Lisätty todellisuus
”Täällä meri loppuu ja maa alkaa. Sade lankeaa valjuun kaupunkiin, joen vesi virtaa mutaisena, jokirannat tulvivat.”
Näin alkaa José Saramagon romaani Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Luin Sanna Pernun suomennoksen sen ilmestymisvuonna 2012 ja kuvittelin Lissabonin melankoliseksi, koleaksi kaupungiksi, jonka kylkeen laivat lipuvat hitaasti usvan läpi.
Kun sitten matkustin Lissaboniin jokunen vuosi myöhemmin, se ei vastannutkaan mielikuviani. Kävelin aurinkoisilla, vehreillä puistokaduilla, ja kaupungin iloisuus tuntui melkein hyökkäävältä.
Siihen aikaan tekno-optimistien muotisana oli ”lisätty todellisuus”. Se tarkoitti kännykkäsovelluksia, jotka saivat ihmiset seisoksimaan sekalaisissa ryhmissä pusikon laidalla katse tiukasti todellisuudesta pois käännettynä.
Lissabonissa kävi päinvastoin: katsoin todellisuutta, joka pyyhki pois Saramagon lisäyksen.
Taiteen ja viihteen luomiin mielikuviin on kriittisenkin lukijan helppo haksahtaa. Tosielämän Pariisi ja Venetsia eivät ole kovinkaan romanttisia, eikä Kööpenhaminassa Nordic Noir -kierrokselle osallistuva turisti todennäköisesti koe odottamaansa synkkyyttä ja kohtalokkuutta.
Joskus käsitykset saattavat olla niin vahvasti representaatioiden kyllästämiä, että kaupungit muuttuvat silmissä kaupungin esityksiksi. Todellisuus ei tunnu todellisuudelta lainkaan: New Yorkissa tai San Franciscossa näyttää kuin kaiken yllä leijuisivat valtavat lainausmerkit.
Olen silti alati paikanjanoinen lukija. En siis ajattele, että kirjallisuuden pitäisi kuvata tosielämän paikkoja mahdollisimman realistisesti. Päinvastoin, taiteen hienouksia on sen kyky tehdä asioista todellisempia, merkityksellisempiä kuin ne oikeasti ovat.
New Yorkissa tai San Franciscossa näyttää kuin kaiken yllä leijuisivat valtavat lainausmerkit.
Miljöö on aliarvostetuimpia kirjallisuuden osa-alueita. Jos kaupunkikuvaus on erityisen hyvin tehty, saatetaan sanoa, että ”kaupunki on yksi henkilöhahmoista”. Pelkään itsekin joskus sortuneeni typerään määritelmään, jota näkee varsinkin kirja- ja elokuvavinkkejä listaavassa angloamerikkalaisessa kevytkulttuurijournalismissa. Sama kuin sanoisi, että housut ovat yksi puseroista.
Kenties vähäisen miljööpuheen vuoksi monen romaanin miljöö jää kulissimaiseksi. Pelkkä adjektiivien listaaminen ei vielä synnytä vaikutelmaa tapahtumapaikasta ja tunnelmasta.
Miljöö rakentuu monen eri keinon yhteistyössä: henkilöhahmot, tyyli ja rytmi vaikuttavat osaltaan paikasta muodostuvaan kuvaan. Kun kyse on sosiaalisesta tai ideologisesta miljööstä, myös tapahtumilla on merkitystä. Roberto Bolañoa lukiessani käsityksen 1970-luvun Meksikosta muodostaa kieli kokonaisuudessaan. Lauseiden poljento ja kerronnan sävy luovat paikan ja ajan – rujon, rasvaisen, innoittuneen ja lohduttoman.
Jos paikka on entuudestaan tuttu, siitä voi kirjallisuuden myötä tulla entistäkin todellisempi. Olli Jalosen Puhdas viiruinen elämä (2026) sijoittuu Hämeenlinnaan ennen ja jälkeen sisällissodan. Romaani luo vahvan aatteellisen miljöön, jossa työväenliike, suojeluskunnat, raittiusaate ja kulttuurin vähittäinen modernisoituminen muuttavat kaupunkilaisten elämän.
Osa teoksen tapahtumista sijoittuu kotikaupunkiini Tampereelle. Lukemisen lomassa päädyin selailemaan artikkeleita Suomen ensimmäiseksi keskitysleiriksikin kutsutusta Kalevankankaan vankileiristä, jossa pidettiin jopa kymmentätuhatta punavankia epäinhimillisissä oloissa. Tajusin, että leiri sijaitsi paikassa, joka näkyy suoraan työhuoneeni ikkunasta.
Romaanin tapahtumat muuttuivat osaksi maisemaa, jota katson päivittäin. Ne ovat tuoneet näkymääni pysyvän merkityskerroksen.
Kirjallisuus tuottaa vaikuttavampaa lisättyä todellisuutta, sattuvampaa, kuin yksikään digisovellus.
Kolumni julkaistaan Tähdet-numerossa (2/26). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.