Elämättä jättänyt nauraa viimeisenä
Nuoren Voiman vuoden 2024 vakiokolumnisti on Jantso Jokelin.
Kirja ilmestyy, saa yhden arvion maakuntalehdessä ja kehut parissa blogissa. Se myy muutaman sata kappaletta ja nostetaan hetkeksi päätyhyllylle kirjailijan kotikunnan kirjastossa.
Tai vaietaan kuoliaaksi, kuten kirjailija asian kokee.
Kirjapiireissä on mahdotonta välttyä teoksen vastaanottoa harmittelevilta kirjailijoilta. Vuosien työn jälkeen vääristyneen huomiotalouden ja niukkojen kritiikkien maailma voi tuntua repivältä etenkin heille, jotka ovat saapuneet lajin pariin vastikään.
Samaan aikaan monet paatuneimmat kirjoittajakollegat ottavat vaikenemisen vastaan kivisin kasvoin ja jatkavat työtään.
Olen hiljalleen kasvanut ajatukseen itsekin. Kirjan merkitys on jossain elämän tuolla puolen.
*
Isäni teki uransa teattereissa, kuten myös hänen vanhempansa. Kasvoin esittävien taiteiden maailmaan, juoksentelin lavasteissa ennen kuin osasin puhua. Kadehdin aina teatterilaisten hedonistista välittömyyttä, kykyä temmata pikkupoika mukaan elämänmakuisilla jutuilla ja maagisella karismalla.
Kokeilin näyttelemistä itsekin, mutta viimeistään kun aloin itse kirjoittaa, ymmärsin, etten ollut sisimmältäni teatterilainen. Kirjoittava ja esiintyvä ihminen alkoivat tuntua radikaalisti erilaisilta hahmoilta.
Kyse ei ole introvertin ja ekstrovertin erosta, kumpaakin tyyppiä esiintyy kaikissa ammateissa. Ero piilee ennemminkin siinä, miten ihminen näkee itsensä suhteessa aikaan.
Teatterilaiset ja muusikot elävät nykyisyydestä, läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta. He saavat joka ilta yleisöltä välittömän palautteen ja juhlivat suoritustaan porukalla baareissa.
Kirjoittava ja esiintyvä ihminen alkoivat tuntua radikaalisti erilaisilta hahmoilta.
Kirjailijat istuvat yksin kotona kivuliaaseen asentoon jähmettyneinä, yrittävät unohtaa vartalonsa ja siirtää itsensä jonkinlaisena rampana enkelinä paperille. Mitään porukkaa ei ole, lukijan naurua ja itkua ei kuulu, aplodit ovat harvinaisia.
Kaikkea ohjaa pakkomielle siitä, että luotu kestäisi aikaa ikuisesti.
*
Hetken hedonismi ja ikuisuuteen kurottava munkinelämä heijastuvat myös ammatillisiin konflikteihin. Muistelen usein tarinaa näyttelijästä, joka ei meinannut suostua esittämään lavalla keskinkertaista seksiä, sillä se olisi antanut yleisölle väärän kuvan hänen todellisesta mieskunnostaan.
Kirjailijatkin voivat sortua egomaniaan, mutta mestareita he ovat ennen kaikkea itsensä kiduttamisessa. Nyt-hetki ei ole heitä varten, elämä ei ole heitä varten, ja siksi he romantisoivat sivullisuuttaan mitä myrkyllisimmillä tavoilla.
Kirjoittava ihminen voi toki sepittää omaa mieskuntoaan niin myyttiseksi kuin haluaa, mutta syvimmillään hän tietää olevansa impotentti.
Hiiri, jonka toinen nimi on kirjailija, kuten Kari Hotakainen on vapaasti siteeraten todennut.
*
Kaiken tämän saa kuitata heppoiseksi tyypittelyksi. Voivathan kirjailijat olla hetkessä eläviä hedonisteja siinä missä näyttelijät askeesia rakastavia hiiriä. Kirjoittava ihminen ei myöskään ole immuuni palautteelle tai sen puutteelle.
Kaikkea ohjaa pakkomielle siitä, että luotu kestäisi aikaa ikuisesti.
Varmaa silti on, että kirjoittaessani mietin eniten sitä, miltä teksti tulee näyttämään satojen vuosien päästä. Suuren osan elämästäni vietän ajassa, jossa olen jo kuollut. Se on inhottava tapa elää, ja synnyttää aiheestakin kateutta esiintyvää ihmistä kohtaan.
Lohtu on laiha, mutta olemassa. Isä muistutti hiljattain, että parhaastakin teatteriesityksestä jää viimeisenä elämään – arvostelu. Joukko elottomia sanoja, joissa voi hyvällä mielikuvituksella kuulla eleiden, huutojen ja aplodien kalpean kaiun.
Se on kuin pieni ikuisuuden kädenojennus kirjoittavalle ihmiselle. Myöhästymismaksu ammattikunnalle, joka jätti vapaaehtoisesti elämänsä elämättä.
Kirjoittaja on kirjailija ja muusikko,
joka ajattelee olevansa kuollut myös esiintyessään.