pimetä, menetät kiinnostuksesi muihin.

Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä kirjoittaa, että eurooppalainen elokuva on ikävaihe josta vartutaan pois. Hänen mielestään vanhana alkaa kaivata pehmeitä penkkejä ja helppoja loppuja, mitä en usko, sillä sinä istut täällä edelleen.

Joskus nouset jo kesken lopputekstien, usein pysyt paikallasi valojen syttymiseen asti. Mutta kun lähdet, lähdet kiireesti, kaulahuivi vielä kiristämättä; aivan kuin pelkäisit, että hidastelu olisi tärkeämmästä pois. Et koskaan puhu näkemistäsi elokuvista.

Joskus jään norkoilemaan ulko-ovelle, jossa katsojat ojentelevat itseään ja polttavat rivissä tupakkaa. Sinä olet aina jo mennyt. Lopulta lähden kävelemään kotiin ja pidän elokuvasta kiinni.

 

***

 

Pian tapaan sinut lähes kaikissa elokuvanäytöksissä, ja jos et ole paikalla, makusi on. Olemuksessasi on jotain rauhoittavaa.

Näen Woody Allenin uuden hupsun, joka kuvittaa aikaa, jollaista ei ole koskaan ollut muualla kuin ohjaajan mielessä. Allen sentimentalisoi historian rutinoituneesti ja ehkä siksi onnistuu tiristämään tunteen.Ymmärrän, miksi et ole salissa.

Muistan elokuvasta vain sen, että se loppuu: eteisessä ulko-oven luona mies suoristaa kävelykeppiään. We are not in Paris, hän sanoo, taputtaa selkään ja avaa minulle oven Senaatintorille, jossa lunta sataa niin kuin ämpärit kaatuvat. 

Ystäväni nauraa edelleen, mutta vaiteliaammin: hänestä sattuma on pelottava.

Talvella istun kauppakeskuksessa kahvilla vanhan koulukaverini kanssa. Suuret lasisermit leikkaavat hälyä, mutta eivät tarpeeksi. Siksi kaiuttimista soitetaan iloista viihdemusiikkia, sellaista mistä Ihanan elämän Marcello ärsyyntyy rantaravintolassa. Tarjoilijat haluavat kotiin.

Kerron sinusta kaverilleni, sillä olet tosi ja hauska tarina. Sinulla on ainakin yhtä hyvä maku kuin minulla, vitsailen.

Siinä samassa huomaan sinut. Istut yksin ja kylmissäsi nurkkapöydässä ja juot teetä. Tämä paikka ei ole lainkaan tyylisesi. Ystäväni istuu sinuun selin, joten pyydän häntä kääntymään huomaamattomasti. Hän katsoo viiksiäsi. Ystäväni nauraa edelleen, mutta vaiteliaammin: hänestä sattuma on pelottava. En pysty enää keskittymään keskusteluun, vaan jään seuraamaan liikkeitäsi.

Ehkä aistit kiihtymyksemme, sillä pian puet sormikkaasi ja katoat kiireesti. Et katso kertaakaan meihin päin.

 

***

Näen sinut arkisena lauantaipäivänä keskustan taidenäyttelyssä. Seisot yleisömeren keskellä ja tutkit teosluetteloa totisesti. Minusta tuntuu, etten näe sinua koskaan liikkeessä: olet aina paikoillasi tai juuri lähdössä.

Mitä sinä näyttelyssä katsot? 

Haluat nähdä ihmisiä, mutta näetkin elokuvia.

Museoihin mennään naisten takia, sanoo ystäväni, joka pitää Mestari Eckhartin saarnoista ja formulakilpailuista. Katsomaan muita ihmisiä, hän tarkentaa.

Tai itseämme, ajattelen, mutta ääneen en sitä sano.

Ystäväni kiertää kaupungin gallerioita nauraen. Hän pöyristyy nykytaiteesta ja leppyy nopeasti, laskee taiteilijoista leikkiä galleristien kanssa ja jututtaa muita vieraita. Hän jättää nimensä aina vieraskirjaan. 

Ehkä ystäväni on oikeassa. Usein muistan teoksia paremmin selät maalauksien edessä. Ehkä sinä haluat puhua, mutta menet museoon. Haluat nähdä ihmisiä, mutta näetkin elokuvia. Haluat koskettaa, mutta elokuva koskettaa sinua. 

 

***

Sali on pieni, oikeastaan vain katutason huone, joka eristetään naulakoista verhoilla. Kuulet jokaisen nielaisun ja hikitipan. Näyttelijöitä on kolme, melkein liikaa. Istut lähempänä kuin koskaan, muutaman penkkirivin päässä, mutta pysyt silti epätarkkana, ohuena.

Katsomme, kuinka Marguerite Duras’n tekstit miehitetystä Pariisista muuttuvat teatteriksi. Väliajalla tilaat kaakaon, mikä tekee minuun vaikutuksen. Puhaltelet kuumaa juomaasi ja vaihdat muutaman ystävällisen sanan kassamyyjän kanssa. Välissämme on hälyä, mutta näen, kuinka suusi liikkuu. En ole koskaan kuullut ääntäsi. Käyn hengittämässä talvi-ilmaa Vironkadulla. 

En kuule enää Durasia, kuulen yskän.

Toisessa näytöksessä odotamme, että Robert L. palaisi keskitysleiriltä Pariisiin. Lopulta lavalle tuodaan se, mitä hänestä on jäljellä, sideharsoon muumioitu sodan raato. Katsot, kuinka ”hänelle syötetään kullankeltaista velliä, sylivauvojen velliä, joka tuli hänestä ulos tumman vihreänä kuin suolieju”. 

Eturivin rouva saa valtavan yskänkohtauksen. Olet varma, että pian rouva oksentaa. Mitä enemmän Robert L. korisee, sitä enemmän nainen yskii. Näyttelijät voivat vain jatkaa, kolmannella rivillä istuva Ismo Alanko pidättelee nauruaan. En kuule enää Durasia, kuulen yskän.

Lopulta rouvan on lähdettävä pois. Hän köhii kuin olisi pidätellyt Tuskaansa vuosia; vaivalloisesti hän nilkuttaa läpi lavan, yrittää avata verhoa ja sulkeutuu lopulta naistenhuoneeseen. Kuulet silti yskän, vaimeana ja kaakeleista kaikuisena, sillä seinät eivät ole paksut. Kuhina leviää koko pieneen katsomoon, mutta sinä et naura. Katsot esitystä niin kuin aina.

Kun näyttelijät vihdoin kumartavat, rouva kömpii ovelle taputtamaan ja pyyhkii nenäliinalla otsaansa. 

 

***

 

Palatessani yöllä elokuvista kävelen siltoja ja mietin sinua. Joskus suunnittelen esittäytyväni: kättelisin ja kertoisin nimeni, sanoisin jotain leikkisää Fellinin Satyriconista ja sen lavasteista. Sitten ymmärrän, että se olisi turhaa. Tunnemme jo toisemme. 

Jokaviikkoinen Fellinini alkaa kuitenkin turhauttaa: istua vain paikoillaan ja katsoa liikettä! Elokuva on liikettä ilman vaaraa. Sitä paitsi en ole enää varma, milloin Fellini satirisoi ja milloin ihailee. Olen liian kärsimätön, jotta voisin nähdä elokuvissa muuta kuin menettämiäni mahdollisuuksia. Ehkä sinäkin menet elokuviin katsomaan, mitä voisit tehdä, jos et menisi elokuviin. 

Elokuva on liikettä ilman vaaraa.

Tai sitten keräät elokuvia ja taidekokemuksia niin kuin yksi Risto olutpulloja. Hän säilyttää tyhjiä pulloja autotallin hyllyillä siisteissä riveissä. Vaikka ei niitä saa mukaansa.

Olet aina halveksinut kohtuukäyttäjiä: niitä jotka maistelevat lukuromaanin tai pikkujouluteatterin ja menevät sitten nukkumaan. Kävisivät elokuvissa useammin – tai hankkisivat dvd:n –,  jos heillä olisi vain aikaa. Kun käy jääkaapilla, on paras kaataa kunnolla. Mutta entä jos katsot itsesi pöydän alle?

 

***

Muutan toiseen kaupunkiin, enkä näe sinua vuosiin. Katson vähemmän elokuvia kuin ennen, mutta kerran yritän Ihanaa elämää uudelleen. Ymmärrän, että esteetikkonakin Fellini on ankara: kauneus painaa kuin märkä talvitakki. Jo kahdenkymmenen minuutin jälkeen minun on painettava pausea. Tuijotan Pietarinkirkkoon pysäytettyä Marcelloa ja haluaisin kaataa itseni lumihankeen. 

Vasta nyt tajuan Fellinin elokuvien paradoksin: vaikka päähenkilöt liikkuvat kuinka paljon tahansa, epätoivoisesti, jatkuvasti – juhlivat, harrastavat seksiä, kiipeilevät kirkontorneissa ja ajavat skoottereilla –, heidän elämänsä jähmettyy paikoilleen. Olenkin ihmetellyt, miten olet aikaisemmin pystynyt katsomaan niin paljon elokuvia, saarnoista ja formuloista pitävä ystäväni sanoo.

Tuijotan Pietarinkirkkoon pysäytettyä Marcelloa ja haluaisin kaataa itseni lumihankeen. 

Sitten näen sinut, varoittamatta! Kävelen entisessä kotikaupungissani, jossa pyöräilet ohitseni hyväntuulisesti nahkatakissa. En ole enää varma, onko sinulla koskaan ollut viiksiä. Näytät nopealta, nuoremmalta ja onnelliselta, mutta sinä se olet. Epäilen muistikuviani.

Päätän kertoa sinusta vielä kerran, saathan yleensä ihmiset nauramaan. Kuvailen uudelle tutulleni, kuinka sinua ja minua yhdistävät samat kuvat ja hukatut tunnit. Rooma! Eerikinkatu! Maku! Mainokset! Ja tietysti pitkästyminen ja valtava odotus, elokuvan alun tai lopun; toive siitä että jotain tapahtuisi. 

Tuttua ei naurata. Hän katsoo minua silmiin ja kysyy noin vain, häpeilemättä: pelkäänkö, että minusta tulee vanhana sinä?

Siihen en osaa sanoa mitään.

 

 

Novelli on alunperin ilmestynyt Nuoren Voiman Talvipallo-numerossa (5-6/2018).