Hehkeä tulevaisuus

Kolumni |
Lehtinenä
|
Iljanena

Lehtinenä on jo jonkin aikaa sitten toivon kääntöpuolelle siirtynyt vapaahko kirjoittelija, joka pakinoissaan levittelee henkisiä ketsuppitahroja sivilisaation raunioille.

eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan nykyisyyteni hourulaa

Viime yönä päässäni järjestettiin Suuri Tulevaisuussymposiumi. Mukana olivat kulttuurin, teknologian ja vaihtoehtotodellisuuksien osaavimmat asiantuntijat Elon Muskista Anne Bernerin sekä Timo Hännikäisen kautta Nostradamukseen ja siihen tyyppiin, joka kehitti lahkeellisen makuupussin.

Myönnetään: olin ehkä kuluttanut liikaa uusmedioita ennen nukkumaanmenoa.

Symposiumin tarkoituksena oli pohtia ihmiskunnan suurimpia haasteita tulevina vuosisatoina. Anteeksi vuosikymmeninä. Anteeksi vuosina. No siis, ehkä pari viikkoa tästä eteenpäin – sillä oletuksella, että aurinko ei silloin ole vielä pimennyt, kuu muuttunut verenpunaiseksi, taivaan tähdet pudonneet maahan, taivas kääriytynyt kokoon kuin kirja sekä vuoret ja saaret siirtyneet sijoiltansa (Ilm. 6:12-14).

Sitten tilaisuus alkoi, nuijan kopautuksella, ja “ihmiskunnan” määrittely muodostui heti kärkeen ongelmaksi. Berner katsoi, että ihmisiksi olisi tarkoituksenmukaisinta rajata ainoastaan rationaaliset markkinatoimijat, kuten ylikansallisesti toimivat ympäristörikolliset, Jari Aarnio, Nokian tuleva nousu sekä "mä ja mun frendit". Paikalle vahingossa päässeet humanistit ja taiteilijat vastustivat tätä tukeutuen johonkin fakin’ pölyisiin gubbeihin parinsadan vuoden takaa, mutta ketä kiinnostaa yolo emoji emoji #heikattokaasmitenhauskakissavideo.

Lopputilaisuuden ajaksi humanistit ja taiteilijat lukittiinkin Musiikkitalon kellariin; siellä kolhiintuneeseen pystypianoon kahlehdittu Claes Andersson kilkutteli kynttilänvalossa haikeita jazz-mukaelmia otsikolla “Muistatko hyvinvointivaltion”, ja taiteilijat sekä humanistit saivat rauhassa jaella toisilleen apurahoja ja näkyvyyttä.

Takaisin symposiumiin. Ihmisen pätevimmäksi määritelmäksi oltiin tällä välin saatu vatuloitua hänen maailmanhistoriallinen kykynsä ottaa selfie. Seuraava ongelma liittyi tekoälyyn: mitä jos tietokone oppii ottamaan selfien? Ja mitä tapahtuu, jos tietokone ottaa omasta selfiestään selfien?1  Elon Muskin mukaan on enemmän kuin todennäköistä, että me elämme jo nyt suuressa Jumalan itsestään ottamassa selfiessä. Kuvassa Luoja hymyilee kuin veroparatiisiin karannut pääministeri.

Tässä kohdin heräsin omaan huutooni ja oli pakko käydä tarkistamassa Googlen kuvahausta, olenko yhä olemassa. En saanut asiasta varmuutta. 

Symposiumissa sen sijaan vuorossa oli lounastauko: Olkiluodon torakoita ja ruskeaa kastiketta à la Talvivaara. Sen jälkeen ohjelma jatkui Neste Oilin sponsoroimalla kollokviolla aiheesta “Hiihtokisat helteessä: uhka vai mahdollisuus?” Timo Hännikäinen loikkasi välittömästi pystyyn ja piti puheenvuoron, jossa hän ylisti sinivalkoisella keinomuovilla tapahtuvaa ampumahiihtoa tulevaisuuden huippulajina: tähän uhanalaisten nuorten miesten tervehenkiseen harrastukseen voisi tulevina vuosina yhdistää vielä kodinturva-, anteeksi suojeluskunta-, anteeksi katupartio-, anteeksi SA-, anteeksi!

. . . siis tukityöllistävän iltapäiväkerhotoiminnan.

Muita tulevaisuuden isänmaallisia lajeja voisivat Hännikäisen mukaan olla “kaunokirjalliseksi esseeksi naamioidun räyhäpamfletin kirjoitus kännissä” sekä “itsesääliin hukkumiselta pelastautuminen salaliittoteorioiden avulla”.

Seuraavaksi tulevaisuus peittyi äkisti näkyvistä, sillä sen paikalle kohosi valtava suoturpeesta, naudanlihasta ja kiinalaisista hiilivoimaloista rakennettu muuri, johon heijastuivat valtavat oranssit kasvot. Kyseessä oli tietenkin Jaajo Linnonmaa. Tuhannen kotiteatterisubwooferin voimalla Jaajo lausui: Haluatko miljonääriksi? No, niin haluaa kaikki muutkin, ja mikäpä siinä! Ei kai tässä nyt enää missään 60-luvulla eletä, eiköhän kaikki vaan panna munat samaan hömppävisakoriin ja aleta toivoa, että päästään mekin vielä helikopterilla omaan Antarktikselle rakennettuun ydinbunkkeriin pelaamaan golfia, syömään lumileopardeja ja kattelemaan 4k-hoodeeskriiniltä kun tsunamit nousee, eks niin? Ainiin tähän joku vitsi. Tissi. Hahhaa terve vaan ja hyvää jatkoa koko kansalle.

Taiteellisen intervention jälkeen tilaisuus olikin katkarapucocktaileja vaille valmis. Osanottajien mielestä tulevaisuus oli osoittautunut sangen valoisaksi. Ainakin megawateissa mitattuna. Tai megatonneissa.

Jostain syystä tunsin oloni symposiumin jäljiltä hieman levottomaksi.

Sitten korviini kaikuivat tilaisuuden päätössanat, kuuluisat Hölderlinin säkeet:

Wo Gefahr ist, wächst

das Rettende auch

eli suomennettuna:

Vaan missä vaara on, siellä kasvaa

myös pelastuksen mahdollisuus - - tai hei, vähintäänkin tää kriisi on mahdollisuus sun henkilökohtasen kirjallisen markkinapotentiaalin kasvattamiseen! Sullahan on nyt vuosituhannen tsäänssi terävöittää sun kaunokirjallinen pessimismi ihan nextille levelille hei, nyt kaikki tekstuaaliset innovaatiotaktiikat ja distruptiiviset somestrategiat käyttöön, ei mitään syytä apatiaan, dystopiamarkkinat käy kuumana ja pelikenttä on avoin jos sä vaan tajuut pistää haisemaan koska hei, huominen on toivoa täynnä ja me eletään ihmiskunnan parasta aikaa, nyt kuule jätkä pistät raportoiden vaan!

Heräsin sälekaihtimien lomasta kasvoilleni kurottuvaan valonsäteeseen. Onpa hauskaa kun aurinko taas paistaa, sanoin itselleni, aivan kuin kevät olisi jo tulossa.

Tällä palstalla pakinoitsija Lehtinenä vuorottelee Nuoren Voiman toisen pakinoitsijan kanssa kuukauden välein.

  • 1. Kysymys, jonka edessä länsimainen filosofia paskoo housuunsa ja pakenee vuorille.