Paljon tekstejä, vähän tolkkua: islantilaisen Sjónin CoDex 1962 ei ole antoisa romaani
Sjón: CoDex 1962.
Suom. Maarit Kalliokoski, Tuomas Kauko ja Kirsi Luoma. Like 2019. 560 s.
Päässä surisee vieläkin, kuin pitkän useissa sosiaalisen median kanavissa jumittamisen jäljiltä. Silmissä näkyy loputtomia joka suuntaan holtittomasti virtaavia tekstivirtoja, joista aina välillä saa melkein kiinni – niin kuin näkisi kaikessa jotain tolkkua – mutta ei aivan. Pian sekin langanpätkä häviää kaiken muun kohinan lomaan.
En kuitenkaan pyörinyt missään päin somea. Luin islantilaiskirjailija Sjónin romaanitrilogian CoDex 1962.
Trilogian muodostavat ”rakkaustarina” Sinun silmäsi näkivät minut, ”rikostarina” Kyynel väristen ja ”science fiction -tarina” Minä olen nukkuva ovi. Näitä romaaneja nivoo yhteen Josef-nimisen, harvinaisesta sairaudesta kärsivän miehen kertoma tarina. Ensimmäisessä romaanissa eletään toisen maailmansodan ajan saksalaisessa maalaiskylässä, jossa toisensa kohtaavat Josefin ”vanhemmat”: keskitysleiriltä paennut juutalaismies Leo Löwe ja majatalon palvelustyttö Marie-Sophie, jota natsimielinen öykkärimies kosiskelee. Toisessa osassa Löwe pakenee Islantiin ja tuo mukanaan savesta muovaillun pojan – Josefin. Löwe herättää poikansa henkiin paikalliselta natsilta varastetun kultahampaan avulla. Kolmannessa kirjassa taas geenitutkija kartoittaa Islannin vuonna 1962 syntynyttä ikäluokkaa harvinaisten geneettisten sairauksien varalta. Hänen avustajansa, ukrainalainen transnainen Aleta, päätyy haastattelemaan Josefia, ja vähitellen tämän todellinen syntyperä selviää.
Sen syvyyksissä kupliikin mitä relevantimpia kysymyksiä erilaisuudesta ja juurettomuudesta.
Tällä tavoin referoituna CoDex 1962 kuulostaa kiehtovalta. Sen syvyyksissä kupliikin mitä relevantimpia kysymyksiä erilaisuudesta ja juurettomuudesta. Läpi trilogian kohdataan erilaisia ”kummajaisia” tai eri tavoin vainottuja, jotka etsivät paikkaansa tässä maailmassa. Esiin nousee myös historian ja erikokoisten kertomusten ongelma: kuka kertoo tarinoita, miksi ja kenelle? Josef on fyysisesti läsnä vasta trilogian kolmannessa osassa, mutta kaksi ensimmäistä osaa paljastuvat siinä hänen Aletalle kertomaksi elämäntarinakseen. Ja se taas paljastuu todellakin pelkäksi tarinaksi, jonka Leo Löwe on kertonut kasvattipojalleen Josefille: että Leo olisi muovaillut hänet savesta Euroopassa ja saanut häneen myös suloisen rakastettunsa henkeä. Oikeasti Josef osoittautuu henkisesti epävakaan naisen hylkäämäksi vahinkolapseksi, ja hänen savimaisuutensa geneettiseksi epämuodostumaksi.
Myytit, kertomukset ja niiden epäluotettavuus ovat kelvanneet aiheeksi useille taiteilijoille. Sjón eroaa heistä siten, että tuo epäluotettavuus ja kaiken pohjimmainen sattumanvaraisuus on hänelle ikään kuin koko kirjan pääteesi. Ja siinä kaikki. Tätä vaikutelmaa tehostavat teoksen lukuisat mytologiaan viittaavat sivujuonet, jotka vain ovat – eivät liity mihinkään. Ensimmäisessä osassa tavataan enkeleitä ja kurkistetaan maalaiskylän asukkaiden unimaailmoihin. Toisessa jututetaan hautausmaan kummituksia ja kolmannessa seurataan jonkinlaista musikaalia Islannin vuonna 1962 syntyneistä ja ennen aikojaan kuolleista.
Kertojan ja (suurten) kertomusten epäluotettavuus vain ei enää 2000-luvun puolella ole mikään uutinen itsessään.
Tätä tarkoitan some-kohinalla. Paljon sillisalaattimaista sisältöä, ajoittain jonkinlaista logiikkaa, mutta vähän merkitystä. Se ei ole edes sitä ”merkitysten leikkiä”, josta Jacques Derrida puhui – ja joka on myös vastenmielinen lähtökohta, joka ei jätä tilaa suuren taiteen aineksille eli uskolle ja intohimolle. Enemmänkin tulee mieleen pikkulapsi, joka ottaa lelulaatikosta satunnaisesti tavaroita ja asettelee ne miten sattuu, vain koska voi. Ja koska sellainenhan ympäröivä maailma on – pelkkää sattumanvaraista kohinaa sekä mielivaltaisia konstruktioita biologisten faktojen yllä?
Kertojan ja (suurten) kertomusten epäluotettavuus vain ei enää 2000-luvun puolella ole mikään uutinen itsessään. Jo sellaisessa suuren budjetin Hollywood-tuotannossa kuin Big Fish (2003) päähenkilö törmää samanlaiseen kriisiin kuin Josef: olivatko tarinat, joihin hän lapsena uskoi, sittenkään totta? Kyseinen elokuva kuitenkin keskittyy ristiriidan ratkaisemiseen ja sen pohtimiseen, millä tasolla myytit ja tarinat voivat olla tosia. Sjón ei moisesta piittaa – tämä on jo epäuskottavaa Josefin hahmon kannalta! Eikö koko paljastus hänen todellisesta alkuperästään syöksisi häntä eksistentiaaliseen kriisiin?
Taas yksi nykykirjailija, joka tyytyy vain joko rikkomaan olemassaolevaa tai kuvaamaan passiivisesti havainnoimaansa.
Jos taas otetaan vertailukohteeksi joku mytologisen proosan taituri Michel Tournier, niin hänen teoksensa hehkuvat lämpöä ja ymmärrystä niitä syrjäytettyjä kohtaan, jotka yrittävät merkityksellistää olemassaoloaan myyttien kautta. Samaa ei voi sanoa Sjónista. Hänen kerronnastaan puuttuu ylipäätään intohimoa; se on samanlainen kuin todella moni muukin nykyromaani, eli omaan kuivaan (pseudo)älyllisyyteensä tikahtuva rakennelma. Tai JP Koskisen romaani Kalevanpoikien kronikka (2018), jossa hieman vastaavalla tavalla esitetään myyttisten tarinoiden kerrontaa epäluotettavan kertojan kautta – paitsi että se ei sentään ole yliladattu täyteen aineksia sieltä täältä, siinäkin keskitytään yhä etsimään totuutta, oli se kuinka monitulkintainen tahansa. Kysymään ”mitä tapahtuu todella?”, ei postmoderniin ironiaan vaipuen ”mitä tapahtui todelle?” Pahoittelut vanhanaikaisesta taide- ja elämäkäsityksestäni jälleen kerran.
Sjón on toisin sanoen taas yksi nykykirjailija, joka tyytyy vain joko rikkomaan olemassaolevaa tai kuvaamaan passiivisesti havainnoimaansa. Kirjailija, jolla ei ole tarpeeksi uskoa ja intohimoa luomaan uusia voimallisia (vasta)kertomuksia, vaikka hänellä olisi siihen kaikki tarvittava vapaus – eli toisin sanoen hän ei luo mitään merkityksellistä. Lopputuloksena on lähes viidensadan sivun verran joka suuntaan kontrollitta sinkoilevia kertomuksensirpaleita ja intertekstuaalisia viittauksia. Halvemmalla pääsee, kun avaa älypuhelimensa.