Pakotetun uusvilpittömyyden aika

Niin kutsutussa "meemivasemmistossa" on lähiaikoina peräänkuulutettu hoivaa ja pötköttelyä vastaliikkeennä hallituksen politiikalle. Meemeissä ja instastooreissa filtteröimätöntä uusvilpittömyyttä pidetään vastaliikkeenä kyynisten ”ironiajäbien” haluttomuudelle heittäytyä todelliseen tunteeseen ja toimintaan. Meemivasemmisto-näyttelyn kuratoinut tiedottaja Jenna Jauhiainen hehkutti Ylen haastattelussa uskovansa vasemmiston voittavan seuraavat vaalit juuri suorapuheisuudella ja uusvilpittömyydellä.

Puheenparret muistuttavat pitkään jatkuneesta kulttuurikeskustelusta. Ironia on myrkyttänyt kulttuurin, lääkkeeksi määrätään oikeat tunteet ja uusvilpittömyys. ”Voimaton nihilismi, päämäärätön ironia ja kaiken ikävystyttävä banaalisuus ovat aikamme tai ainakin tiettyjen sukupolvien kulttuuri-ihmisten vitsaus” muotoili Artemis Kelosaari Nuoressa Voimassa (5/2018). 2010-luvulla ironiset hipsterit huolestuttivat kulttuuriväkeä, vaikka indiemusiikin ja vuosikymmenelle leimallisten uusvilpittömien elokuvien sekä kirjojen vetovoima perustui pitkälti yhteenkuuluvuuteen ja vereslihaiseen tunneilmaisuun. Suomessa NYT-liite, City-lehti sekä Nelonen Media luotsasivat ironian kulttuurista kultakautta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.

Ironia tavataan yhä esittää vallitsevana asenteena, vaikka valtakulttuurissa on eletty pidempään uusvilpittömässä ajassa. ”Kollektiivinen kyllästyminen ironian haaleanviileään etäisyyteen ja kaiken pakenemiseen nextille levelille on tehnyt tilaa vilpittömyydelle, jota tarvitaankin taistelussa ilmastokatastrofia vastaan“, kirjoitti Olga Palo jo kuusi vuotta sitten (jälleen) Nuoren Voiman (3-4/19) kolumnissa.

Uusvilpittömyys on toden teolla tullut jäädäkseen Vain Elämää -sarjan vakiinnuttua musiikkiteollisuuden instituutioksi. Pari-kolmekymppisten parveilu Katri Helenan, Ultra Bran ja jopa Fröbelin palikoiden pidäkkeettömään yhteislauluun kannustavilla keikoilla kertoo yhteisten, emotionaalisesti latautuneiden kokemusten kaipuusta. Mikä vain artisti käy, kunhan tarjolla on puitteet isoille tunteille.

Vuonna 1990 julkaistussa esseessään ”E Unibus pluram” David Foster Wallace väitti kulttuurin kärsivän kauttaaltaan ironiasta ja apatiasta. Wallace ennakoi tulevaisuuden kirjallisen kapinan syntyvän kirjoittajista, jotka eivät turvaudu postmoderniin etäisyyteen ja uskaltavat näyttää naurettavilta. Wallacen oma suurteos, Päättymätön riemu (1996/2020), käsitteli teemaa anonyymeja addikteja kuvaavissa osuuksissa tavalla, joka tuntuu yhä yhteiskunnallisesti radikaalilta. Teoksen AA-piiriin kuuluville ironisesta etäisyydestä luopuminen on vakava uskonhyppy kohti todellisuutta. AA-ryhmän vaikutuspiirissä toimivan tennisakatemian korkeakoulutetut addiktit joutuvat myöntämään, etteivät heidän ongelmansa ole lopulta luonteeltaan sen hienosyisempiä kuin sillan alla asuvan narkomaanin. Itse asiassa juuri tällaisesta ihmisestä voi tulla heidän oman toipumisensa paras opettaja. Wallace kuitenkin ymmärsi, että kapitalismin läpäisemä kulttuuri kykenee hyödyntämään tätä itsensäkehittämisen eetosta myös kyynisessä bisneksessä.

Keskiluokkainen kulttuuri on imenyt tunnepuheen itseensä, eikä sitä enää vaivaa Wallacen muotoilema ironiaepidemia. Yksilöllisyyttä vaalivassa maailmassamme moni kärsii yksinäisyydestä. Terapiakielestä ammentava puhetapa, joka väittää tavoittavansa totuuden itsestä, tarjoaa monelle lohtua. Esimerkiksi Ocean Vuongin ja Miranda Julyn teoksissa yhteys kollektiiviseen löydetään ruumiillisista elämyksistä. Emotionaalinen ja kokemuksellinen samaistumispinta myy. Yritykset hyödyntävät liiketoiminnassaan vaikuttajia, jotka osaavat kertoa koskettavia tarinoita elämästään esimerkiksi vakuutusten tai yksityisten lääkäripalvelujen markkinoinnin ohessa.

Monimerkityksellisyyttä siedetään nykyään huonosti. Ylen toukokuisen artikkelin mukaan ironian tunnistamisen on monille nykylukiolaisille hankalampaa kuin 10–15 vuotta sitten. Kun ironia sekoitetaan kyynisyyteen ja torjutaan, unohtuu, että vilpittömyyttä on helppo käyttää manipulatiivisesti. Ironian hyödyntäminen ilmaisussa on kenties tämän päivän taiteilijalle haavojen avaamista riskialttiimpaa. Siinä voi tulla väärinymmärretyksi.

Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen kirjailija-toimittaja.

Kolumni julkaistaan lokakuussa ilmestyvässä Keskeneräisyys-numerossa (3/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.