Basil Gloo, Flickr
valokuva, jossa nainen pitelee lasikuulia silmiensä edessä

Kissaihminen

Novelli
|
Kristen Roupenian
|

Margot tapasi Robertin keskiviikkoiltana syyslukukauden lopussa. Hän oli töissä keskustan boheemin elokuvateatterin kioskilla, kun mies käveli sisään ja osti isot popcornit ja punaista kierrelakua.

”Onpa… kiinnostava valinta”, Margot sanoi. ”En usko ikinä myyneeni punaista kierrelakua.”

Asiakkaiden kanssa flirttailu oli tapa, jonka hän oli aloittanut aiemmin baristana työskennellessään, koska siten sai lisää tippiä. Elokuvateatterissa ei kerääntynyt tippiä, mutta työ oli tylsää ja hänestä Robert oli ihan söpö. Ei niin söpö, että Margot olisi vaikkapa mennyt tämän juttusille bileissä, mutta jos mies olisi istunut vastapäätä tylsällä kurssilla, Margot olisi voinut kehitellä etäihastuksen – vaikka hän olikin melko varma, että Robert oli jo valmistunut yliopistosta, ja oli siis vähintään kaksikymmentäviisi. Robert oli pitkä, siitä Margot piti, ja hän näki tatuoinnin reunan kurkistavan ylös käärityn hihan alta. Mutta mies oli myös pulskanlainen, parta oli vähän liian pitkä, ja olkapäät kiertyivät eteen, ikään kuin hän olisi suojellut jotain.

Robert ei huomannut flirttiä. Tai jos huomasi, hän näytti sen vain astumalla taaksepäin, ikään kuin olisi halunnut saada Margotin kurottamaan itseään kohti, yrittämään vähän kovemmin. ”Aivan”, hän sanoi. ”Okei sitten.” Hän laittoi vaihtorahat taskuunsa.

Mutta seuraavalla viikolla hän tuli uudestaan elokuviin ja osti toisen laatikollisen punaista kierrelakua. ”Kehityt työssäsi”, hän kertoi Margotille. ”Onnistuit olemaan loukkaamatta minua tällä kertaa.”

Margot kohautti olkiaan. ”Olenkin saamassa ylennyksen”, hän sanoi.

Elokuvan jälkeen Robert tuli takaisin. ”Kiskatyttö, anna puhelinnumerosi”, hän sanoi, ja Margot antoi, yllättäen itsensäkin.

 

 

Pienestä lakukommentista kasvoi seuraavien viikkojen aikana taidokas vitsien rakennelma, jonka osat kehittyivät ja muuttuivat niin nopeasti, että Margotilla oli välillä vaikeuksia pysyä perässä. Robert oli nokkela, ja Margotin täytyi pinnistellä tehdäkseen häneen vaikutuksen. Pian Margot huomasi, että Robert vastasi hänen viesteihinsä aina heti, mutta jos Margot ei vastannut muutaman tunnin sisällä, Robertin seuraava viesti oli aina lyhyt ja toteava. Margotin täytyi aloittaa keskustelu aina uudelleen, ja joka kerta hän teki niin. Muutaman kerran Margotin huomio oli muualla päivän tai pari ja hän mietti, kuolisiko keskustelu täysin, mutta keksi kuitenkin jotain hauskaa kerrottavaa tai näki netissä keskusteluun liittyvän kuvan, ja he aloittivat taas. Hän ei edelleenkään tiennyt paljoa Robertista, koska he eivät puhuneet henkilökohtaisuuksia, mutta kun muutama perättäinen läppä onnistui, tunne oli riemukas, kuin he olisivat tanssineet yhdessä.

Eräänä iltana lukuviikolla Margot valitteli, että kaikki yliopiston ruokalat olivat kiinni, eikä huoneessa ollut ruokaa kämppiksen tyhjennettyä Margotin välipalavaraston, jolloin Robert tarjoutui ostamaan punaista kierrelakua häntä ravitakseen. Margotin oli pakko opiskella, joten hän torjui tarjouksen nokkelalla vitsillä, mutta mies sanoi: ”Ei, olen tosissani, älä pelleile, tule heti”, joten Margot veti takin pyjaman päälle ja tapasi hänet 7-Elevenissä.

Kello oli melkein yksitoista. Robert tervehti Margotia arkisesti, aivan kuin he näkisivät joka päivä, ja vei hänet sisälle valitsemaan iltapalaa. Kaupassa ei ollut kierrelakua, joten hän osti Margotille kirsikkakola-Slurpeen, pussin doritoksia ja tupakoivaa sammakkoa esittävän koristesytkärin.

”Kiitos lahjoista”, Margot sanoi ulkona. Robertilla oli korviin asti ylettyvä kaniininkarvahattu ja paksu, vanhanaikainen toppatakki. Margotin mielestä mies näytti hyvältä, joskin vähän tyhmältä: hattu korosti metsurimaista olemusta, ja raskas takki piilotti mahan ja surullisesti painuneet olkapäät.

”Ole hyvä, kiskatyttö”, Robert sanoi, vaikka tietysti tiesi jo Margotin nimen. Margot epäili Robertin aikovan suudella häntä ja oli valmis välttämään sen tarjoamalla poskensa, mutta sen sijaan Robert otti häntä käsivarsista ja pussasi hellästi otsalle, aivan kuin Margot olisi jotain kallisarvoista. ”Opiskele hyvin, kultanen”, hän sanoi. ”Nähdään pian.”

Kävellessään takaisin opiskelija-asuntolaan Margot täyttyi säkenöivästä keveydestä, jonka tiesi orastavan ihastuksen merkiksi.

Margot lähti loman ajaksi kotiin, mistä tekstasi lakkaamatta vitsejä ja kuulumisia Robertille ja mies vastaili samalla mitalla. He alkoivat toivottaa toisilleen hyvää huomenta ja hyvää yötä, ja jos Robert ei vastannut välittömästi Margotin kysymykseen, tämä tunsi levotonta kaipausta. Hän sai tietää, että Robertilla oli kaksi kissaa, Mu ja Yan, ja yhdessä he kehittivät monimutkaisen tilanteen, jossa Margotin lapsuuden kissa, Pita, lähetteli flirttailevia tekstiviestejä Yanille, mutta puhuessaan Mulle Pita oli jäykkä ja kylmä, koska oli kateellinen Mun ja Yanin suhteesta.

”Miksi tekstailet koko ajan?” Margotin isäpuoli kysyi illallisella. ”Tapailetko jotakuta?”

”Kyllä”, Margot sanoi. ”Hänen nimensä on Robert ja tapasimme elokuvateatterissa. Olemme rakastuneita ja menemme luultavasti naimisiin.”

”Hmm”, isäpuoli sanoi. ”Kerro, että meillä on vähän kysyttävää.”

”Vanhemmat kyselevät susta”, Margot tekstasi, ja Robert vastasi sydänsilmähymiöllä.

 

 

Palatessaan kampukselle Margot oli innoissaan Robertin näkemisestä, mutta miestä oli yllättävän vaikea saada kiinni. ”Sori, kiire viikko töissä”, hän vastasi. ”Lupaan, että nähdään pian.” Margot ei pitänyt tästä. Tuntui, kuin suhteen dynamiikka olisi muuttunut hänelle epäedulliseksi, ja kun Robert viimein pyysi häntä elokuviin, Margot suostui heti.

Robertin ehdottama elokuva pyöri teatterissa, jossa Margot työskenteli, mutta Margot ehdotti, että he menisivät isoon elokuvakeskukseen keskustan ulkopuolella; opiskelijat eivät juurikaan käyneet siellä, koska sinne piti mennä autolla. Robert tuli hakemaan häntä mutaisella valkoisella Civicillä, jonka mukitelineistä pursusi karkkipapereita. Hän oli ajaessaan hiljaisempi kuin Margot oli odottanut, eikä juurikaan katsonut häneen. Parissa minuutissa Margot vaivaantui pahasti ja tajusi moottoritieliittymässä, että Robert voisi ajaa jonnekin ja raiskata ja murhata hänet – eihän hän tiennyt miehestä mitään.

Margotin pyöritellessä ajatusta Robert sanoi: ”Älä huoli, en murhaa sinua”. Margot mietti, oliko epämukavuus autossa hänen oma vikansa, koska hän säikkyi ja kiemurteli kuin tyttö, joka ajattelee tulevansa murhatuksi aina treffeille lähtiessään.

”Se on ok – saat murhata, jos haluat”, hän sanoi, ja Robert nauroi ja taputti hänen polveaan. Mutta mies oli silti hermostuttavan hiljainen, ja kaikki Margotin eloisat keskusteluyritykset tyssäsivät kuin seinään. Elokuvateatterin tiskillä Robert vitsaili kassalle punaisesta lakusta, mutta vitsi oli huono ja nolotti kaikkia, eniten Margotia.

Elokuvan aikana hän ei pitänyt Margotia kädestä tai nostanut kättään tytön hartioille, joten heidän palatessaan parkkipaikalle Margot oli melko varma, että Robert oli muuttanut mieltään hänen suhteensa. Margotilla oli yllään leggingsit ja collegepaita, ehkä se oli syy. Hänen kiivetessään autoon Robert oli sanonut: ”Mukavaa, että pukeuduit minua varten”. Margot oli pitänyt sitä vitsinä mutta ajatteli nyt, että oli saattanut loukata miestä vaikuttamalla siltä, ettei ottanut treffejä tosissaan, tai jotain. Robertilla oli päällään khakit ja kauluspaita.

”No, haluatko mennä yksille?” Robert kysyi heidän palatessaan autolle, ikään kuin kohtelias käytös olisi ollut hänen velvollisuutensa. Margotista vaikutti, että Robert odotti kieltävää vastausta, ja kun saisi sen, eivät he sen jälkeen enää puhuisi. Se suretti häntä, ei siksi, että hän halusi jatkaa ajanviettoa Robertin kanssa, vaan koska hänen odotuksensa miehen suhteen olivat lomalla olleet niin korkeat, ettei niiden nopea mureneminen tuntunut reilulta.

”No, jos yksille?” Margot sanoi.

”Jos haluat”, Robert sanoi.

”Jos haluat” oli niin epämiellyttävä vastaus, että Margot istui autossa hiljaa, kunnes Robert tökkäsi hänen jalkaansa ja sanoi: ”Miksi murjotat?”

”En murjota”, Margot sanoi. ”Väsyttää.”

”Voin viedä sinut kotiin.”

”Ei, yhdet tekisi hyvää, tuon elokuvan jälkeen.” Vaikka Robertin valitsema elokuva oli pyörinyt isossa elokuvateatterissa, oli se masentava draama holokaustista, niin sopimaton ensimmäisille treffeille, että Robertin ehdottaessa sitä Margot oli sanonut: ”Lol ootsä varma”. Robert oli vitsaillut olevansa pahoillaan väärästä arviosta Margotin maun suhteen ja voivansa viedä hänet katsomaan romanttista komediaa.

Mutta nyt, Margotin kommentoidessa elokuvaa, Robert säpsähti, ja Margotille valkeni täysin eri tulkinta illan tapahtumista. Robert oli ehkä yrittänyt tehdä vaikutuksen ehdottamalla holokaustielokuvaa, koska ei ollut ymmärtänyt, että elokuva holokaustista ei ollut sellainen “vakava” elokuva, jolla tehdään vaikutus boheemissa elokuvateatterissa työskentelevään ihmiseen, jollaisena Robert luultavasti piti häntä. Margot ajatteli, että ”Lol ootsä varma” oli ehkä ollut loukkaava viesti, joka oli pelottanut Robertia ja tehnyt tämän olon epämukavaksi. Ajatus mahdollisesta haavoittuvaisuudesta kosketti Margotia, ja hän tunsi enemmän sympatiaa Robertia kohtaan kuin koko iltana.

Kun Robert kysyi, mihin hän halusi mennä yksille, Margot ehdotti baaria, jossa yleensä kävi, mutta Robert irvisti, kutsui sitä opiskelijaghetoksi, ja sanoi vievänsä hänet johonkin parempaan paikkaan. He menivät baariin, jossa Margot ei ollut koskaan käynyt, se oli underground-henkinen salakapakkamainen paikka, jonka olemassaolosta ei ilmoittanut yksikään kyltti. Sisään täytyi jonottaa, ja heidän odottaessaan Margot alkoi hermostua miettiessään, miten kertoisi Robertille sen, mitä kertoa täytyi, muttei keksinyt, joten hän ojensi henkilökorttinsa suoraan portsarille tämän pyytäessä sitä. Portsari vilkaisi korttia ja ilmoitti omahyväisesti virnistäen: ”Juu, ei”. Hän pyysi Margotia siirtymään osoittaen takana jonottavia ihmisiä.

Robert oli mennyt sisään edeltä, eikä huomannut, mitä tapahtui. ”Robert”, Margot sanoi hiljaa. Robert ei kääntynyt. Viimein joku, joka oli kiinnittänyt huomiota tilanteeseen, koputti miestä olalle ja osoitti hylättynä kävelytiellä seisovaa Margotia.

Margot oli hämillään Robertin kävellessä takaisin. ”Anteeksi!” Margot sanoi. ”Nolottaa.”

”Minkä ikäinen olet?” Robert kysyi vaativasti.

“Kaksikymmentä”, Margot sanoi.

“Aa”, Robert sanoi. “Luulin, että sanoit olevasi vanhempi.”

“Kerroin kyllä, että olen toisen vuoden opiskelija!” Margot sanoi. Oli tarpeeksi noloa seistä baarin ulkopuolella sen jälkeen, kun oli tullut torjutuksi kaikkien edessä, ja nyt Robert katsoi häneen aivan kuin Margot olisi tehnyt jotain väärää.

”Mutta pidit – miksi sitä sanotaan? Sen välivuoden”, Robert intti, ikään kuin kyseessä olisi väittely, jonka hän voisi voittaa.

”En tiedä, mitä sanoisin”, Margot sanoi avuttomasti. ”Olen kaksikymmentä.” Ja sitten, kuin ilman syytä, hän tunsi kyyneleiden pistelevän silmissään, koska jostain syystä kaikki oli mennyt pieleen eikä hän voinut ymmärtää, miksi kaikki oli niin vaikeaa.

Mutta jotain taianomaista tapahtui Robertin nähdessä Margotin kasvojen rypistyvän. Kaikki jännitys hävisi miehestä, hän suoristui ja levitti karhumaiset kätensä Margotin ympärille. ”Voi kulta”, hän sanoi. ”Kaikki okei, kaikki hyvin. Älä sure.” Margot antoi Robertin sulkea hänet syliinsä, ja hänet valtasi sama tunne kuin silloin 7-Elevenin ulkopuolella – että hän oli hento, kallisarvoinen asia, jonka Robert pelkäsi rikkovansa. Mies suuteli hänen päälakeaan, ja Margot nauroi ja pyyhki kyyneleensä.

”En voi uskoa, että itken siksi, etten päässyt baariin”, hän sanoi. ”Pidät sitä varmaan idioottimaisena.” Mutta Margot näki, kuinka kiinteästi Robert katseli häntä ja tiesi, ettei mies ajatellut niin. Hän saattoi nähdä itsensä Robertin silmin, kauniina, hymyilemässä kyyneleet valuen katuvalojen liidunvalkoisessa loisteessa, kun lumihiutaleet putoilivat hiljaa maahan.

Sitten Robert suuteli oikeasti, huulille. Hän otti Margotista kiinni sattumanvaraisesti syöksähtäen ja käytännössä valutti kielensä alas hänen kurkustaan. Se oli hirveä suudelma, järkyttävän huono, ja Margotin oli vaikea uskoa, että aikuinen mies saattoi suudella niin huonosti. Se oli kauheaa, mutta kuitenkin hän tunsi taas hellyyttä miestä kohtaan: vaikka mies oli vanhempi, Margot tiesi jotain, mitä tämä ei tiennyt.

Kun Robert oli lopettanut suutelemisen, hän otti Margotia tiukasti kädestä ja johdatti hänet toiseen baariin, jossa oli biljardipöytä ja flippereitä ja sahanpurua lattialla eikä ketään ovella tarkastamassa henkkareita. Yhdessä loosissa istui jatko-opiskelija, joka oli fuksivuonna ollut Margotin apuopettaja englannissa.

”Haluaisitko kossuvissyn?” Robert kysyi, ja Margot ajatteli sen olevan ehkä vitsi yliopistotyttöjen drinkkimausta, vaikka Margot ei ollut koskaan juonut kossuvissyä. Hän hermostui vähän ajatellessaan tilaamista: paikoissa, joissa hän yleensä kävi, tarkastettiin henkkarit ainoastaan tiskillä, joten 21-vuotiaat tai ne, joilla oli hyvät väärennökset, kantoivat kannullisen P.B.R:ää tai Bud Lightia pöytään jakaakseen sen muiden kanssa. Hän ei tiennyt, pilkkaisiko Robert näitä olutmerkkejä, joten hän sanoi vain: ”Otan oluen.”

Robert oli paljon rennompi juomat edessään ja suudelma takanaan ja ehkä myös siksi, että Margot oli itkenyt, ja mies muistutti enemmän sitä nokkelaa tyyppiä, jonka Margot tunsi tekstareista. Keskustelun aikana Margot tuli koko ajan varmemmaksi siitä, että se, minkä hän oli tulkinnut vihaisuudeksi tai tyytymättömyydeksi, olikin ollut hermostuneisuutta, pelkoa siitä, ettei Margotilla ollut hauskaa. Robert palasi jatkuvasti Margotin ensimmäiseen vähättelevään kommenttiin elokuvasta, laukoen sitä hipovia vitsejä Margotin reaktiota tarkkaillen. Robert kiusoitteli Margotia tämän ylevästä mausta ja sanoi, että häneen oli niin vaikea tehdä vaikutus runsaiden elokuvaopintojen vuoksi, vaikka Robert tiesi, että Margot oli käynyt vain yhden kesäkurssin elokuvatutkimusta. Hän vitsali, kuinka Margot ja muut boheemin elokuvateatterin työntekijät luultavasti kerääntyivät pilkkaamaan valtavirtaelokuvateatterissa käyviä ihmisiä, joille ei edes tarjoiltu viiniä ja jotka katsoivat leffoja IMAX 3-D:nä.

Margot nauroi kaikille vitseille, jotka pilailivat kuvitteellisen elokuvasnobin kustannuksella, vaikka ne eivät tuntuneetkaan reiluilta, koska juuri hän oli ehdottanut, että he menisivät isoon elokuvakeskukseen. Mutta tarkemmin ajatellen, ehkä sekin oli loukannut Robertin tunteita. Margot luuli tehneensä selväksi, ettei halunnut mennä treffeille samaan paikkaan, jossa työskenteli, mutta ehkä Robert oli ottanut asian henkilökohtaisemmin, ehkä hän epäili, että Margotia hävetti tulla nähdyksi hänen kanssaan. Margot ajatteli, että oli alkanut ymmärtää miestä – Robert oli hyvin herkkä, helposti haavoittuva. Hän tunsi olevansa lähempänä Robertia, ja myös voimakkaampi, koska kun hän tiesi, miten satuttaa, hän tiesi myös, miten miehen voisi rauhoittaa. Margot kyseli paljon kysymyksiä elokuvista, joista Robert piti, ja puhui itseään vähätellen boheemin elokuvateatterin elokuvista, jotka olivat hänestä tylsiä ja käsittämättömiä. Hän kertoi, kuinka muut elokuvateatterin työntekijät tekivät hänet levottomaksi ja kuinka hän pelkäsi joskus, ettei ollut tarpeeksi fiksu muodostaakseen omia mielipiteitä mistään. Se tehosi Robertiin välittömästi, ja Margotista tuntui, kuin hän olisi silittänyt isoa, säikkyä eläintä, hevosta tai karhua, neuvokkaasti suostutellut sitä syömään kädestään.

Kolmanteen olueen mennessä Margot mietti, millaista seksi Robertin kanssa olisi. Se olisi varmaan kuten suudelma, kömpelöä ja liiallista, mutta Margot tunsi alavatsassaan vihlaisevan halun, kuin kuminauhan selkeän ja kivuliaan napsahduksen, kuvitellessaan, kuinka innostunut Robert olisi, kuinka nälkäinen ja näyttämisen haluinen.

Juotuaan oluet Margot sanoi uskaliaasti: ”No, pitäisikö lähteä?”. Robert vaikutti loukkaantuneelta, aivan kuin ajattelisi Margotin lopettavan treffit lyhyeen, mutta Margot otti häntä kädestä kiinni ja veti ylös. Sekä oivallus Robertin kasvoilla tämän tajutessa, mistä oli kyse että kuuliainen seuraaminen saivat aikaan uuden kuminauhan napsahduksen, jota kumma kyllä vahvisti Robertin liukas käsi hänen kädessään.

Ulkona Margot tuppautui suudeltavaksi, mutta hänen yllätyksekseen Robert suukottikin vain lyhyesti suulle ja sanoi syyttävästi: ”Olet humalassa.”

”Enkä ole”, Margot sanoi, vaikka oli. Hän työntyi Robertia vasten ja tunsi olonsa pikkuruiseksi tämän vierellä. Robert huokaisi syvään vavisten, aivan kuin Margot olisi jotain liian kirkasta ja kivuliasta katsottavaksi, ja Margotista oli kiihottavaa tuntea olevansa vastustamaton houkutus.

”Vien sinut kotiin, höyhensarjalainen”, Robert sanoi paimentaen Margotin autolle. Sisällä Margot nojautui Robertiin ja sai miehen suutelemaan tavalla, josta piti, pehmeämmin, vetäytymällä kevyesti taaksepäin kun Robert työnsi kielensä liian syvälle hänen kurkkuunsa. Pian hän istui hajareisin Robertin päällä ja tunsi erektion, kuin puupalikan, kiristävän housujen kangasta. Aina sen pyörähtäessä Margotin lantion alla Robert päästi korkeita lepattavia voihkaisuja, joita Margot ei voinut kuin pitää vähän turhan melodramaattisina. Yhtäkkiä mies työnsi hänet pois päältään ja käänsi avainta virtalukossa.

”Teinimäistä etupenkillä pussailua”, hän sanoi tympääntynyttä esittäen. ”Luulin, että olet liian vanha siihen, olethan kaksikymmentä.”

Margot näytti kieltä. ”No, mihin haluat mennä?”

”Sinun luoksesi?”

”Öh, se ei varmaan toimi. Kämppikseni vuoksi?”

”Ah, totta. Asut asuntolassa”, Robert sanoi, aivan kuin Margotin pitäisi olla siitä pahoillaan.

”Missä asut?” Margot kysyi.

”Asun talossa.”

“Voinko… tulla käymään?” 

“Voit.”

 

 

Talo sijaitsi kauniilla puutaloalueella melko lähellä kampusta, ja sen oviaukon ympärillä riippui pirteä valosarja. Ennen kuin Robert nousi autosta, hän sanoi synkästi, kuin varoittaen: ”Minulla on kissoja. Että tiedät.”

”Tiedän”, Margot sanoi. ”Me tekstailtiin niistä, muistatko?”

Aika tuntui naurettavan pitkältä, kun Robert sähläsi avaimiensa kanssa ovella ja kirosi puoliääneen. Margot silitti hänen selkäänsä keventääkseen ilmapiiriä, mutta se vaikutti hermostuttavan miestä vielä enemmän, joten hän lopetti.

”No. Tämä on taloni”, Robert sanoi ilmeettömästi työntäessään oven auki.

Huone oli hämärästi valaistu ja täynnä tavaroita, jotka aluksi vaikuttivat oudoilta mutta muuttuivat tutuiksi Margotin silmien tottuessa valaistukseen. Robertilla oli kaksi täyttä kirjahyllyä, hyllyllinen vinyyleitä, kokoelma lautapelejä ja paljon taidetta – tai ainakin julisteita, jotka oli kehystetty, eikä vain kiinnitetty seinään teipillä tai nastoilla.

”Pidän siitä”, Margot sanoi tosissaan, ja tunsi olevansa helpottunut. Hän tajusi, ettei ollut koskaan mennyt kenenkään taloon harrastamaan seksiä. Hän oli tapaillut vain ikäisiään poikia, ja kämppisten vuoksi oli aina täytynyt hiiviskellä ympäriinsä. Oli uutta ja jollain tapaa pelottavaa olla kokonaan jonkun toisen maaperällä. Robertin koti todisti, että heillä oli ainakin laajassa mielessä yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten taide, pelit ja kirjat. Se oli Margotille rauhoittava merkki, joka vahvisti hänen päätöstään.

Margot huomasi, että samaan aikaan kun hän mietti tätä, Robert katsoi häntä kiinteästi, tutkien huoneen tekemää vaikutelmaa. Ja, aivan kuin pelko ei olisi ollut valmis päästämään häntä otteestaan, Margotin mielessä kävi, ettei huone ehkä ollutkaan huone vaan ansa, jonka tarkoitus oli hämätä hänet pitämään Robertia kaltaisenaan tavallisena ihmisenä, vaikka todellisuudessa talon muut huoneet olivat tyhjiä tai täynnä kauhuja: ruumiita, kidnapattuja ihmisiä tai kahleita. Mutta sitten Robert suuteli Margotia heittäen hänen laukkunsa ja takkinsa sohvalle. Mies alkoi sysiä Margotia kohti makuuhuonetta, kourien takapuolta ja käpälöiden rintoja samalla innolla ja kömpelyydellä kuin suutelikin.

Vaikka makuuhuone olikin olohuonetta tyhjempi, ei se tyhjä ollut: Robertilla ei ollut sänkyä, ainoastaan runkopatja lattialla ja petauspatja sen päällä. Robert joi lipaston päällä olevasta viskipullosta kulauksen, antoi viskin Margotille, polvistui lattialle ja avasi läppärin. Margot hämmentyi, kunnes tajusi, että Robert halusi laittaa musiikkia soimaan.

Margot istui sängyllä, kun Robert riisui paitansa ja avasi housunsa ja veti ne nilkkoihin. Sitten, tajutessaan että kengät olivat vielä jalassa, hän kumartui riisumaan niitä. Margot säpsähti katsoessaan hankalasti kumartunutta miestä, jonka maha oli paksu ja pehmeä ja karvan peittämä. Mutta ajatus siitä, mitä vaatisi lopettaa se, minkä hän oli itse aloittanut, oli ylivoimainen. Se vaatisi mahdottomalta tuntuvan määrän tahdikkuutta ja hellyyttä. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi pelännyt Robertin pakottavan hänet tekemään jotain vastoin tahtoaan, mutta keskeyttäminen nyt, kun Margot oli tehnyt niin paljon asioiden kuljettamiseksi eteenpäin, saisi hänet vaikuttamaan hemmotellulta ja oikukkaalta, ikään kuin hän olisi ravintolassa ruuan tultua muuttanut mielensä ja lähettänyt lautasen takaisin.

Margot yritti nujertaa vastentahtoisuutensa hörppäämällä viskiä, mutta kun Robert kaatui hänen päälleen valtavia, sotkuisia suudelmia jakaen ja liikuttaen kättään mekaanisesti rintojen yli ja alas haaroväliin kuin kieroutunutta ristinmerkkiä tehden, Margotilla alkoi olla vaikeuksia hengittää eikä hän uskonut sittenkään pystyvänsä siihen kaikkeen.

Kiemurtelu pois miehen alta ja hajareisin hänen päälleen asettuminen auttoivat, samoin kuin silmien sulkeminen ja Robertin 7-Elevenin edessä antaman otsasuudelman ajatteleminen. Tästä rohkaistuneena Margot veti paitansa pois. Robert ojensi kätensä ja pyöräytti rinnan ulos rintaliiveistä niin, että se törrötti puoliksi ulkona kupista ja pyöritteli nänniä peukalonsa ja etusormensa välissä. Se oli epämukavaa, joten Margot nojasi eteenpäin työntäen itsensä Robertin käteen. Robert ymmärsi vihjeen ja yritti avata rintaliivejä, muttei saanut hakasta toimimaan, ja miehen ilmeinen turhautuminen muistutti ponnistelua avainten kanssa. Lopulta hän käski: ”Riisu ne”. Margot totteli.

Robertin kasvoilla oli liioiteltu versio ilmeestä, jonka Margot oli nähnyt kaikilla niillä miehillä, joiden kanssa oli ollut alasti. Ei niitä montaa ollut – kuusi yhteensä, Robert lisättynä seitsemän. Hän näytti typerältä, mielihyvästä pökertyneeltä kuin maidosta juopunut vauva, ja Margot ajatteli rakastavansa juuri tästä seksissä eniten: miestä paljastettuna tuolla tavoin. Robert selvästi tarvitsi häntä enemmän kuin kukaan toinen, vaikka oli vanhempi ja varmaankin nähnyt enemmän rintoja, enemmän kehoja kuin muut – mutta ehkä se oli tärkeää Robertille, että Robert oli vanhempi ja hän nuorempi.

Heidän suudellessaan Margot huomasi tempautuvansa mukaan niin täydelliseen egofantasiaan, että hänen oli vaikea myöntää itselleen ajattelevansa niin oikeasti. Katso tätä kaunista tyttöä, Margot kuvitteli Robertin ajattelevan. Hän on täydellinen, hänen kehonsa on täydellinen, kaikki hänessä on täydellistä, hän on vain kaksikymmentä, hänen ihonsa on virheetön, haluan häntä niin valtavasti, haluan häntä enemmän kuin olen koskaan halunnut ketään, haluan häntä niin paljon, että saatan kuolla.

Mitä enemmän hän ajatteli Robertin kiihottumista, sitä enemmän hän kiihottui itse, ja pian he keinuivat toisiaan vasten oikean rytmin löytäen. Hän ojensi kätensä Robertin boksereihin ja otti peniksen käteensä ja tunsi sen päässä olevan kosteustipan helmen. Robert päästi samanlaisen äänen kuin aiemmin, korkean ja naisellisen uikutuksen, ja Margot toivoi, että voisi jotenkin pyytää häntä olemaan tekemättä niin, muttei keksinyt miten. Sitten Robertin käsi oli hänen alushousuissaan, ja mies rentoutui huomattavasti tuntiessaan kosteuden. Hän työnsi sormiaan sisään ja ulos, hyvin pehmeästi, ja Margot puri huultaan ja esitti nauttivansa, mutta sitten Robert tökkäsi häntä liian kovaa ja Margot hätkähti ja Robert vetäisi kätensä pois. ”Sori!” hän sanoi.

Sitten mies kysyi, hätäisesti: ”Odota. Oletko tehnyt tätä aiemmin?”

Yö oli todella niin outo ja ennennäkemätön, että Margot oli ensin vastata kieltävästi, mutta sitten hän tajusi mitä Robert tarkoitti ja nauroi ääneen.

Hänen ei ollut tarkoitus nauraa. Margot tiesi varsin hyvin, että vaikka Robert saattoi nauttia hellästä, flirttailevasta kiusaamisesta, naurun kohteena olemisesta hän ei nauttinut, ei yhtään. Margot ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Neitsyyden menettäminen oli ollut mittava, pitkitetty prosessi, jota edelsi usean kuukauden intensiivinen keskustelu pitkäaikaisen poikaystävän kanssa, käynti gynekologilla ja järkyttävän nolo mutta lopulta ihmeellisen tärkeä keskustelu äidin kanssa, eikä äiti ollut ainoastaan varannut hänelle huonetta pienestä hotellista, vaan myös kirjoittanut kortin jälkikäteen. Ajatus siitä, että neitsyyden menettäminen olisi tunteellisen, osallistavan tapahtumasarjan sijaan käynyt niin, että hän olisi katsonut mahtailevan holokaustielokuvan, juonut kolme olutta ja mennyt sitten umpimähkää johonkin asuntoon menettämään neitsyytensä tyypille, jonka oli tavannut elokuvateatterissa, oli niin hassu, että yhtäkkiä hän ei voinut lopettaa nauramista, vaikka naurua reunustikin lievä hysteria.

”Olen pahoillani”, Robert sanoi kylmästi. ”En tiennyt.”

Margot lopetti kikattamisen.

”Eikun… mukavaa, että tarkistit”, hän sanoi. ”Olen harrastanut seksiä aiemmin, kuitenkin. Anteeksi, että nauroin.”
”Ei tarvitse pyytää anteeksi”, Robert sanoi, mutta Margot tiesi paitsi Robertin kasvoja katsomalla myös tämän pehmenemisestä allaan, että tarvitsi.

”Anteeksi”, Margot sanoi taas, refleksinomaisesti, ja hoksasi sitten lisätä: ”Olen varmaan vaan hermostunut, tai jotain?”

Robert siristi silmiään ikään kuin epäilisi väitettä, mutta vaikutti tyyntyvän. ”Ei sinun tarvitse olla hermostunut”, hän sanoi. ”Mennään hitaasti.”

Niin varmaan, Margot ajatteli. Sitten Robert oli taas hänen päällään, suudellen ja painaen hänet alas, ja Margot tiesi, että viimeinen mahdollisuus tästä kohtaamisesta nauttimiseen oli mennyttä, mutta hän tiesi myös jatkavansa loppuun asti. Nähdessään Robertin alasti rullaamassa kondomia karvaisen mahan kielekkeen alta vain puoliksi näkyvän kalun päälle Margotin läpi kulki inhon aalto, joka hetken aikaa vaikutti rikkovan hänen halvaantuneen olonsa. Sitten Robert tunki sormensa jälleen hänen sisäänsä, tällä kertaa kovaa, ja Margot kuvitteli itsensä yläpuolelta, alastomana ja raajat levällään, lihavan vanhan miehen sormi sisällään, ja inho muuttui itseinhoksi ja nöyryytykseksi, joka on kiihottumisen perverssi serkku.

Seksin aikana Robert liikutteli hänet asentosarjan läpi suoraviivaisella tehokkuudella, pyöritellen häntä ympäri ja työntäen paikasta toiseen, ja Margot tunsi jälleen itsensä nukeksi aivan kuten 7-Elevenin ulkopuolella, mutta ei kallisarvoiseksi tällä kertaa – nukke oli tehty kumista, se oli joustava ja kestävä, lavaste Robertin päässä pyörivässä elokuvassa. Kun Margot oli päällä, mies läpsäytti hänen oikeaa reittään ja sanoi ”Joo, joo, tykkäät tuosta” äänensävyllä, josta oli mahdoton tulkita, oliko se tarkoitettu kysymykseksi, havainnoksi vai käskyksi, ja kun Robert käänsi hänet ympäri ja murisi Margotin korvaan ”Olen aina halunnut panna tyttöä, jolla on hyvät tissit”, täytyi Margotin tukahduttaa naurunsa tyynyyn. Lopussa Robert oli päällä lähetyssaarnaajassa ja menetti jatkuvasti erektionsa, ja joka kerta kun niin kävi, hän sanoi aggressiivisesti: ”Saat kaluni niin kovaksi”, ikään kuin valehtelu auttaisi. Viimein, vimmatun kanimaisen syöksähdyksen jälkeen, Robert tuli ja romahti Margotin päälle kuin kaatuva puu. Maatessaan tohjona miehen alla Margot ajatteli iloisesti: Tämä on huonoin päätös, jonka olen koskaan elämässäni tehnyt! Ja hän ihasteli itseään hetken, tuota mystistä ihmistä, joka oli juuri tehnyt merkillisen, selittämättömän teon.

Pian Robert nousi ja kiirehti vessaan sääret längellä vaappuen, tarrautuen kondomiin estääkseen sitä putoamasta. Margot makasi sängyllä ja tuijotti kattoa. Vasta nyt hän huomasi siihen liimatut tarrat, pienet tähdet ja kuut, joiden olisi pitänyt hehkua pimeässä.

Robert palasi ja hänen siluettinsa heijastui oviaukosta. ”Mitä haluat tehdä nyt?” hän kysyi.

”Meidän pitäisi varmaan tappaa itsemme”, Margot kuvitteli sanovansa ja kuvitteli sitten, että jossain päin universumia oli poika, jonka mielestä hetki oli yhtä hirveä ja riemukas kuin hänestäkin, ja että joskus tulevaisuudessa hän kertoisi tarinan pojalle. Margot sanoisi: ”Ja sitten hän sanoi: ”Teet kalustani niin kovan””, ja poika parkaisisi kivusta ja tarttuisi häntä jalasta ja sanoisi: ”Ei, ei enää, en kestä”, ja he kaatuisivat toistensa käsivarsille ja nauraisivat ja nauraisivat – mutta tietenkään sellaista tulevaisuutta ei ollut, koska sellaista poikaa ei ollut olemassa, eikä koskaan olisi.

Joten sen sijaan hän kohautti olkiaan, ja Robert sanoi: ”Voitaisiin katsoa leffa”. Robert käveli tietokoneelle lataamaan jotain –  Margot ei katsonut, mitä. Jostain syystä Robert oli valinnut tekstitetyn elokuvan, ja Margot sulki jatkuvasti silmänsä eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä, mitä tapahtui. Koko sen ajan Robert silitti hänen hiuksiaan ja kuljetti ohuen polun suudelmia alas olkapäätä, ikään kuin olisi jo unohtanut, että kymmenen minuuttia sitten hän oli heitellyt naista ympäriinsä kuin pornoleffassa ja murissut ”Olen aina halunnut panna tyttöä, jolla on hyvät tissit” hänen korvaansa.

Yhtäkkiä Robert alkoi puhua tunteistaan Margotia kohtaan. Hänelle oli ollut vaikeaa, kun Margot oli mennyt kotiin lomalla ja ehkä ollut uudelleen yhteyksissä lukioaikojen poikaystäväänsä. Kävi ilmi, että Robert oli salaa kehitellyt kahdessa viikossa kokonaisen draaman, jossa Margot oli lähtenyt yliopistolta sitoutuneena häneen, Robertiin, mutta kotona olikin tuntenut vetoa vanhaan lukiotyyppiin, joka oli Robertin mielessä karkea, komea urheilija, ei Margotin arvoinen, mutta joka tapauksessa viettelevä, koska oli kotikaupunkinsa hierarkiassa korkealla. ”Olin huolissani, että tekisit väärän valinnan ja asiat välillämme olisivat eri tavalla palatessasi”, Robert sanoi. ”Mutta olisi pitänyt luottaa sinuun.” Lukiopoikaystäväni on homo, Margot kuvitteli kertovansa hänelle. Olimme siitä melko varmoja jo lukiossa, mutta ensimmäisen yliopistovuoden irtosuhteiden jälkeen se on hänelle selvää. Itse asiassa hän ei ole täysin varma, identifioituuko enää mieheksi. Puhuimme siitä lomalla paljon, samoin kuin siitä, mitä tarkoittaisi, jos hän kertoisi kaikille, ettei identifioidu binääriseen sukupuoleen, eli hänen kanssaan ei seksiä olisi tapahtunut, ja olisit voinut kysyä, jos se huolestutti. Olisit voinut kysyä monista asioista. Mutta Margot ei sanonut mitään, hän vain makasi hiljaa, huokuen mustaa vihaa, kunnes Robert viimein hiljeni. ”Oletko vielä hereillä?” hän kysyi ja Margotin vastatessa myöntävästi Robert sanoi: ”Onko kaikki okei?”

”Kuinka vanha oikein olet?” Margot kysyi.

”Kolmekymmentäneljä”, hän vastasi. ”Onko se ongelma?”

Margot aisti pelon väreilyn vierellään pimeässä.

”Ei”, hän sanoi. ”Se on ihan okei.”

”Hyvä”, Robert sanoi. ”Halusin kertoa siitä sinulle, mutta en tiennyt, miten reagoisit.” Mies kääntyi kyljelleen ja suuteli hänen otsaansa, ja Margot tunsi hajoavansa suudelman alla kuin etana, jonka päälle mies oli kaatanut suolaa.

Margot katsoi kelloa; oli melkein kolme aamulla. ”Pitäisi varmaan lähteä kotiin”, hän sanoi.

”Oikeastiko?” Robert sanoi. ”Ajattelin, että jäisit yöksi. Teen hyvää munakokkelia!”

”Kiitos”, Margot sanoi, liukuen legginseihinsä. “Mutta en voi. Kämppikseni olisi huolissaan. Joten.”

“Pakko lähteä takaisin asuntolaan”, Robert sanoi, ääni tihkuen sarkasmia.

”Jep”, Margot sanoi. ”Koska asun siellä.”

Automatka ei loppunut koskaan. Lumi oli muuttunut sateeksi. He eivät puhuneet. Lopulta Robert vaihtoi radiokanavaa myöhäisillan NPR:än ja puheohjelmiin. Margot muisteli, kuinka heidän liittyessään ensimmäistä kertaa moottoritielle elokuviin mennessä hän oli kuvitellut, että Robert murhaisi hänet, ja ajatteli: ehkä hän murhaa minut nyt.

Robert ei murhannut häntä, vaan vei hänet asuntolalle. ”Oli tosi kiva ilta”, Robert sanoi ja avasi turvavyönsä.

”Kiitos”, Margot sanoi. Hän piti laukustaan tiukasti kiinni. “Niin oli.”

“Olen niin iloinen, että päästiin viimein käymään treffeillä”, Robert sanoi.

Treffit”, Margot sanoi kuvitteelliselle poikaystävälleen. ”Hän kutsui niitä treffeiksi.” Ja he nauroivat ja nauroivat.

”Ole hyvä”, Margot sanoi ja kurotti ovenkahvaa. ”Kiitos leffasta ja kaikesta.”

”Odota”, Robert sanoi ja tarttui Margotia käsivarresta. ”Tule tänne.” Robert veti hänet takaisin, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja työnsi kielensä alas hänen kurkustaan vielä kerran. ”Hyvä luoja, milloin se loppuu?” Margot kysyi kuvitteelliselta poikaystävältään mutta kuvitteellinen poikaystävä ei vastannut.

”Hyvää yötä”, hän sanoi ja avasi oven ja pakeni. Margotin päästessä huoneeseen Robert oli jo ehtinyt lähettää tekstiviestin: ei sanoja, ainoastaan sydämiä ja sydänsilmäisiä kasvoja ja delfiini, ties miksi.

 

 

Margot nukkui kaksitoista tuntia, meni herätessään syömään vohveleita ruokalaan ja ahmi etsiväsarjoja Netflixistä ja elätteli toivetta mahdollisuudesta, että Robert katoaisi ilman, että asialle tarvitsisi tehdä mitään, että hän voisi vain kadottaa Robertin ajatuksen voimalla. Seuraava viesti tuli heti illallisen jälkeen. Se oli harmiton vitsi punaisesta kierrelakusta, jonka Margot poisti välittömästi. Hänet valtasi ihoa riipivä inho, joka tuntui täysin ylimitoitetulta suhteessa Robertin toimintaan. Margot yritti ajatella, että oli edes jonkinlaisen eroviestin velkaa, että ghostaaminen olisi epäsopivaa, lapsellista ja julmaa. Ja kauanko Robertilla kestäisi tajuta, jos hän yrittäisi ghostata? Ehkä viestejä vain tulisi, ehkeivät ne koskaan loppuisi.

Hän alkoi luonnostella viestiä – Kiitos kivasta illasta mutta en etsi suhdetta juuri nyt – mutta ei päässyt yli pyörittelystä ja anteeksipyytelystä, joilla yritti sulkea aukkoja, joista kuvitteli Robertin sujahtavan (”Se on ihan ok, en myöskään halua suhdetta, otetaan vaan rennosti!”) ja viesti piteni ja piteni ja muuttui yhä mahdottomammaksi lähettää. Samaan aikaan viestejä saapui ja saapui, eikä yksikään niistä sisältänyt mitään tärkeää, ja jokainen oli edellistä innokkaampi. Hän kuvitteli Robertin makaamassa sängyllä, joka oli pelkkä patja, rakentamassa huolellisesti jokaista viestiä. Hän muisti, että Robert oli puhunut paljon kissoistaan, mutta Margot ei ollut nähnyt talossa yhtäkään ja hän mietti, oliko mies valehdellut niistä.

Ajoittain seuraavana päivänä Margot huomasi olevansa harmaassa, unelmoivassa mielentilassa, ikävöivänsä jotakin, ja hän tajusi kaipaavansa Robertia, ei todellista Robertia vaan sitä miestä, jonka oli lomalla kuvitellut kaikkien niiden tekstiviestien taakse.

”Hei, olet näköjään tosi kiireinen?” Robert kirjoitti viimein, kolme päivää panemisen jälkeen, ja Margot tiesi sen olevan täydellinen tilaisuus lähettää puoliksi viimeistelty eroviesti mutta sen sijaan hän kirjoitti: ”Haha sori joo” ja ”Tekstaan pian”, ja ajatteli sitten: Miksi tein niin? Sitä hän ei todellakaan tiennyt.

”Kerrot vain, ettet ole kiinnostunut!” hänen huonekaverinsa Tamara huudahti turhautuneena Margotiin – tämä oli maannut tunnin sängyllään vatvoen mitä sanoisi Robertille.

”Pitää sanoa jotain muutakin. Me harrastettiin seksiä”, Margot sanoi.

”Onko pakko?” Tamara sanoi. ”Oikeasti?”

“Se on tavallaan ihan kiva tyyppi”, Margot sanoi ja mietti, kuinka totta mahtoi puhua. Yhtäkkiä Tamara syöksyi ja nappasi kännykän Margotin kädestä ja piteli sitä kaukana hänen ulottuviltaan samalla, kun peukalot lensivät näytön yli. Tamara heitti puhelimen sängylle ja Margot kompuroi sen luo ja näki, mitä Tamara oli kirjoittanut: ”Moi en ole kiinnostunut susta lopeta tekstailu.”

”Voi luoja”, Margot sanoi, ja yhtäkkiä hengittäminen oli vaikeaa.
”Mitä?” Tamara sanoi uskaliaasti. ”Mitä väliä? Se on totta.”

Mutta molemmat tiesivät, että sillä oli väliä, ja pelon solmu Margotin vatsassa oli niin massiivinen, että hän melkein yökkäsi. Hän kuvitteli Robertin ottavan kännykän käteensä, lukevan viestin, muuttuvan lasiksi ja pirstoutuvan sirpaleiksi.

”Rauhoitu. Mennään yksille”, Tamara sanoi. He kävelivät baariin ja jakoivat kannullisen olutta, Margotin puhelin koko ajan pöydällä heidän välissään. Vaikka he yrittivät olla kiinnittämättä siihen huomiota, he parkaisivat ja tarttuivat toistensa käsivarsiin viestiäänen kilahtaessa.

”En pysty – lue se”, Margot sanoi. Hän työnsi puhelimen Tamaraa kohti. ”Teit tämän, se on sinun vikasi.”

Mutta viestissä luki vain: ”Okei, Margot, olen pahoillani, että asia on niin. Toivottavasti en tehnyt mitään, mikä olisi pahoittanut mielesi. Olet suloinen tyttö ja pidin ajasta, jonka vietimme yhdessä. Laita viestiä, jos muutat mielesi.”

Margot romahti pöydälle ja piteli päätään käsissään. Hänestä tuntui kuin verestä turvonnut ja raskaaksi kasvanut iilimato olisi viimein vetäisty hänen iholtaan, paikalla oli enää vain aristava mustelma. Mutta miksi hänestä tuntui siltä? Ehkä hän oli ollut epäreilu Robertille, joka ei oikeasti ollut tehnyt mitään väärää paitsi pitänyt hänestä, ollut huono sängyssä ja ehkä valehdellut kissoista, vaikka todennäköisesti ne olivat vain olleet toisessa huoneessa.

Mutta kuukauden päästä hän näki Robertin baarissa – hänen baarissaan, opiskelijaghetossa, jota oli ehdottanut treffeillä. Robert oli yksin takapöydässä, eikä hän lukenut tai katsonut kännykkäänsä, istui vain hiljaa oluen ylle kumartuneena.

Margot tarttui Albertiin, ystäväänsä, jonka kanssa oli liikkeellä. ”Eikä, siellä se on”, hän kuiskasi. ”Tyyppi elokuvateatterista!” Siihen mennessä Albert oli kuullut yhden version, ei tosin aivan totuudellisinta, tarinasta, melkein kaikki Margotin ystävät olivat. Albert astui hänen eteensä pitäen hänet pois Robertin näköpiiristä samalla, kun he kiirehtivät takaisin pöytään muiden luo. Kun Margot ilmoitti, että Robert oli paikalla, kaikki kohahtivat hämmästyksestä ja ympäröivät hänet ja kiirehtivät ulos baarista ikään kuin Margot olisi presidentti ja he salainen palvelu. Se oli niin yliampuvaa, että hän pohti, käyttäytyikö tylysti, mutta oli samalla oikeasti peloissaan ja voi pahoin.

Illalla he makasivat kerällä sängyllä Tamaran kanssa, ja puhelin valaisi heidän kasvonsa kuin nuotio. Margot luki viestit sitä mukaa kun ne saapuivat:

“Moi Margot, näin sinut baarissa tänään. Tiedän, että sanoit, etten saisi tekstailla sinulle mutta halusin vaan sanoa, että näytit tosi nätiltä. Toivottavasti sinulla menee hyvin!”

“En varmaan saisi sanoa näin mutta mulla on tosi ikävä”

“Hei en ehkä saisi kysyä mutta toivoisin vaan että kertoisit mitä tein väärikb”

“*väärin”

“Minusta meillä oli hyvä yhteys eikö susta tuntunut siltä vai …”

“Ehkä olin sulle liian vanha tai ehkä tykkäsit jostain toisesta”

“Onko se tyyppi kenen kanssa olit tänään sun poikaystävä”

“???”

“Vai onko se vaan joku tyyppi, ketä panet”

“Anteeksi”

“Nauroitjo sä siksi että olet pannut niin montaa tyyppiä kun kysyin oletko neitsyt”

“Oletko panemassa sitä nytkin”

“Oletko”

“Oletko”

“Oletko”

“Vastaa”

“Huora.”

 

Suomentanut Sofia Blanco Sequeiros

Alkuteksti Cat Person, The New Yorker, 11.12.2017

Teksti on ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa 5-6/2018