Kirjan ja tekijän välissä
Yksi fiktion kirjoittajan työn kiusallinen puoli on omasta työstä kertominen sosiaalisessa mediassa. On tietysti hyvä osata pitää jonkinlaisia hissipuheita ja avata esimerkiksi apurahahakemuksessa, mitä aikoo tehdä. Keskustelu kustannustoimittajan tai luotetun ystävän kanssa auttaa kirjoittamisen hahmottamisessa.
Mistä sun kirja kertoo? on kuitenkin kysymys, jota kammoan. Pelkään sanovani jotain varomatonta ja asettavani lukijalle odotuksia ja neuvoja: kiinnittäkää huomiota näihin asioihin. Työn merkityksiä katsojalle tai lukijalle on mahdoton etukäteen manifestoida. Kaikenlainen oma selittely jopa teosten aihepiireistä ohjaa lukijaa.
Kari Hotakainen on sanonut haastatteluissa, ettei halua tietää lukemistaan kirjoista tai niiden tekijöistä etukäteen mitään. Hän on kertonut välttelevänsä kirjailijahaastatteluiden lukemista, etteivät kirjat personoituisi liiaksi tekijöihinsä. Kirjailija voi Hotakaisen mukaan jopa pilata kirjan selittämällä sitä liikaa, ”menemällä lukijan ja tekstin väliin”. Ajatus kuulostaa havaintopsykologisesti mahdottomalta pyrkimykseltä päästä kokemaan tekstiä ”vapaana ennakko-odotuksista”. Ei se ole mahdollistakaan: jotain välissä aina välttämättä on, esimerkiksi ystävän suosittelu. Kirjailijaa koskevan tiedon välttely on kuitenkin käytännönläheisyydessään tehokkain kuulemani niksi tekijän ja teoksen erottelemiseen. Antaa teoksen puhua.
On hämmentävää huomata, miten ennakkoinfo ohjailee fiktion lukukokemusta. Olenko oikeasti niin palikka, että alan etsiä tekstistä merkkejä ”matemaattisesta rakenteesta”, jos tiedän kirjoittajan työskentelevän arkkitehtina? Jos romaanikirjailija on käsittelemänsä aiheen tutkija, saatan taas luottaa kuvailujen perustuvan tietoon, vaikka fiktion lähtökohtiin ei kuulu uskollisuus todellisuudelle.
Nykypäivän PR-taitoinen taiteilija uskaltaa ottaa määrittelyvallan omiin käsiinsä, puhua fiksuja ja myös kertoa, miksi hänen työnsä on tärkeää. Kriitikko Dean Kissick kirjoittaa Spike Art Magazinen esseessään havainneensa, että taiteilijoiden odotetaan yhä useammin toimivan yleisön opettajina. Esseessä esiintyy kyseenalaista menneiden aikojen romantisointia, mutta Kissickin huomio taiteilijan roolin muutoksesta osuu. 2020-luvulla yhteiskunnallinen todellisuus ja poliittinen keskustelu ovat muuttuneet järjenvastaisiksi. Paradoksaalisesti tällaisena aikana taidemaailma edustaa järjestyksen ääntä. Taide voisi korjata menneisyyden ja olemassaolevan maailman moraaliset vääryydet, ehkä tehdä ihmisistä valistuneempia. Internet-trolli tai Yhdysvaltain presidentti saa olla epälooginen kahjo, kun taiteilijalta odotetaan valveutuneisuutta ja älyä.
Jääkö arvoitukselle ja viettelylle enää tilaa? Esseisti-kriitikko Herman Raivio kirjoittaa esikoiskirjassaan Turvaton tila (2024) pitävänsä Andy Warholin julkista esiintymistä nykyiselle taidemaailmalle vastakkaisena toimintatapana. Warhol jätti teosten määrittelyn kokonaan yleisölle. Kun kriitikko sanoi Warholin teoksia kamaliksi, Warhol komppasi tämän olevan oikeassa. On mahdoton kuvitella Warholia selittämässä, että Campbellin soppatölkki piti maalata, koska se kertoo jotakin oleellista kapitalismista tai kulutuskulttuurista. Toki Warholin tapa trollata oli mahdollinen menneessä maailmassa taiteilijalle, joka oli jo valmiiksi supertähden maineessa. Tänä päivänä lukija voi itse estää tekijää menemästä teoksen väliin: lukea ensin kirjat ja vasta sen jälkeen haastattelut ja analyysit.
Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen kirjailija-toimittaja.
Kolumni julkaistaan maaliskuussa ilmestyvässä Strategia-numerossa (1/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.