Maailman rikkaruohot - Ilmastonmuuttajat-kilpailun novellisatoa
En ymmärtänyt sanoista enkä piirroksista mitään, ja muistan vain kuinka tohkeissaan isä oli, kun hän kertoi minulle jostain uudesta löydöstään. Muistan, että hän puhui jotain jostakin aineesta, jota hän levittäisi ilmakehään. Se kitkisi pois kaikki maailman rikkaruohot.
Anttoni Lajoman novelli sijoittui kolmanneksi 13-17-vuotiaiden sarjassa Ilmastonmuuttajat-kirjoituskilpailussa.
Maaliskuu
On kylmä. Tai, ei kylmä, viileä. On viileä. Ei ehkä viileäkään. Tai en minä tiedä. On kylmä.
Tunnen kiveyksen selässäni. Makaan katolla, selälläni, ja katson taivasta. Tai, katson sitä mitä siitä oli jäljellä. Tyhjää harmaata, likaista ilmaa. Tuijotan, ja tunnen tuulen puhaltavan kasvoillani. Se tuntuu paksummalta. Tai, että siinä olisi jotain. Joitain pieniä hiukkasia. Se tuntuu siltä kuin laittaisi liikaa suolaa vesilasiin ja vedestä tulisi sakeaa, niin että siitä ei näe enää läpi. Siltä ilma tuntuu. Liian sakealta, ettei siitä enää näe läpi. Ettei sitä pysty enää hengittämään.
Tuijotan, ja tunnen tuulen puhaltavan kasvoillani. Se tuntuu paksummalta.
Isä sanoi aina että hengittäminen on katoava luonnonvara. En tietenkään lapsena tajunnut yhtään mistä hän puhui. Isä aina laittoi minut laskemaan hengenvetojani. En minä tajunnut sitäkään, mutta siitä tuli ajan mittaan meille kuin leikki, että joskus me vain istuimme ja laskimme hengenvetojamme. Isä aina voitti. Vietimme kerran kokonaisen tunnin istumassa katolla ja laskimme. Hän tietysti voitti, hän otti tunnissa 32 henkäystä enemmän kuin minä.
Isäni piti aina mukanaan pientä ruskeaa nahkaista muistivihkoa. Hän piirteli siihen, ja kirjoitteli. Hän oli piirtänyt vihkon kanteen suuren puun kuvan. Aina, kun äiti teki jotain, kokkasi tai hoiti Avaa, isä piirteli ja kirjoitteli taas vihkoon. Aina, kun hän luuli ettei kukaan näe. Löysin viime viikolla isäni vanhan muistikirjan. Kun isä lähti, luulin että hän vei sen mukanaan. Aloin viime viikolla ajattelemaan isää enemmän ja enemmän.
Istuin eilen illalla katolla ja muistelin hengitysleikkiämme, ja päätin kokeilla sitä uudestaan. Olisin ehkä siinä parempi, kun keuhkoni ovat isommat. Nyt olisin voittanut isän, yllätyksekseni.
Taitaa olla maaliskuu.
Olin täysin seonnut päivistä katolla ollessani. Vanha, rähjäinen telttani, tai siis isän teltta, asuntorakennuksemme katolla huojui tuulessa istuessani sen sisällä. Teltta löyhkäsi, mutten välittänyt. Olin tainnut tottua siihen jo. Olin kai tottunut siihen jo lapsena.
Hän puhui jotain jostakin aineesta, jota hän levittäisi ilmakehään. Se kitkisi pois kaikki maailman rikkaruohot.
Istuin teltassa ja luin isän muistikirjaa vanhan taskulampun hohteessa, Mieleeni tuli eräs päivä, kun olin vielä pieni ja yritin lukea samaa ruskeaa, nahkaista kirjasta. En ymmärtänyt sanoista enkä piirroksista mitään, ja muistan vain kuinka tohkeissaan isä oli, kun hän kertoi minulle jostain uudesta löydöstään. Muistan, että hän puhui jotain jostakin aineesta, jota hän levittäisi ilmakehään. Se kitkisi pois kaikki maailman rikkaruohot. En tiennyt miksi hän intoili rikkaruohojen kitkemisestä, sillä kun äiti pyysi häntä tekemään sitä katolla pikku puutarhassa hän vain tuhahti, ja jatkoi jonkin laitteen nikkaroimista. Sitä hän rakasti.
Kuitenkin, maaliskuu.
Isän merkinnät alkoivat käydä järkeen. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä hän tarkoitti rikkaruohoilla, ja mikä hänen tekemänsä laite oli. Palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Tarvitsin vain oikean ihmisen auttamaan, sillä isä oli suunnitellut laitteen kahden käytettäväksi. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtäisi isän kirjoituksia kuten minä, jonkun jolle voisin luottaa tutkimuksen huippusalaiset tiedot. Jonkun, jollekulle voisin kertoa mestarisuunnitelmasta, ja joka sitten auttaisi minua tuomaan isän elämäntyön päätökseen. Se ei kuitenkaan voinut olla äiti. Äiti ei ikinä ymmärtänyt isää. En minäkään pienenä, mutta nyt ymmärrän.
Ei kukaan ikinä ymmärtänyt isää. Ei kukaan ymmärtänyt mistä hän puhui. Kaikki vain pudistivat päitään ja katsoivat häntä kuin hän olisi hullu. Isä ei ollut hullu. No, se on heidän oma vikansa sitten. Jos eivät kerran uskonet hyvällä, niin…
Seuraavaa vaihetta varten tarvitsin apurin.
Ajattelin pyytää poikaa, joka on toisinaan naapurirakennuksen katolla. Hän näyttää sopivalta. Sopivan näköiseltä tulemaan minun paikalleni, kun minä ottaisin isän paikan. Mutta en tiennyt kuinka kysyä häneltä.
Aiomme mullistaa maailman. Aiomme mullistaa kaiken.
Hän ei ikinä tullut katolle samaan aikaan. Hänen liikkeidensä ennustaminen olisi mahdotonta. Niinpä minun täytyi odottaa, odottaa ja odottaa kunnes sopiva hetki tulisi, kunnes olemme molemmat katoillamme. Sitten voisin kysyä häneltä, uskaltaisiko hän lähteä mukaan. Tehtävä vaatii ymmärryksen lisäksi rohkeutta.
Kukaan ei ole koskaan kokeillut sitä, mitä minä ja ehkä naapurikaton poika aiomme tehdä. Aiomme mullistaa maailman. Aiomme mullistaa kaiken. Jos hän siis suostuu.
Ajattelin, että jos hän ei suostuisi, voisin yrittää pakottaa hänet mukaan. Että, jos vaikka uhkailisin leikata hänen punaiset hiuksensa, kun hän nukkuu. Ei hänen tarvitsisi tietää, etten minä mitenkään pääsisi hänen katolleen, paitsi poistumalla omaltani, mitä minä en ollut ikimaailmassa tekemässä. Jos hän ei tiennyt sitä, hän saattaisi luulla, että tulisin oikeasti leikkaamaan hänen hiuksensa, ja sitten hän suostuisi. Tai ehkä, jos hiustenleikkuulla uhkailu ei toimisi, voisin vain uskotella hänelle, että se on pelkkää leikkiä, ettemme oikeasti tekisi kaikkea sitä. Leikillä vaan. Mutta sitten kun hän olisi jo mukana, eikä voisi enää paeta, lukitsisin oven ja pakottaisin hänet viimeistelemään kaiken kanssani. Voisin vaikka laittaa äitin hiustenleikkuusakset takataskuun, jos häntä tarvitsisi taas uhkailla.
Huhtikuu
Ilma on huomattavasti lämpimämpi. Ei vieläkään ole lämmin, mutta on huomattavasti lämpimämpi kuin maaliskuussa. Laskelmieni mukaan on huhtikuu. En muista monesko kuukausi se on, mutta muistan että kuukaudessa on vähintään 12 päivää, joten on pakko olla huhtikuu. Muuten maaliskuu olisi liian pitkä.
Makasin taas selälläni katolla, ja katsoin harmaata likaista kerrosta avaruuden ja maan välissä. Ajattelin: mitä jos isä on väärässä?
En ollut ennen ajatellut tätä edes vaihtoehtona. Että isä olisi väärässä. Olin aina vain ajatellut, että hänen on pakko olla oikeassa, se on isien tehtävä: tietää asioista. Mutta äiti sanoi eilen jotain, mikä sai minut ajattelemaan. Hän sanoi että isä oli huru-ukko joka ei tiennyt mistään mitään, ja että isä oli sekaisin. Äiti sanoi että isä pelkäsi maailmanlopun tulevan, koska oli katsonut liikaa televisiota. Siksi isä äidin mielestä kasvatti pikku-puutarhaa katolla ja nikkaroi laitteitaan.
Katsoin harmaata likaista kerrosta avaruuden ja maan välissä.
Äidin mukaan isä pelkäsi että maailmasta loppuu ilma, koska aurinko lämmittää liian kuumasti. Että kaikkien muiden isien autot täyttävät ilmaa suolalla, ettei siitä näe enää läpi, eikä sitä pysty hengittämään. Ja sitten kun kukaan ei voi enää hengittää, niin kaikki menevät pois, niinkuin isä. Minä myös. Äiti sanoi että me mentäisiin samaan paikkaan, katsomaan pilvenreunalta mitä maailmassa tapahtuu, ja että isä menisi eri paikkaan. Että isä menisi jonnekin muualle koska hän uskoi johonkin muuhun kuin äiti.
Ajattelin, että mitä jos isä onkin väärässä, että ilma ei lopu? Että maailmasta ei tule liian lämmin? Sitten ajattelin että äiti se tässä väärässä on, sillä isä sanoi että pilven päällä ei voi istua. Pilvet on pölyä ja vettä joka alkaa ilmassa halaamaan toisiaan kun tulee liian kylmä. Ja ei pölyn ja veden päällä voi istua. Siitähän putoaa läpi. Tyhmä äiti.
Pilvet on pölyä ja vettä joka alkaa ilmassa halaamaan toisiaan kun tulee liian kylmä.
Naapurikaton poika tuli katolle tänään. Seurasin hänen liikkeitään isän vanhoilla kiikaireilla. Toinen silmäputkista on rikki, mutta toinen toimii ihan hyvin.
Poika seisoi tosi pitkään paikallaan, en tiedä mitä hän teki. Hän yski paljon. Mutta yhtäkkiä hän kääntyi katsomaan minua. Menin tietysti heti piiloon, enhän minä voinut paljastaa itseäni vielä. Suunnitelmani kulki vaiheittain:
Vaihe 1: Tunnista kohde.
Vaihe 2: Luo yhteys.
Vaihe 3: Ystävysty.
Vaihe 4: Kerro suunnitelma ja pyydä mukaan (pakota tarvittaessa.)
Vaihe 5: Suunnitelma käytäntöön.
Olin vasta vaiheessa 1, “tunnista kohde”. Eihän kohde saa vielä minua nähdä.
Istuin telttani takana varmaan tunteja ja sitten uskalsin katsoa, vieläkö kohde katsoi minua. Hän ei enää ollut katolla. Helpotuin. Nousin ja kävelin isän vajan ohi suoraan pikku-puutarhalle.
Isän vaja oli pieni vaalea hökkeli katolla, jossa hän aina nikkaroi “hilavitkuttimia” niinkuin äiti niitä kutsui. En tiennyt silloin, enkä oikeastaan tiedä nytkään, mitä hilavitkuttimet ovat, mutta se kuulostaa osuvalta kuvaukselta. Hilavitkutin.
En ole uskaltanut mennä isän vajaan sen jälkeen kun hän lähti. En ikinä saanut mennä sinne ilman häntä, hän halusi aina siivota siellä ennen kuin minä tai äiti tultiin katsomaan mitä hän nikkaroi. Hän aina siivosi enemmän minua varten kuin äitiä. Äitiä ei kai kiinnostanut kuinka sotkuista siellä oli, tai sitten isää kiinnosti enemmän että se on siisti minua varten. Miten vain, vaja oli aina äitin mielestä kuin myrskyn jäljiltä.
Hän aina siivosi enemmän minua varten kuin äitiä.
Myrskyt ovat minusta upean hienoja. Rakastan olla katolla teltassa ja kuunnella myrskyn ääniä, sadetta ja ukkosta ja salamoita… Äiti ei tykkää siitä että olen täällä kun myrskyää. Minä taas haluan olla, varsinkin nyt, kun myrskyjä on entistä useammin.
Tykkääköhän naapurikaton poika myrskyistä? Haluaisiko hän ehkä seuraavan myrskyn aikana tulla minun kanssa telttaan kuuntelemaan sen ääniä? Olen laskenut että seuraavan myrskyn pitäisi tulla ensi viikolla. Minulla on siis noin 22 päivää aikaa edetä suunnitelmassani saada kohde mukaan isompaan suunnitelmaani. Kyllä minä siinä onnistun, eihän se ole homma eikä mikään. Kunhan se ei vaan yski kaiken päälle.
Toukokuu
En uskaltanut pyytää kohdetta kanssani seuraavaan myrskyyn. En ole vielä edennut vaiheeseen 2, “luo yhteys”. Vai oliko se vaihe 3? En tiedä. Oli se kumpi tahansa, en ole vielä tehnyt sitä. En minä uskalla sille puhua. Se saattaisi jopa kuulla minut. En minä uskalla. Ehkä voisin saada äidin puhumaan kohteen äidille. Ehkä he voisivat järjestää tapaamisemme, niin se vaikuttaisi sattumalta.
Keksin taas yhden asian isän vihkosta. Vihkon piirustukset ovat melkein kaikki hänen hilavitkuttimiensa suunnitelmia. Piirustuksissa on sellainen räjäytetty versio hilavitkuttimista, ja sitten siinä lukee tietoa niistä. En ole vielä lukenut kaikkea tietoa kaikista, sillä kirjoitusta on paljon ja isän käsiala on erittäin outoa.
Isä aina sanoi että olin tosi nuori kun opin lukemaan
En ole kertonut vielä äidille että aion viimeistellä isän työn. En ole edes kertonut hänelle löytäneeni vihkon. Isän lähdön jälkeen kyselin äidiltä varmaan viikkoja, jos isä olisi jättänyt minulle jotain hilavitkuttimiaan tai kirjoituksia. Äiti sanoi ettei isän hilavitkuttimet ole minun ikäisten juttuja. Minusta se taas oli ihan tyhmästi sanottu. Miten niin jokin ei ole jonkun ikäiselle? Jos kerran osaan jo lukea, niin miksen saisi sitten lukea isän juttuja?
Osaakohan naapurikaton poika lukea? Isä aina sanoi että olin tosi nuori kun opin lukemaan, ja kohde näyttää samanikäiseltä kuin minä, tai ehkä vähän vanhemmalta. Pakko sen on osata jo lukea, ei kukaan niin tyhmä ole, ettei osaa lukea jos on jo minua vanhempi. Ei kohde näytä tyhmältä.
En kuitenkaan kysynyt sillä isä on aina oikeassa.
Äidille täytyy puhua mahdollisimman pian kohteen tapaamisesta. Jos haluan noudattaa isän vihkoa ja suorittaa suunnitelman oikein, täytyy ilman olla lämpimimmillään, muuten isän rikkaruohoaine ei toimi kunnolla. Ja jos suunnitelma on tuhota kaikki maailman rikkaruohot, siis kaikki, niin silloin täytyy tehdä kaikki oikein. Jos niitä joitain jää kitkemättä niin sitten ne kaikki kasvavat takaisin. Ja isä sanoi, että se mikä tuhoutuu, ei ikinä tule takaisin. Se sanoi noin aina ilmasta. Ja kaikista kasveista. Olin aina vähän ihmeissäni, koska rikkaruohothan ovat myös kasveja, joten miksi isä haluaisi tuhota ne kaikki kertarysäyksellä? En kuitenkaan kysynyt sillä isä on aina oikeassa. Isä oli huru-ukko.
En ole vielä kysynyt äitiltä mitä huru-ukko tarkoittaa, mutta se miten äiti sitä käytti kuulosti siltä että se tarkoittaisi jotain niinkuin “suurmies” tai muuta sellaista. En keksi muuta tarkoitusta. Tietääköhän kohde mitä se tarkoittaa? Pitää kai kysyä.
Kesäkuu
Kysyin äidiltä voisiko hän puhua kohteen äidille tapaamisestamme. Äiti kyseli kiinnostuneena olenko ihastunut siihen poikaan, kun niin halusin hänet tavata. Äiti on ällöttävä sillä tavalla. Se lukee paljon kirjoja missä on kannessa miehiä ilman paitaa. Sanoin äidille, että haluan ihan vain tieteellisessä mielessä tavata tutkimuskohteeni. Äiti myös kyseli että miksi kutsun sitä poikaa kohteeksi. Siihen kysymykseen oli vaikea vastata, sillä en ollut ennakoinut äidin kysyvän mitään noin vaikeaa. Keksin pikaisen hätävalheen, että teen tutkimusta alueemme pojista, ja että olen tarkastellut kiikareilla kaikkia poikia. Äiti nauroi, ja kysyi että olenko varma etten ole ihastunut kohteeseen. Ällöä.
Heinäkuu
On aika. On vihdoin aika. Poika suostui tulemaan mukaan. Hän tulee huomenna päivällä kylään. En tiedä, että pitäisikö jo huomenna siirtyä lopun vaiheisiin, vai pitääkö ensin hieman tutustua poikaan. Koska jos kerran kesän lämpimin päivä on tulossa, niin sitten täytyy siirtyä heti viimeisiin vaiheisiin. En muista mitkä ne ovat, mutta ne ovat jossain täällä.
Kuitenkin. Haluan siis ensin tutustua poikaan ja sitten vasta kun olen luonut syvemmän yhteyden voimme yhdessä toteuttaa isän suunnitelman. Poika tulee huomenna kylään ja sitten tutustutaan. Minun pitää siivota täällä. Mitäköhän minä laitan päälle? Se punainen paita on varmasti kiva. Paitsi jos poika ei tykkää punaisesta. Voi ei, mitä jos poika ei tykkää punaisesta?
Elokuu
Näimme pojan kanssa ensi kerran kaksi viikkoa sitten. Hän on tosi kiva. Hän tuoksuu tosi hyvälle. Ja hän tykkää punaisesta!
En vielä ole kertonut hänelle suunnitelmasta, mutta olen kertonut hänelle isästä. Aion pikkuhiljaa ujuttaa keskusteluihin isän tekemiset ja sitten lopuksi suunnitelman. Siten luon pojan ja minun välille luottamuksen. Siis kohteen. Kohteen ja minun välille.
Ja hän tykkää punaisesta!
Sitten kun kohde luottaa minuun, on sitten helpompi saada hänet mukaan. En usko että pakottaminen on tarpeellista. Aion kuitenkin pitää sakset mukana. Varmuuden vuoksi.
Olemme ensitapaamisen jälkeen nähneet vielä viisi tai kuusi kertaa. Olemme puhuneet vaikka mistä, niinkuin hänen isästään, minun isästäni, avaruudesta, ja siitä mitä haluamme olla isoina. Poika haluaa olla maanviljelijä. En kehdannut vielä siinä kertoa mikä suunnitelma on, sillä en halunnut pilata hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan.
Isän suunnitelma on nimittäin yksisuuntainen katu. Siitä ei ole palaamista. Lähdemme itse mukana. Tiesiköhän isä sen? Se ei lukenut missään hänen muistiinpanoissaan. Laskin sen itse. Ehkä laskin väärin. Kyllä isä olisi sen huomannut. Ei isä olisi mitenkään voinut sitä olla huomaamatta. Ehkä hän ei vaan ajatellut sitä. Tai ehkei hän vaan ajatellut että se tarvitsisi kirjoittaa tänne, sillä ei kenenkään muun ollut tarkoitus lukea sitä. Paitsi minun. Mutta minulle hän olisi kertonut. Varmasti olisi.
Lähestymme kovaa tahtia suunnitelman totetuspäivää. Ja ajattelin, että jos saatamme suunnitelman loppuun ennen kuin ehdin kirjoittaa tähän vihkoon lisää, voisin tehdä viimeisen merkintäni nyt.
Minä olen Aava Kauppinen, ja asun Savonlinnassa, Suomessa. Aion suorittaa loppuun isäni vanhan suunnitelman kitkeä kaikki maailman rikkaruohot, ja aion tehdä sen ystäväni Valtterin kanssa. Tämä vihko on ollut päiväkirjani. Vuosi on 2043, ja olen 11-vuotias. Jos suunnitelmamme onnistuu, ette enää kuule minusta. Tämä on siis ollut viimeinen merkintäni. Nyt kun ajattelen, jos suunnitelma onnistuu, niin eihän kukaan voi enää lukea tätä. No, sille en voi mitään.
Huhtikuu
Öhm… Hei.
Siitä onkin aikaa kun olen edes vilkaissut tätä vihkoa.
Viimeksi kun kirjoitin, olin vielä pieni. Siitä on nyt kulunut vuosia.
En koskaan vienyt isän elämäntyötä loppuun. Se suunnitelma jäi, kun vietimme enemmän aikaa Valtterin kanssa. Aivan, Valtteri on siis se poika, josta puhuin silloin aikaisemmin. Siitä onkin kulunut aikaa, jestas.
Vietimme Valtterin kanssa paljon aikaa yhdessä. Hän tuli jopa meille kerran yökylään ja vietimme koko yön teltassa, keskustelemassa.
Valtterin vei yskä, niinkuin isän. Yskiminen johtui ilmasta. Minulle se ei koskaan aiheuttanut mitään, mutta isälle ja Valtterille se oli liian tiheää hengittää. Kun olin vielä lapsi, äiti ei ikinä kertonut, että se oli ilma joka isän vei. Se selittää osittain miksi hän oli niin kiinnostunut ilman pelastamisesta.
Lakkasin Valtterin kanssa ollessani täällä katolla käymisen. En ole ollut täällä niin pitkään aikaan, etten enää tunnistanut kaikkea. Isän vajan muistin vieläkin selkeästi, mutta olin unohtanut minkä värinen teltta oli. Olin unohtanut myös kuinka pieni isän vaja oli. Tai, ehkä olin viimeksi siellä ollessani niin pieni että nyt se ei tunnu enää niin suurelta. Kaikki ne hilavitkuttimet seinillä vievät sieltä paljon tilaa.
Tulin nytkin vain käymään, tervehtimään äitiä.
Kun lakkasin katolla käymisen, lakkasin myös tähän vihkoon kirjoittamisen. Jätin sen muiden isän tavaroiden kanssa katolle, sillä uskoin niiden kuuluvan tänne. Ei museoon, ei mihinkään lasin taakse katsottavaksi. Ne kuuluvat tänne, sillä täällä on isän työ. Kaikki hilavitkuttimet ovat vieläkin paikallaan, kuin niihin ei olisi koskaan koskettu.
Valtterin lähdön jälkeen lähdin itsekin. En siis sinne, minne hän meni, vaan pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi. Päätin kuitenkin jäädä sinne. Ja asun siellä edelleen. Tulin nytkin vain käymään, tervehtimään äitiä. Kun tulin taas tänne, niin pitkästä aikaa, muistot ottivat vallan. Siitä on varmasti kulunut vuosia kun olen viimeksi täällä ollut. Varmasti.
Kun tulin taas katolle, ja näin teltan, ja vajan, ja pienen puutarhan joka nyt on täysin kuolllut, tajusin jotain mitä en ollut aikaisemmin isän suunnitelmasta. Tajusin miksi hän halusi tehdä niin. “Kitkeä kaikki maailman rikkaruohot”.
Rikkaruohot ovat kasveja, jotka kasvavat paikoissa, joissa niiden ei haluta kasvavan. Ne imevät maasta vettä ja viljelyskasveille tarkoitettuja lannoitteita. Jos ne kasvavat viljelyskasveja korkeammiksi, ne voivat estää niiltä myös valon saannin. Ne voivat myös tukkia peltotöissä käytettyjä työkoneita. Rikkaruohot eivät ole hyväksi alueelle, jonka ne valtaavat. Ja ne täytyy tuhota. Mutta jos niitä ei tuhoa kunnolla, ne palaavat takaisin. Siispä pitäisi tuhota kaikki rikkaruohot yhdellä iskulla juuria myöten. Ja niin isä halusi tehdä. Koska kaikki maailman rikkaruohot ovat tuhonneet maailmamme. Olemme imeneet järvistä ja meristä vedet, ja maasta ravinteet, olemme rakentaneet pilvepiirtäjämme korkeammalle kuin puut, eivätkä ne saa enää valoa, olemme tukkineet luonnon kehittymisen omilla työkoneillamme ja olemme täyttäneet ilman rikillä, häällä, savulla ja sumulla.
Siispä pitäisi tuhota kaikki rikkaruohot yhdellä iskulla juuria myöten.
En lapsena tajunnut miksi isä halusi pyyhkiä meidät kaikki pois, mutta nyt kun luen isän vihkoa, ymmärrän. Olemme turhia, haitallisia syöpäläis-rikkaruohoja, jotka tulee kitkeä. Mutta en voi enää suorittaa isän suunnitelmaa. Huomasin että isän laite ei koskaan tullut valmiiksi. Siitä puuttuu osa, on aina puuttunut. Huomasin sen vasta kun luin isän vihkoa samalla kun katsoin itse laitetta. En ymmärtänyt aluksi, miksi hän jätti laitteen viimeistelemättä ennen kuin lähti. Miksei hän tehnyt laitetta loppuun jotta voisin sitten viimeistellä suunnitelman?
Mutta sitten ymmärsin, että isä ei halunnut että minä tekisin sen. Puuttuva osa oli revitty irti. Kai se on ihan ymmärrettävä, ettei isä halunnut minun viimeistelevän hänen työtään. Mutta se ei minua estä.
Olen päättänyt että viimeistelen isän suunnitelman vastoin hänen tahtoaan. Rakennan puuttuvan palasen uudelleen, liitän sen paikalleen ja käynnistän laitteen. Hän ei halunnut kenenkään muun olevan vastuussa.
On vuosi 2051. Minä olen Aava Kauppinen, ja minä aion viedä loppuun isäni elämäntyön.
Viime vuonna järjestettiin nuorille kirjoittajille suunnattu Ilmastonmuuttajat-kirjoituskilpailu. Nuori Voima julkaisee kaikkiaan kuusi voittajatekstiä perjantaisin kuuden viikon ajan. Anttoni Lajoma sijoittui kolmanneksi 13-17-vuotiaiden sarjassa, ja tuomaristo kuvasi novellia seuraavasti: ”kirjoittaja leikittelee taitavasti raskaudella ja keveydellä ja ihmisten välisillä suhteilla lohduttomassa kehyksessä”. Kilpailun järjesti Nuoren Voiman Liitto yhdessä Allianssin, Greenpeacen ja Ilmasto.nyt -opintokokonaisuuden kanssa. Tuomareina toimivat toimittaja Hanna Nikkanen ja kirjailija, toimittaja Elina Hirvonen.