Kokeet - Ilmastonmuuttajat-kilpailun novellisatoa
”Kun täytämme 17, meidät kuljetetaan junalla kaupungin laidalla olevaan keskukseen.” Paula Jordmanin novelli sijoittui toiseksi 13-17-vuotiaiden sarjassa.
Kokeet
Uupunut Aurinko paistoi kaasuverhon läpi ja valaisi himmeästi laajaa telttakyläämme. Yö oli jäätävän kylmä kuten eilenkin. Käännyin selälleni ja raotin silmiäni. Ikivanha sänky narahti joka kerta, kun tein pienenkin liikkeen. Ääni vihloi korviani. Tuijotin kankaassa olevasta reiästä ulos. Teltan repaleiset reunat liehuivat kylmässä tuulessa.
Teltassa oli kymmenittäin vieriviereen ahdettuja ruostuneita ja narisevia kerrossänkyjä. Kuulin kuinka vuoron perään jokainen nousi sängystään ja lähti paljain jaloin kulkemaan kohti vessa- ja suihkutiloja. Kampesin itseni ylös ja laskeuduin tikkaat alas. Lattia oli inhottavan tahmea. Olin varma, ettei sitä ollut pesty aikoihin.
Nuoria asui teltassa noin 60 ja suihkuja oli vain viisi, joten jouduin odottamaan jonossa noin puoli tuntia ennen kuin pääsin suihkuun. Suihkuun mentiin sukunimen mukaan aakkosjärjestyksessä. Lopulta oli vuoroni. Riisuin vaatteet ja jätin ne likapyykin keruuseen. Jääkylmät pisarat valuivat vartaloani pitkin ja lopulta päätyivät viemäriin. Rakastin käydä suihkussa aamuisin, vaikka suurinta osaa nuorista inhotti veden kylmyys.
Puikkelehdin vihreiden kuluneiden telttojen välissä. Reitti oli tullut minulle tutuksi kuljettuani sitä vuosikausia joka aamu. Olin menossa siskoni Malian luokse. Maassa oli käytäntönä, että kun kaksitoista ikävuotta täyttyy, siirrytään joukkotelttaan , jossa eletään 17-vuotiaaksi. Malia on liian nuori asuakseen joukkoteltassa, joten hän asuu alueen laidalla olevassa suuressa rakennuksessa, kuten muutkin hänen ikäisensä.
Joskus nuorempana suunnittelin itsekin kiipeäväni muurin yli. Olisin ensimmäinen sen ylittänyt, ja minut otettaisiin ilolla vastaan sen toisella puolen.
Ilmaston lämpenemisen seurauksena vedenpinta on noussut niin paljon, että se on hukuttanut alleen kaiken muun, paitsi sen osan maata, jossa elämme tällä hetkellä. Muistan silloin, kun olin aivan nuori, että lasten asuntolassa asuessani meille kerrottiin, että meri oli vallannut viimeisenkin saaren. Meille on pienestä asti opetettu, että teoillamme on seurauksia. Luulenpa, että aikanaan siitä ei ole muistutettu tarpeeksi.
Joskus toivon, että ajat sitten asuneet ihmiset voisivat tulla käymään Maapallolla nyt ja kohdata sen, mitä tuhoa ovat energian ja luonnonvarojen tuhlaamisella saaneet planeetallamme aikaan.
Valtio on jaettu kahteen alueeseen, köyhiin muurin ulkopuolella asuviin ja rikkaisiin kaupunkilaisiin. Voit arvata, kumpiin me kuulumme.
Suuntasin kohti laitosta, jossa Malia asui. Olin luvannut käyväni hänen luonaan joka päivä ennen kouluun lähtemistä.
Lähestyin suurta kivistä rakennusta, joka oli jo aika rapistunut ja josta oli irronnut betoninmurikoita sieltä täältä. Talon kyljessä luki suurilla kullatuilla kirjaimilla ”Lasten asuntola”. Malia oli odottamassa minua talon portailla. Hän roikotti toisessa kädessään pehmonallea, jonka jokainen lapsi saa syntyessään. Tytön vasemmalla puolella seisoi valkoiseen ihonmyötäiseen pukuun pukeutunut ihminen, jonka päätä suojasi kypärä, ilmeisesti infektioriskien varalta. Mehän olimme heidän mielestään niin saastaista väkeä.
”Theo! Luulin jo ettet edes tulis tänään”, Malia sanoi ja katsoi minua happamasti.
”Mä lupasin, että käyn täällä joka päivä”, vastasin hänelle lempeästi, ”kyllä sä voit luottaa muhun.”
Hän katsoi minuun ja nyrpisti pienen nenänsä niin, että se näytti aivan rusinalta, mutta sen jälkeen puhkesi heleään nauruun. Halasin häntä tiukasti ja lähdin juoksemaan viereistä rakennusta kohti. Se oli kouluni.
Kouluja kylässä oli kaksi. Toinen oli etelälaidalla ja toinen pohjoislaidalla. Minulla oli käynyt tuuri, sillä teltta, jossa asun, on vain kilometrin päässä Pohjoispuolen koulusta. Suoraan koulun takana on suuri muuri, joka erottaa meidän alueemme kaupungista. Se on vanhin jäljellä oleva asia koko kylässä. Muuri on sotkettu graffiteilla ja maalilla ja ties mitä muuta siihen on heitetty. En kyllä itse voinut esittää yhtään parempaa ihmistä, sillä olin ollut kerran jos toisenkin porukassa mukana maalaamassa niitä.
Olen kuullut, että jotkut ovat yrittäneet kiivetä sen yli, mutta minusta ajatus kuulostaa hullummalta kuin se, että hyppäisi lentokoneesta ilman laskuvarjoa tai että lukitsisi itsensä häkkiin nälkäisen leijonan kanssa pyörittyään ensin jauhelihassa. Joskus nuorempana suunnittelin itsekin kiipeäväni muurin yli. Olisin ensimmäinen sen ylittänyt, ja minut otettaisiin ilolla vastaan sen toisella puolen. Vanhemmalla iällä olen tajunnut asian olevan toisin. Mitä luultavimmin minut olisi jo ammuttu kuoliaaksi, ennen kuin olisin edes ehtinyt ajatella, miten tulisin alas.
Koulun kellot soivat. Havahduin ajatuksistani ja lähdin astelemaan kohti ovea. Parinkymmenen metrin päässä näin Liklan. Hän on paras ja ainoa ystäväni, joka minulla on koskaan ollut, räväkkä ja sanavalmis persoona ja varmasti myös kummallisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.
”Mitä kuuluu?”, otin pari juoksuaskelta saavuttaakseni tytön.
”Ei sen parempaa kuin milloinkaan muulloin”, hän tokaisi.
Koulussa opiskellaan lähinnä käytännön asioita ja tehdään pohdintatehtäviä. Kouluissa ei ole ongelmaa opiskeluinnon puutteesta, mutta päivät ovat silti kyllästyttäviä. Ne kestävät meillä seitsemästä kahdeksaan tuntia. Olen koulussa viimeistä vuotta. Likla on 15 ja vuoden nuorempi kuin minä.
Kun täytämme 17, meidät kuljetetaan junalla kaupungin laidalla olevaan keskukseen. Sinne tulevat kaikki 17-vuotiaat kaupungin ulkopuolella asuvat nuoret. Keskuksessa ollaan 24 tuntia. Siellä suoritetaan kokeita, joiden perusteella määritellään, ketkä pääsevät kaupunkiin ja ketkä eivät. Vain täydet pisteet saaneet saavat jatkaa kaupunkiin. Loput karsitaan ja heidät teloitetaan. Näin kuulemma vältymme väestönkasvulta. Järjestelmä on Maapallon kannalta toimiva, mutta todella epäreilu ja väärin. Kukaan ei kannata käytäntöä, paitsi kaupunkilaiset. He suhtautuvat meihin todella aliarvostavasti.
Kuulin testeistä, kun olin kahdentoista ja muutin joukkotelttaan. Silloin meille pidettiin tiedotustilaisuus, josta kukaan ei tiennyt mitään mennessään sisään ja josta kaikki kävelivät vapisten ja itkien pois. Meidät vietiin suureen saliin, jonne mahtuivat kaikki meidän teltassamme asuvat nuoret. Meille näytettiin video, jossa mies puhui rauhallisella äänellä siitä, että suurin osa meistä tapetaan. Kaupungissa syntyvät lapset kuljetetaan välittömästi muurien ulkopuolelle elämään samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin nuoret. Kaupunkilaisten lapsilla ei ole etuoikeuksia.
Joka päivä mieltäni karmii ajatus siitä, että muutaman vuoden päästä Malia saa kuulla, että hän tulee mitä todennäköisimmin kuolemaan enkä edes ole täällä tukemassa häntä. Malia on herkkä lapsi ja lähinnä minulle kaikki kaikessa.
En ole antanut olemassaolollani mitään hyötyä maapallolle, eikä kukaan muukaan. Joskus mietin, miksi ihmisiä edes on olemassa. Emme ole muuta kuin tuhonneet Maan kauneutta ja luontoa.
Minun kokeeni ovat 328. järjestettävät sellaiset ja niihin on tasan 246 päivää aikaa. Olen pitänyt lukua päivistä siitä asti, kun meille kerrottiin kokeista. Aika on kulunut nopeammin kuin olisin koskaan olettanut. Yritän olla ajattelematta asiaa, sillä kukapa siitä ei ahdistuisi.
Koulupäivän jälkeen tapasin Liklan ulko-ovien edustalla, ja lähdimme kulkemaan samaa matkaa hänen teltalleen. Jouduin kiertämään pitemmän matkan omalta osaltani, koska tytön teltta oli noin kolmen kilometrin päässä koulusta ja kahden minun teltastani. Aloimme saavuttaa telttaa ja pysähdyimme vähän matkan päähän siitä. Likla hymyili ja puristi käsivarttani.
”Nähdään huomenna Theo”, hän sanoi ja katsoi suoraan minuun syvänsinisillä silmillään. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, ja koko maapallolla olisimme olleet vain minä ja hän.
***
Herätys, suihku, aamupala, Malia, koulu, ruoka, läksyt, uni. Samalla kaavalla kului lähes joka ikinen päivä koko puuduttavasta elämästäni. Tämä päivä oli poikkeus. Enää viikko Kokeisiin. Liklasta on tullut etäinen, ja unet ovat jääneet vähälle kaiken stressin ja opiskelun takia. Viikon päästä kaikki muuttuu. En voi uskoa, etten ehkä näe elämäni tärkeimpiä henkilöitä enää koskaan. Vihaan Kokeita. Jos vain voisin, ottaisin Liklan ja Malian mukaani ja lähtisin niin kauas kun vain pääsisin. En tulisi enää koskaan takaisin tänne, missä elämäni on ollut täysin turhaa.
En ole antanut olemassaolollani mitään hyötyä maapallolle, eikä kukaan muukaan. Joskus mietin, miksi ihmisiä edes on olemassa. Emme ole muuta kuin tuhonneet Maan kauneutta ja luontoa. Useat ihmiset Kaupungin ulkopuolella syyttävät aiemmin eläneitä siitä, mitä meidän elämämme on nyt. Koen itsekin asian olevan niin, mutta en jaksa käyttää aikaani sen murehtimiseen, sillä se ei hyödytä ketään. Yritän vain tehdä parhaani, etten aiheuttaisi enempää tuhoa täällä.
Tulin suihkusta ja yritin pitää itseni hereillä. Edes jääkylmä vesi ei auttanut enää väsymykseeni. Lattia oli yhtä tahmea ja likainen kuin aina ennenkin, mutta tulin onnelliseksi, sillä huomasin, että uusi pyyhe- ja vaatekerta oli saapunut Kaupungista. Vaatteet tuoksuivat onnelisuudelta ja menestykseltä. Tuntui kuin ne päällä olisin voinut valloittaa koko maailman. Hetken ajan kaikki oli siedettävän hyvin, enkä ajatellut horisontissa siintävää kuolemaani. Vaikka minusta tuntui, että en pärjäisi Kokeissa, pänttäsin kuin kirjaimellisesti viimeistä päivää.
Koulun luokse tullessani hämmästyin näkemästäni. Kaikki viimeisen vuoden opiskelijat olivat luokittain jonoissa auki olevien ulko-ovien edessä. Näin Liklan oppilaitten vieressä seisomassa kuihtuneella nurmikolla, jonka oli peittänyt ohut tomukerros. Tyttö piti kättä suunsa edessä ja pidätteli itkuaan. Ryntäsin suin päin hänen luokseen.
”Ne vie sut pois”, tyttö parahti ja muutama kyynel pääsi vierähtämään hänen poskelleen. En ollut koskaan ennen nähnyt Liklan itkevän - ainakaan minun takiani.
”Mitä sä tarkotat?” kysyin ja katsoin häntä silmiin, jotka olivat turvoksissa ja punaiset itkemisestä.
”En tiiä, yhtäkkii niitä vaan tuli tänne ja ne on jo vienyt joitain sinne ja en vaan haluu, että lähdet”, Likla purskahti vuolaaseen itkuun.
Halasin tyttöä ja sanoin, etten jätä häntä koskaan, mutta totta puhuen olin aivan yhtä hämilläni asiasta kuin hänkin.
”Viimeisen vuoden opiskelijat järjestäytykää luokittain!” rahisivat koulun kaiuttimet.
”Mun pitää mennä nyt”, kuiskasin Liklan korvaan, ”mut lupaan, että tää ei oo vika kerta ku näät mut”.
”Okei”, hän sanoi, pyyhki kyyneleet silmistään ja sai hetken ajaksi hennon hymyn kasvoilleen.
Koulun eteen ajoi bussi. En ole varma, oliko se edes bussi, mutta jokin sitä muistuttava ajoneuvo se oli. Se oli selvästi Kaupungista. Pian autoja tuli lisää, kaikki täsmälleen samannäköisiä, eikä yhdessäkään pienintäkään lommoa tai tahraa. Kaikki vielä koululla olevat nousivat autoon.
Tunnelma oli jännittynyt. Kellekkään ei ollut kerrottu, mitä nyt tapahtuu tai mihin meitä viedään. Likla vilkutti minulle ulkona. Hymyilin hänelle vastaukseksi, ja silloin auto lähti liikkeelle. Tuntui kuin sisälläni olisi vellonut maailman suurin tsunami ja tuhonnut alleen kaiken, mitä vain sai. Silloin kaikki pään sisällä hautomani stressi ja ahdistus purkautuivat. Parahdin itkuun. En itkenyt usein, joten tilanne oli outo minulle ja kaikille muille autossa oleville, mutta tuntui hyvältä päästää patoutunut huono olo ulos.
***
Järjestelmässä on tapahtunut virhe. Viime vuosina kaupunkiin on päästetty liian monta nuorta.
Auto on ollut liikkeellä ainakin 4 tuntia. Moni siellä oleva on nukahtanut tai lukee Kokeita varten, mutta minun keskittymiseni olisi herpaantunut heti, jos olisin edes ajatellut Kokeita. Sen sijaan päässäni pyörivät ajatukset Maliasta ja Liklasta. Ikävöin heitä jo nyt.
Havahduin ajatuksistani, kun auto pysähtyi ja valot alkoivat palaa kirkkaammin. ”Olette saavuttaneet määränpään”, kuului ääni kaiuttimista. En ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta autoa ei ohjannut kukaan. En jaksanut ajatella asiaa sen kummemmin. Bussin ovi avautui, ja sisään tuli samanlainen valkeaan ihonmyötäiseen pukuun pukeutunut henkilö kuin mitä omassa kylässämmekin on. “Kaikkien teistä on välittömästi tultava mukaani”, tämä sanoi ja vuoron perään kaikki nousivat ja kävelivät ulos ovesta.
Meidät ohjattiin suureen halliin, jossa oli sadoittain muita 17-vuotiaita nuoria.
Yhtäkkiä alkoi kuulua kimeä korvia vihlova piipitys ja robottimaisella äänellä kuului katonrajasta olevista kaiuttimista: ”Järjestelmässä on tapahtunut virhe. Viime vuosina kaupunkiin on päästetty liian monta nuorta. Täten väestönkasvua välttääksemme joudumme valitettavasti karsimaan tänä vuonna erityisen suuren määrän ehdokkaita pois. Hallista sammutetaan valot ja sinne suihkutetaan tappavaa kaasua. Kaasuun kuolee noin kahdessa minuutissa.”
Ihmiset hallissa alkoivat panikoida ja itkeä hysteerisesti. Osa meni hakkaamaan ovea ja huutamaan oven takana vartioiville ihmisille. Tiesin, että hallista olisi mahdotonta selviytyä pois, joten en halunnut käyttää energiaani oven paukuttamiseen.
Ne olivat elämäni pisimmät kaksi minuuttia. Ajatukset vilisivät päässäni ja toiveet siitä, että voisin vielä nähdä Malian ja Liklan. Mieleeni tulleet sanani Liklalle siitä, että hän näkisi vielä minut, havahduttivat minut hereille tähän hetkeen. Minun oli pakko taistella kaasua vastaan ja päästä pois hallista. Minun oli vain pakko.
Minua alkoi huimata ja hengittäminen kävi vaikeaksi. Silmäni olivat jo tottuneet pimeään ja näin,että suurin osa nuorista oli jo pyörtynyt tai ei jaksanut taistella vastaan. Yritin löytää katseellani jotain, joka olisi antanut minulle edes vähän toivoa, mutta halli oli täysin tyhjä. Lukuun ottamatta ilmastointiaukkoa, josta tuli kaasua.
Ehkä kaasu oli saanut minut täysin sekaisin, mutta en voinut muuta kuin yrittää. Pääsin ilmastointiaukon luo ja yritin irrottaa ja hakata sitä kaikin voimin. Aukkoa edustavan ritilän yksi kulma tuntui olevan heikommin kiinni ja yritin repiä sitä irti, ja lopulta se lähti. Kiipesin tunnelia ylös eikä se tuntunut koskaan loppuvan. Kämmeneni olivat hikiset ja otteeni irtosi vähän väliä. Ihoni hiertyi peltistä tunnelia vasten, mutta en voinut luovuttaa.
Pääni kolahti johonkin. Irrotin toisen käteni tunnelin reunasta ja kohotin luukkua. Oloni oli tukala ja olin ahdistunut ja paniikissa. Olin tullut huoneeseen, jossa oli monta ihmistä, ja he ympäröivät minut. Ihmiset olivat selvästi Kaupungista, sillä heillä oli yllään oudonmallisia vaatteita, joita koristi vieraalta näyttävät kuosit. He olivat puhtaita ja tuoksuivat voimakkaalta. Tunnistin osan lääkäreiksi. En ollut kunnolla läsnä tilanteessa, sillä kaasu tuntui vaikuttavan vieläkin.
”Verenpaine on todella korkea!” lääkäri huusi.
Toinen lääkäreistä kirjoitti tietoja minusta lomakkeeseen ja kolmas kiiruhti hakemaan jotakin.
Olin hämilläni ja minuun koski. Eräs nainen käveli luokseni ja sanoi lempeästi: ”Onneksi olkoon, Theodore, sait täydet pisteet ensimmäisestä Kokeestasi.”
Viime vuonna järjestettiin nuorille kirjoittajille suunnattu Ilmastonmuuttajat-kirjoituskilpailu. Nuori Voima julkaisee kaikkiaan kuusi voittajatekstiä perjantaisin kuuden viikon ajan. Paula Jordman sijoittui toiseksi 13-17-vuotiaiden sarjassa. Jordmanin teksti “kasvaa elegantisti dystooppisen maailman kuvasta jännitteiseksi, jännittäväksi ja kaunokirjallisesti kiinnostavaksi tarinaksi”, kuvailee tuomaristo. Kilpailun järjesti Nuoren Voiman Liitto yhdessä Allianssin, Greenpeacen ja Ilmasto.nyt -opintokokonaisuuden kanssa. Tuomareina toimivat toimittaja Hanna Nikkanen ja kirjailija, toimittaja Elina Hirvonen.