Miksi esseisti hiplaa roskaa?
Kävin äskettäin vanhalla MySpace-sivullani. Viisitoista vuotta sitten se oli täynnä kuvia ja musiikkia, nyt tilalla oli tyhjään Excel-tiedostoon vertautuva kehikko.
Pyörin digitaalisessa katakombissa hetken ympyrää. Sitten suljin ikkunan.
2000-luvun ensikymmentä muistellessani olen usein nähnyt mielessäni MySpacen sinisen logon. Epäilemättä se kertoo jotain ensimmäisen globaalin somesivuston vaikutusvallasta. Havainnon pohjalta voisi veistellä muutaman kirjallisen näppäryyden nollarin nettikulttuurista ja nostalgian olemuksesta.
Niiden jälkeen voisin siirtyä puhumaan Wayback Machinesta ja hauntologiasta ylpeänä siitä, että tiedän mitä ne ovat.
***
Elämme aikaa, jossa jokainen populaarikulttuurin luuranko koetaan kaapista kaivamisen arvoiseksi. Meemitilit ja podcastit ruotivat menneitä vuosikymmeniä yksittäisen muropakettilelun tarkkuudella. Ehkä siksi tuntuu kuin 2000-luvun alun kankea somesivukin vaatisi kohottamista unohduksen suosta.
Antti Hurskainen kirjoittaa uusimmassa En kieltäytynyt aseista -kirjassaan nykyesseistien tavasta hekumoida nuoruutensa triviaaleillakin lempiasioilla. Kuluneella vuosituhannella kunkin on vuorollaan pitänyt päästä esittelemään omat ”hyvät huononsa”, näennäisen turhat kulttuurituotteet, jotka ovat kuitenkin koskettaneet.
”Primitiivikokemus tunnelmineen upotetaan tehosekoittimeen lukeneisuuden kera, painetaan nappia ja yllätetään lukija: joutavaksi luulemanne olikin merkityksellistä!”
Nostalgisessa pop-esseistiikassa itsekin kunnostautunut Hurskainen pitää rikosrekisteriään valtakunnan likaisimpana. Mutta eipä allekirjoittaneen syntilista sen rinnalla kalpene. Myrkky-lehti, Jackass, Rax Buffet ja lapsuuden ankeat huvipuistot on nähtävästi täytynyt käydä läpi tiheällä kammalla.
Elämme aikaa, jossa jokainen populaarikulttuurin luuranko koetaan kaapista kaivamisen arvoiseksi.
Joutavan glorifioinnissa ei ole mitään uutta. Intoilihan Susan Sontag campista jo 1960-luvulla. Alhaisella ilakoinnin voisi johtaa jopa koko tekstilajin renessanssi-isään Montaigneen, joka kirjoitti muun muassa omista viiksistään mitä tahmeimpien tuoksumuistojen säilöjänä. Onko hipsterimpää aihetta sen koommin keksitty?
Osattu on Suomessakin. Etsiessään nykyaikaa jazzista ja cocktaileista Olavi Paavolainen ilkamoi 1920-luvulla ihka uudella havainnollaan: ”Joku voisi syyttää tämän kirjoittajaa liiallisesta kiinnostuksesta rappioilmiöihin. Mutta juuri niissähän on tavallaan piillyt asioiden ydin.”
Naulan kantaan, olisin hihkaissut vielä muutama vuosi sitten. Kävi kuitenkin niin, että aivan kaiken ydin ei löytynytkään pitsabuffetista.
***
Henkilökohtainen nostalgiapankkini vaikuttaa tyhjentyneen lähes rutikuivaksi. Joutavan sijaan olen alkanut kiinnostua epäilyttävällä tavalla oikeista merkityksistä.
Jonkinlaisessa risteyskohdassa näyttää hortoilevan muitakin. 2000-luvulla kirjalliset kannuksensa ansainnut X-sukupolvi on saanut analysoida jokaisen rakastamansa popkappaleen aivan kuin niiden lyriikat olisivat Heideggeria ilman, että kukaan on estänyt. Samalla me millenniaalit olemme kasvaneet aikuisiksi ja saaneet kirjoitettua omat myrkkymme ulos.
Kävi kuitenkin niin, että aivan kaiken ydin ei löytynytkään pitsabuffetista.
Olemme saaneet hiplata roskaa ja masturboida kuvitelmalle, että joku jossain vartioi vielä ylevän ja alevan välistä juopaa; katsoneet läpi Žižekin videot ja esittäneet anarkistisia pop-filosofeja itsellemme.
Nyt on Z-sukupolven vuoro haltioitua eurodancesta ja pukeutua kuin lapsuuteni lamavuosien alkoholistit.
Meille muille voisi esittää kysymyksen: pitäisikö seuraavaksi keskittyä vaikka siihen Heideggeriin? Vai mitä luulette, saisiko Tamagotchista revittyä vielä irti jotain?
Kirjoittaja on siirtymässä sotakirjallisuuteen.